Metafiktio ylittää postmodernismin rajat

Metafiktiossa kiinnitetään lukijan huomion tekstin kielelliseen olemukseen sekä lukutapahtumaan. Metafiktio viittaa kaunokirjallisuuteen itseensä, sen kirjoittamiseen ja konventioihin. (Ks. esim. Prince 1995: 58, 67.) Romaani, joka sisältää ”metatason kommunikaatiota”, ottaa kantaa omaan romaaniuteen-sa, olemassaoloonsa fiktiivisenä tekstinä. Metafiktio on romaanille laajassakin mielessä ominainen piirre, mutta vasta postmodernismissa se nousee romaa-neissa keskeiseksi ja näkyväksi keinoksi. Metafiktiivisyytensä avulla romaanin on mahdollista paljastaa olevansa kielellinen konstruktio, konventioihin pe-rustuva kirjoitettu artefakti. Metafiktioksi kutsutut romaanit kyseenalaistavat näin ollen sekä 1800-luvun realistisen romaanin objektiivisuuteen pyrkivän että modernismin subjektiivista realismia tavoittelevan todellisuudenkuva-uksen.

Metafiktiota teoreettisesti tarkastelevien tutkijoiden tutkimuskielessä vilah-telee metafiktiota täydentäviä termejä kuten ’itsereflektio’, ’kriittinen itse-tarkastelu’ ja ’autorepresentaatio’. Yhteistä ja yleistä näissä kaikissa ovat sensuuntaiset ajatukset, että metafiktiossa romaani viittaa itseensä ja paljas-taa olevansa fiktiota, kirjallinen teksti, artefakti. Samalla sen ajatellaan kyseenalaistavan representaation mahdollisuuden ylipäätään: kaunokirjalli-suuden kieli viittaa kieleen ja kaunokirjallisuuteen itseensä. Niinpä sekä ob-jektiivinen että subob-jektiivinen todellisuudenkuvaus, joihin realistisen ja mo-dernistisen romaanin on esitetty pyrkineen, paljastuvat metafiktiossa konventi-oiksi. Yksi tärkeä ja muut ominaisuudet itseensä yhdistävä ja sisällyttävä metafiktion ominaisuus on kaunokirjallisen ja kirjallisuusteoreettisen diskurs-sin lähentyminen ja sekoittuminen.

Varhaisessa, vuonna 1970 esittämässään, metafiktion määritelmässään Ro-bert Scholes esittelee teoreettisen näkemyksensä kirjallisuuden koko kentäs-tä ja metafiktiosta. Scholesin mukaan fiktion muodot voidaan jakaa neljään eri osioon: ideoiden fiktiota vastaa myytti, muodon fiktiota romanssi, ole-muksen (essence) fiktiota allegoria ja eksistenssin fiktiota romaani. Myös tutkimus ja kritiikki jaetaan neljään yllä mainittuja vastaavaan osioon: struktu-raalinen tutkimus, formaalinen tutkimus, filosofinen tutkimus ja behavioraali-nen tutkimus (fiktiossa siis vastaava järjestys: myytti, romanssi, allegoria, romaani). (Scholes 1995: 26–29.)

Scholesin käsityksen mukaan metafiktiossa sulautuvat yhteen tutkimuksen kaikki neljä perspektiiviä fiktiiviseen prosessiin. Tämä tapahtuu yleensä tietoi-sesti, kirjailijan tiedon ja taidon perusteella. (Scholes 1995: 26–29.) Tässä määritelmässä on otettava huomioon sen syntyajankohta, 1970-luvun alku:

’metafiktio’ oli käsitteenä uusi. Tämä ensimmäinen vakavasti otettava metafiktion määritelmä on sopiva vertailukohde ja kontrasti metafiktion kä-sitettä sisältöä laajentaneille Hutcheonille ja Waughille.

Keskeinen Hutcheonia ja Waughia yhdistävä käsitys on, että metafiktio ei ole sidoksissa postmodernismiin vaan että se on ollut yksi romaanin piirre lajin alkuajoista lähtien. Postmodernistisessa romaanikirjallisuudessa se on kuitenkin noussut dominoivaksi elementiksi. Kiinnostavaa on myös, että sidoksisuus realismiin ja modernismiin on heikompi kuin niitä edeltäneeseen romaanin. Suosituimpia esimerkkejä romaanin varhaisempien edustajien suh-teesta metafiktioon ovat Cervantesin Don Quijote (1605–15), Laurence Sternen Tristram Shandy (1759–67) ja Henry Fieldingin Tom Jones (1749). (Ks. esim.

