Kun yhteiskuntatieteiden alueella keskustellaan postmodernismista (tai post-modernista), puhutaan osin samasta osin eri asiasta kuin kirjallisuustieteen keskusteluissa. Sosiologian ja yhteiskuntateorian tai yleensä tähän ilmiöön yhteiskunnallisesti suhtautuvan tutkimuksen puolella keskustelu postmoder-nista tai postmodernismista koskee ainakin seuraavia asioita:
1) Onko siirrytty modernin uuteen vaiheeseen?
2) Jos on siirrytty, niin onko kyse postmodernista?
3) Jos on kyse postmodernista, niin miten siihen pitäisi suhtautua?
Vastustaa vai kannattaa?
4) Vastustaminen ja kannattaminen on yhteydessä oikeisto/vasemmis-to-jakoon ja taantumuksellisuus/edistyksellisyys-näkemyksiin.
Yleensä tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että jokin on olennaisesti muuttunut.
Muutokseen suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavoin. Muutos sai aikanaan tämän postmodernismitulkinnan, mutta samasta asiasta tai samoihin lähtö-kohtiin palaavista asioista on kyse myös nykyisen tutkimuksen painotuksis-sa. Nyttemmin keskustelu postmodernista tai postmodernismista on siirtynyt esimerkiksi keskusteluksi globalisaatiosta, lokaliteetista, monikulttuurisuu-desta, etnisyydestä, identiteetistä. Postmodernismikeskustelun voi kuitenkin pitkälti nähdä olevan näiden painotusten lähtökohta. Kulttuurintutkimus, joka sulauttaa itseensä humanistisia tieteitä, syntyykin tavallaan tämän keskuste-lun tuomista näkökulmista.
Jonkinlainen takaisku postmodernismille yhteiskuntatieteissä oli fyysikko Alan Sokalin hölynpölyartikkeli ”Transgressing the Boundaries. Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity” (1996), joka julkaistiin asiantuntevien refereiden laupiaasti hyväksymänä linjaltaan vasemmistolai-sessa postmodernistivasemmistolai-sessa Social Text -lehdessä. Sokalin tavoitteena oli osoit-taa, että ”postmodernismi” on silkkaa silmänlumetta ja sanahelinää. Tätä lin-jaa hän on jatkanut myös myöhemmässä julkaisussaan Fashionable Nonsense.
Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science (1998; yhdessä Jean Bicmontin kanssa).
Yhdysvaltalaisen sosiaaliteoreetikon Charles Lemertin tutkimus Post-modernism Is Not What You Think (1997) on kiinnostava postPost-modernismin selvittely yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Lemert itse suhtautuu va-kavasti postmodernismiin — ja vielä Sokalin jälkeen! — ja on itsekin jon-kinasteinen ”postmodernisti”. Lemert käsittelee varsin tarkkanäköisesti kah-ta postmodernismin ja siitä puhumisen peruskysymystä: 1) Mikä on post-modernismissa muuttunut ja miten? 2) Miten eri teoreetikot ja filosofit suh-tautuvat ja asennoituvat postmodernismiin?
Lemertin (1997: 31–36) näkemyksen mukaan maailmaa ravistavat, moder-nin loppumista tai kyseenalaistumista kuvaavat kolme keskeisintä muutosta ovat seuraavat:
1) Kolonialismin romahtaminen / dekolonisaatio. 1900-luvulle oli ominaista, että erilaiset kolonisoivat järjestelmät romahtivat ja koloni-soidut valtiot itsenäistyivät (esimerkiksi Intian itsenäistyminen vuo-sisadan puolivälissä tai Neuvostoliiton ja reaalisosialismin romahta-minen vuosisadan lopussa). Lemert väittää, että ”klassinen moderni maailmanjärjestys”, joka perustui monisatavuotiseen kolonisaatioon, on romahtanut.
2) Imperialistisen keskuksen puuttuminen. Tähän mainittuun maail-manjärjestykseen kuului, että sillä oli jokin imperialistinen keskus:
1600-luvulla Hollanti, 1800-luvulle tultaessa Iso-Britannia ja 1950-luvun puolivälistä lähtien Yhdysvallat. Postmodernismissa imperia-listista keskusta ei enää selkeänä ole.
3) Yhtenäisen ja universaalisen kulttuurin kyseenalaistuminen. Eu-rooppalainen ja amerikkalainen käsitys ihmisestä ja kulttuurista on murtunut. Esiin ovat nousseet ”toiseuden äänet” joita edustavat muun muassa a) erilaiset rodullista ja muuta tasa-arvoa ajavat liikkeet, fe-ministit, homojen oikeuksia ajavat liikkeet jne., b) etnisyyttä korosta-vat tendenssit, joissa etnisyys tulee korvaamaan kansallisuuden mer-kitystä ja on siten erittäin tärkeä ja keskustelunalainen osa yksilön identiteettiä, sekä c) uskonnollinen fundamentalismi.
Lemertin (mp.) mukaan kyseessä on modernin maailman/maailmanjärjestyk-sen epävakaus tai jopa romahtaminen. Yhteys postmodernistiseen teoriaan on hänen mukaansa tässä: maailma, joka ennen näytti ”lineaariselta”, selvästi määritellyltä ja hyvin järjestyneeltä, on muuttunut epävakaaksi.
