Usko postmodernismiin?

Yhteenveto postmodernismista tänään saattaa olla tämä: Postmodernismi on aiheuttanut laajan tieteellisen keskustelun ja rintamat, jotka ovat postmoder-nismin puolesta tai postmodernismia vastaan. ’Postmodernismi’ ja ’postmo-derni’ eivät ole käsitteinä erottelukykyisiä. Postmodernismi koskee kulttuu-ria, (ihmis)tieteitä ja joidenkin näkemysten mukaan monia muitakin tieteen-ja elämänalueita. Postmodernismi on ristiriitainen. Postmodernismi on ky-seenalainen ja sekava.

Postmodernismi taitaakin lopulta olla — ei kuitenkaan aivan puhtaasti ironiatta sanottuna — uskon asia. Siihen pitää uskoa, jos siitä aikoo uskaltaa puhua. Ne, jotka postmodernismiin uskovat, väittävät postmodernismin ole-van tieteellinen ja kulttuurinen projekti, jonka päämääränä on ole-vanhojen paradigmojen korvaaminen dynaamisella, itseään kritisoitavalla ja itseään korjaavalla refleksiivisyydellä. (Näin tosin voisi toisista lähtökohdista käsin väittää myös modernista!) Tämä koskee ymmärrettävästi sekä postmodernis-mia vastustavia että puolustavia uskovia; paradigmojen korvaaminen kun voi näyttää yhtälailla niin tervetulleelta kuin huolestuttavaltakin.

Postmodernismin refleksiivisyys kohdistuu yhtä radikaalisti siihen itseensä kuin sitä edeltäneisiin traditioihin. Sosiologinen keskustelu mahdollisesta siir-tymisestä postmoderniin yhteiskuntaan on johtanut refleksiivisyyden

koros-tumiseen — ja lopulta joidenkin teoreetikkojen kohdalla myös postmodernin ja postmodernismin problematiikan sivuuttamiseen. Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin koulukunnat puhuvat ”refleksiivisestä modernista” historiallisen dialektiikan jatkona ja tuomitsevat postmodernismin hämmentävänä sotkuna, jonka käsitteet eivät ole tarpeeksi täsmällisiä kunnollisen tutkimuksen tarpei-siin (ks. Beck, Giddens & Lash 1995; ks. myös Sevänen 1998). Postmodernismi ylipäätään näyttäytyy heille kielteisenä, poliittiseen konservativismiin johta-vana aatesuuntana, joka — jos sen myönnettäisiin olevan yhteiskunnan val-litseva tilanne — ei kykene vastarintaan vaan ainoastaan esimerkiksi aiheut-tamaan hämmennystä.

Silloin, kun postmodernismista puhutaan yhdysvaltalaisen sosiologin ja sosiaaliteoreetikon Charles Lemertin teoksessa Postmodernism Is Not What You Think esittelemällä tavalla sosiaaliteoreettisena yläkäsitteenä, post-modernismiprojektiin liittyvät yllä mainitun tieteen ja kulttuurin lisäksi ta-loudellinen, poliittinen ja sosiaalinen. Käsitteellinen erottelu kulttuurisen postmodernismin ja yhteiskunnallisen postmodernin välillä koskeekin lähin-nä vain puhetapaa.

Postmodernismi on tietty asenne. Voi sanoa, että tämä asenne on sen myön-tämistä tai siihen myöntymistä, että modernin aika on ohitettu. Edistyksellis-tä Edistyksellis-tämän asenteen mukaan onkin ensin ymmärEdistyksellis-tää perustavanlaatuisen muu-toksen tapahtuneen, ja sen jälkeen olla avoin pohdinnoille, kuinka tätä tilan-netta voidaan hyödyttää taistelussa esimerkiksi oikeudenmukaisemman yh-teiskunnan puolesta.