Hutcheon 1984: 3–5; Waugh 1984: 23–24; McCaffery 1995: 181–182.) Waughille (1984: 6) metafiktio on nimenomaan keino paljastaa fiktion fiktiivisyys. Hänen mukaansa tämän myötä kysytään myös todellisuuden luon-netta. Tätä Waugh painottaa ja väittää, että metafiktio on kulttuurisesti relevanteinta ja sopivinta ajankohdan lukijalle, sillä ”[i]n showing us how literary fiction creates its imaginary worlds, metafiction helps us to understand how the reality we live day by day is similarly constructed, similarly ’written’

”. (Mts. 18.) Tässä painottuu sekä tekstuaalinen kirjallisuus- ja todellisuuskäsi-tys että näkemys todellisuudesta fiktiona. Epäilys todellisuuden fiktiivisyydestä ei ole aivan vieras metafiktion kirjoittajillekaan. Esimerkiksi Jorge Luis Borges on oivallisella tavalla sitä joskus pohtinut:

Why does it make so uneasy to know that the map is within the map and the thousand and one nights are within the book of A Thousand and One Nights? Why does it disquiet us to know that Don Quixote is a reader of the Quixote, and Hamlet is a spectator of Hamlet? I believe I had found the answer: those inversions suggest that if the characters in a story can be readers or spectators, then we, their readers or spectators, can be fictitious. (Borges 1973: 46.)¹⁰

Waughin näkemyksen mukaan metafiktion käsitteeseen liittyy siis ensinnä-kin olennaisesti se, että käsitteellä viitataan konstruktivistiseen tieto- ja todelli-suuskäsitykseen. Tätä näkemystä voi kritisoida, koska on selvää, että tämä painotus tulee postmodernistiseen teoriaan ja tutkimukseen sitoutumisesta.

Sitä voi kuitenkin pitää vakavasti otettavana teoreettisena väitteenä koskien monia metafiktiivisiä romaaneja, sillä niissä esitetään usein samanlaisia ja samoista lähtökohdista todellisuutta koskevia kysymyksiä kuin Borges-esimer-kissämme. Metafiktiivisyys on Waughille lisäksi romaanille tyypillinen ja olen-nainen sisäinen tendenssi, joka toimii liioittelemalla jännitteitä ja vastakoh-taisuuksia. Metafiktio on joustava termi, joka kattaa suuren määrän fiktiosta.

(Waugh 1984: 14, 18.) Tämä ”joustavuus” on yhtäältä mielekäs, toisaalta hankala lähtökohta, koska yhtäältä se tekee käsitteestä helposti sovellettavan oloisen (onhan suuri määrä fiktiosta metafiktiota!) mutta merkitysalaltaan niin laajan, että se on vain Waughiin nojaavalle tutkijalle erottelukyvytön.

Narcissistic Narrative -tutkimuksessa Hutcheon typologisoi metafiktiota sen havainnon perusteella, että jotkin niistä tiedostavat itsensä diegeettisellä tasolla ja toiset taas kielellisinä kompositioina. On olemassa tarinan ja raken-teen tasolla itsensä tiedostavia tekstejä. Toinen merkittävä typologian kriteeri on, onko metafiktiivisyys näkyvää vai piilotettua. (Hutcheon 1984: 7.) Alle-gorisella tasolla Hutcheon liittää romaanin kehityksen Narkissos-myyttiin.

Hän nimeää metafiktion narsistiseksi kertomukseksi ja metafiktion tai metafik-tiivisyyden kerronnan narsismiksi. Määritelmä pitää sisällään kirjallisuushis-toriallisen kannanoton: itserakkaudessa riutuva Narkissos ei lopulta kuollut vaan muuttui kauniiksi narsissiksi. Romaanikaan ei tämän kannanoton mu-kaan ole kuollut, vaan muuttunut. Romaanin kuolema, kuten tuli ilmi, on eri-tyisesti postmodernismissa suosittu ”trooppi”. Hutcheonin allegoria on puolus-televa: hän ajattelee, että metafiktiota täytyy puolustaa argumenteilla, jotka osoittavat sen kirjallisuushistoriallisen merkityksen (ja myös poliittisen voi-man). Niin kuin totesin äsken, tämä johtuu siitä, että Hutcheon ajattelee meta-fiktion ”genren” olevan tiettyjä myöhäismodernistisia romaaneja.

Waughin (1984: 6) mukaan metafiktiot ovat opposition periaatteen mukaan rakennettuja. Metafiktiot sekä luovat vaikutelman totuudellisuudesta ja todel-lisuudenkaltaisuudesta, todellisuusilluusion, että paljastavat sen olevan vain vaikutelmaa, illuusiota. Ne siis sekä luovat fiktion että esittävät väitteitä tuosta luomastaan fiktiivisestä maailmasta. Näin ollen ne ovatkin lopulta osittain itse mukana siinä kirjallisuusteoreettisessa diskurssissa, jonka tutkimuksen ja teoretisoinnin kohteina ne kaunokirjallisuutena ovat. Tämä Waughin teo-reettinen näkemys — jota vastaava löytyy myös Hutcheonilta — on varsin kantava argumentti, ja sitä tullaan syventämään myös tämän tutkimuksen romaanianalyysijaksoissa.