Lemertin näkemys sosiologisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun ken-tästä ja keskustelijoiden asemasta siinä on kiinnostava. Hänen mukaansa kaik-kia postmodernismikeskustelijoita yhdistää kriittisen teorian hengen mukai-nen totaliteetin vastustamimukai-nen. Kuitenkin näkemykset siitä, miten totaliteetin vastustamisen pitää tapahtua, poikkeavat paljon toisistaan. Hahmotellessaan keskustelua ja keskustelijoiden positioita Lemert tekee seuraavan kolmijaon (Lemert 1997: 36–53):
1) Radikaali postmodernismi. Radikaaleja postmodernisteja ovat Jean Baudrillardin ja Jean-François Lyotardin tapaiset ajattelijat, jotka ko-rostavat että moderni ja moderniteetti ovat menneisyyttä, koska to-dellisuus on muuttunut.
2) Radikaali modernismi. Radikaalia modernismia edustaa kriittinen teoria eli Frankfurtin koulukunta ja sen ”perilliset”. Erityisesti post-modernismikeskustelijana on käsitelty Jürgen Habermasia ja hänen modernin puolustuspuhettaan, jossa moderni näyttäytyy keskeneräi-senä projektina. Modernin projektin kallisarvoisimpia periaatteita ei pitäisi missään tapauksessa hylätä ja unohtaa, mikäli ajatellaan habermasilaisittain.
3) Strateginen postmodernismi. Strategisen postmodernismin edusta-jia ovat Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jacques Lacan. Heitä yhdistävät seuraavat kolme samankaltaisuutta: a) sitoutuminen klas-sikoiden uudelleentulkintaan (Nietzsche, Husserl, Freud…), b) usko siihen, että kieli tai diskurssi on olennaisinta kaikessa tieteessä ja c) totaliteetin ja keskuksen kieltäminen, mikä tarkoittaa Lemertin mu-kaan, että kaikki kolme kiistävät ylipäätään minkäänlaisen ajatuksen
”yhteisestä ytimestä” (”universal essence”).
Kolmijako toteutuu siinä, miten eri positiossa olevat tutkijat vastustavat totaliteettia ja millaisen suhteen he muodostavat tai kehittävät modernin ja postmoderni(smi)n välille.9 Radikaalit postmodernistit ymmärtävät todelli-suuden muuttuneen ja niinpä heidän mielestään modernin käsitykset ja teori-at todellisuudesta eivät enää ole kelvollisia nykytodellisuutta ymmärtämään ja jäsentämään. Habermasin kaltaiset radikaalit modernistit taas ajattelevat, että modernissa itsessään on ainoa mahdollisuus muuttaa modernia ja vastata modernin ja modernille ominaisen välineellisen järjen tuottamaan pahaan kuten epäoikeudenmukaisuuteen ja inhimilliseen kärsimykseen. Strategisen
post-modernismin edustajat ovat strategisia sen vuoksi, että he näkevät modernin olevan liian fiksu tai liian ovela, jotta sitä voitaisiin kritisoida ja muuttaa sen omista näkökulmista käsin. Postmodernismi on näin nähtynä modernin totaliteetin vastustamista purkamalla modernia ajattelua ja sen perinnettä.
Foucault’n vallananalyysit, Derridan dekonstruktio ja Lacanin Freudin uudel-leentulkinta näyttäytyvät tästä näkökulmasta strategisena (väistö)liikkeenä, jolla vältetään modernin ajattelun ansat.
Toinen sosiologista ja yhteiskuntatieteellistä postmodernismista keskuste-lemista kartoittava ja valottava jako löytyy Fredric Jamesonilta teoksesta Postmodernism or, the Cultural Logic of Late Capitalism (1991). Jamesonin (mts. 61) mukaan postmodernismia käsittelevien tutkijoiden positioita kes-kustelussa voidaan hahmottaa sen perusteella, miten he asettuvat keskuste-lussa: vastustustavatko vai puolustavatko he modernismia tai postmodernismia.
Hän esittää, että keskustelussa voi olla erilaisia anti- tai pro-asemia suhteessa modernismiin ja postmodernismiin: antimodernismi, promodernismi, antipost-modernismi, propostmodernismi. Asettuminen suhteessa näihin asemiin mää-rittää keskustelijan positioita. (Mp.)
Kannattaa huomioida, että Fredric Jameson on marxistinen tutkija. Esittä-mässään hahmotelmassa Jameson jakaakin mainitun lisäksi tutkijoiden posi-tioita sen mukaan, ovatko he poliittisesti edistyksellisiä vai taantumukselli-sia. Kaikissa neljässä kategoriassa voi olla tutkijoita, jotka ovat joko edistyk-sellisiä tai taantumuksellisia. Esimerkiksi Habermas on Jamesonin mukaan antipostmodernisti ja promodernisti sekä poliittisesti edistyksellinen, Lyotardin ajatuksista Jameson löytää sekä taantumuksellisia että edistyksellisiä kulkuja.
Jamesonin kuten myös Lemertin näkemysten tarkastelu paljastaa, jollei muuta niin ainakin, että postmodernismin taistelulinjat yhteiskuntatieteissä ovat komplisoituneita. Suhde moderniin vaikuttaa siihen, millaisena post-modernismi näyttäytyy. Puheet taantumuksellisuudesta ja edistyksellisyydestä ovat varsin hienoviritteisiä ainakin silloin, kun toinen vasemmistolainen ni-mittää toista vasemmistolaisesti ajattelevaa taantumukselliseksi. Postmoder -nismi onkin väittelynaihe, joka jakaa eri leireihin myös vasemmistolaisesti ajattelevia eikä vain oikeisto–vasemmisto-jaon keskustelijoita. Jameson ja Lemert taitavat itse olla taantumuksellisia, jos kysytään vaikka — Jürgen Habermasilta.