’Metafiktion’ avaamaa käsitteellistä tietoisuutta romaanin ja yleensäkin kir-jallisuuden itsensätiedostavuudesta on mahdollista täydentää monilla havain-noilla käsittelemämme kontekstin ulkopuolelta. Valtavasti mielenkiintoisia esimerkkejä metafiktiota muistuttavasta refleksiivisyydestä löytyy myös muu-alta kuin postmodernistisesta tai nykykirjallisuudesta (ja niitä tullaan seuraa-van lisäksi myöhemmin jonkin verran käsittelemäänkin). Erittäin mielenkiin-toinen ainakin historiallisesti ja ehkä maantieteellisesti kaukaisin mahdollinen kuriositeetti on muinaisen Kiinan kirjallisuus ja erityisesti eräs kiinalainen runoteos, I Ching.

I Ching on tuhansia vuosia vanha runokokoelma. Teosta on käytetty taika-uskoisesti oraakkelinomaisena tunteiden ja tapahtumien tulkitsijana. I Chingin monimutkainen matemaattinen mekanismi toimii sattumaan perustuvan pe-lin lailla: lukijan arpakuution tapaan kädestään pöydälle tai jollekin muulle tasaiselle pinnalle heittämien kolmen kolikon tai vaihtoehtoisesti 49 kasvin-varren järjestyksen antamat lukuarvot määräävät tietynlaiset heksagrammi-eli kuusikantakuviot, joiden perusteella kirjan 64 luvusta valitaan yksi sekä samaisen luvun runoista kuvion määräämät säkeet. Jokaisessa luvussa on yhdeksän runosäkeistöä, ja on selvää, että eri lukukerroilla, lukijan selvitet-tyä uuden heksagrammin, eri säkeistöjen muodostamat runot muuttuvat.

Koska yllä esitetyn kuvauksen tarkoitus ei ole opettaa lukemaan ja käyttä-mään I Chingiä tai osoittaa erityisempää mielenkiintoa teoksen sisältöön, oi-keaan lukutapaan tai merkitykseen, tarkempien lukuohjeiden antaminen on tuskin tarpeen. Tämä pieni kiinalainen sivupolku on kuitenkin johtanut relevanttiin havaintoon: I Chingin rakenteen, siis muodon ja ”mekanismin”, kuvauksen relevanssi piilee yllättävässä analogiasuhteessa myöhempään län-simaiseen kaunokirjallisuuteen. Tämä koskee kirjallisuuden lajina yleensä romaania ja erityisesti metafiktiota — sekä myös metafiktion lukemista. I Chingin kaltaisen teoksen rakenteellinen kompleksisuus ja lukemiseen vaa-dittava lukijan vapaa joskin sääntöjenmukainen toiminta on rinnastettavissa juuri niihin piirteisiin ja ominaisuuksiin, jotka ovat keskeisiä metafiktiossa.

Douwe Fokkema (1984: 5, 38, 54–56) on analysoinut modernin ja post-modernin kirjallisuuden eroa koodin¹¹ käsitteen avulla. Fokkeman ”post-moderniin koodiin” sisältyvä kirjailijoiden mahdottomista maailmoista¹² eli ainoastaan mielikuvituksessa olemassa olevista maailmoista kirjoittaminen toteutuu hänen mukaansa tietyin maantieteellisin rajoituksin. Fokkeman nä-kemys mahdottomista maailmoista on varsin yhteensopimaton monien post-modernia kirjallisuutta tutkineiden ja teoretisoineiden kanssa. He puhuvat

mahdollisista maailmoista. (Ks. esim. McHale 1987: 34; Waugh 1984: 100;

Eco¹³ 1984: 220–222.)

Tosin Fokkema (1984: 54) tarkoittaa ”mahdottomuudella” sitä, että post-modernistinen romaani ei sisällä maailmaa koskevaa empiiristä tietoa. Siksi postmodernistisessa romaanissa kuvataan Fokkeman (mp.) mukaan mahdot-tomia maailmoja. Hän esittää modernistien pyrkineen kuvaamaan, kuinka todellisuus rakentuu. Postmodernismissa puolestaan luodaan mielikuvitus-maailmoja. Maantieteellisesti Fokkema rajaa postmodernin koodin koskemaan länsimaista ja osittain eteläamerikkalaista kirjallisuutta. Niinpä postmoderni koodi ei Fokkeman mukaan kosketa esimerkiksi nykyistä tai muunkaan ajan Kiinaa, jossa borgesmaisella ”kakun maalaamisella nälän voittamiseksi”¹⁴ on negatiivinen sävy (mts. 56).

Onko siten myös itsestäänselvyys, ettei mainitulla muinaiskiinalaisella kuriositeetilla ole mitään yhteyttä postmodernistiseen romaaniin tai meta-fiktioon? Muinaisten mystisten tekstien itseensä viittaavaan rakenteeseen on kuitenkin kiinnittänyt huomiota muun muassa Umberto Eco, jonka romaani Foucaultin heiluri (1988) pyrkii leikkisästi olemaan rakenteellisesti yhden-näköinen kabbalan kanssa. Kabbala rakenteen kuvauksena onkin suosittu metafiktiossa, ja esimerkiksi yksi moderneista hypertekstifiktioista, M. D.

Coverleyn tekstiä, kuvaa ja ääntä sekoittava Califia (2000), leikittelee sillä.

Ja Italo Calvinon romaanissa The Castle of Crossed Destinies (1969) puoles-taan rakennepuoles-taan tarinoita ja tarinalinjoja tarot-korteilla. Itse asiassa monen-laiset mainittuja vastaavat pelirakenteet ovat yleisiä romaanien — ja huomau-tettakoon sivumennen, että myös nykyaikaisten digitaalisten hyperteksti-fiktioiden — keinoja tehdä lukija tietoiseksi roolistaan ”pelaajana” ja luku-prosessi näkyväksi (ks. tästä myös Waugh 1984: 42–43).

Samat fiktiiviset maailmat, joita Fokkema pitää mahdottomina, esiintyvät mahdollisten maailmojen ominaisuudessa postmodernistista kirjallisuutta koskevassa teoreettisessa keskustelussa. Mahdollisten maailmojen problema-tiikka onkin näiltä osin olennainen osa myös metafiktion problemaproblema-tiikkaa.

Metafiktiossa asetetaan usein maailmoja sisäkkäin ja rikotaan näiden maailmo-jen rajoja tai sitten niissä saattaa esiintyä vaihtoehtoisia maailmoja, siis Fokke-man tarkoittamia, minun mielestäni terminologisesti epäonnistuneesti nimet-tyjä, ”mahdottomia” maailmoja.

Fokkeman (1984: 38) mukaan Borges on vaikuttanut kirjoituksillaan kaik-kein eniten postmodernin koodin keksimiseen ja hyväksyntään. Umberto Ecolle fiktiiviset maailmat ovat mahdollisia maailmoja tai ”metaforisia metsiä”

— samanlaisia valinnan mahdollisuuksia täynnä kuin Borgesin luoma haa-rautuvien polkujen puutarha. Econ metaforinen metsä, joka voi olla mikä tahansa kertova teksti, antaa jokaiselle lukijalle mahdollisuuden valinnoillaan muodostaa omat polkunsa. Lukija joutuu aina lukemisen aikana valitsemaan eri vaihtoehdoista. (Eco 1995: 6.)

On kuitenkin olemassa eroja valinnan tavoissa, joita lukija tekee lukiessaan todellisuusilluusioon pyrkivää romaania ja romaania, joka tahtoo myös rikkoa luomansa illuusion. Borgesin novellissa ”Haarautuvien polkujen puutarha”, jossa puutarha on Ts’ui Penin ajassa haarautuva kaoottinen romaani, romaa-nihenkilö valitsee samanaikaisesti kaikki mahdolliset tulevaisuudet (Borges 1993: 35). Hän ei valitse vain yhtä polkua vaan kaikki. Lukijan on todellisuu-dessa kuitenkin täysin mahdotonta valita kaikkia mahdollisia tulkintoja tai ottaa huomioon tekstin kaikkia merkityksiä.

Metafiktion lukijan on kuitenkin teoreettisessa mielessä ymmärretty ole-van tietoinen myös muista tulkinnallisista ja merkitysten mahdollisuuksista, koska metafiktiossa tekstuaalisena kenttänä tai tekstin tasolla esitetään avoi-mesti kysymyksiä siitä, millaisia todellisuuksia romaanin on mahdollista ku-vata tai pikemminkin rakentaa. Metafiktiossa, sen lukemista koskevien teo-reettisten väitteiden mukaan, paljastetaan myös muiden polkujen eli mahdol-lisuuksien tai tulkinnallisten valintojen olemassaolo. Niin tässä teoreettises-sa kuin esitetyssä ajallisesteoreettises-sa ja paikallisesteoreettises-sa merkityksessä metafiktion käsit-teellä puhutaan ilmiöstä, joka ylittää postmodernistisen kontekstin ja post-modernismidebatin.

5. Metafiktion romaaniteoreettiset