Zygmunt Baumanille postmodernismi on ollut mahdollisuus matkustaa kohti globaalia etiikkaa. Baumanin Postmodernin lumon (1996) entusiasmi on omiaan lisäämään niin kiinnostusta ja harrastuneisuutta kuin epäluuloja ja vastenmielisyyttä postmodernismia kohtaan:

Postmodernilla tarkoitetaan lupaa tehdä mitä mieleen juolahtaa, ja kehoitusta olla ottamatta liian vakavasti mitään, mitä joku tekee. Sillä tarkoitetaan vauhtia, jolla asiat muuttuvat, ja mielentilojen pikaista vaih-tumista niin, ettei ajatuspinttymiä ehdi syntyä. Sillä tarkoitetaan huomi-on keskittämistä samanaikaisesti kaikkialle niin, ettei mitään tarkastella liian pitkään ja tarkasti.

[– –]

Postmoderni ei yritä vaihtaa totuutta toiseen tai yhtä kauneuden mitta-puuta toisen tilalle, eikä se yritä korvata yhtä elämänihannetta toisella.

Juuri tältä osin postmoderni eroaa modernistisesta kulttuurista, jonka

oikeutettu tulos ja perillinen se on. Sen sijaan postmoderni pilkkoo to-tuuden mittapuut ja ihanteet joksikin, joka on jo dekonstruoitu ja dekonstruoidaan pian uudelleen. Se estää jo ennakolta, ettei yksikään oivallus pääse pujahtamaan dekonstruoitujen tai pätemättömiksi osoitettujen sääntöjen tyhjäksi jättämälle paikalle. Postmoderni karaisee itsensä elämään ilman totuuksia, mittapuita ja ihanteita. (Bauman 1996:

21, 23–24.)

Bauman nimeää postmodernin ”mielentilaksi”, jolle on ominaista reflektoitu-minen. Reflektiivinen mielentila on postmodernia, koska sille on tyypillistä

”etsiä itsestään omia sisältöjään, tutkistella omia tuntojaan ja kertoa löytämäs-tään”. (Ks. Bauman 1996: 22.) Postmoderni on tämän mukaan eräänlaista jatkuvaa, dynaamista ”feed backia”, liikettä, joka ei pysähdy. Postmodernismin refleksiivisyys on nimenomaan itsereflektiota, joka on jatkuvassa liikkeessä.

Esittelemääni postmodernistiseen ajatteluun ja postmodernistien näkemyk-siin on syytä suhtautua äärimmäisen kriittisesti ja skeptisesti ainakin niiltä osin kuin ne ovat katteettomia mielipiteitä ilman tutkimuksen evidenssiä ja niiltä osin kuin ne ovat entusiastisia julistuksia postmodernismin täydellises-tä uutuudesta. Monet postmodernismissa uusina esitetyt piirteet voidaan pe-rustellusti sijoittaa moderniin ja modernismiin. Yllä esittämäni deskription tarkoitus ei ole sitoutua postmodernismiin ja postmodernistiseen ajatteluun.

Kuitenkin kuvaukseni kaltaisen, postmodernismia sen omista lähtökohdista ymmärtämään pyrkivän esittelyn kautta kyetään parhaiten huomaamaan, miksi metafiktion käsitteen syntymiselle vaikuttaa olevan hedelmällisiä lähtökoh-tia postmodernismissa kontekstina, postmodernismidebatissa ja postmodernis-tisessa ajattelussa.

Postmodernismissa on sen sekavuudesta, epäeksakstiudesta ja epäratio-naalisuudesta huolimatta piirteitä, jotka tuottivat ajattelun innovaatioita ja jotka ilman tätä ”kasvualustaa” olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Väitän, että yksi tämmöisistä on juuri metafiktion käsite. Postmodernismi vaikuttaa kiinnittäneen aikaisempaa laajemmin huomiota refleksiivisyyttä koskeviin seikkoihin. Postmodernismiin yllä esittämälläni tavalla nivoutuvat jälkistruk-turalistiset teoriat vaikuttivat postmodernismissa sekä romaaniin että sen tut-kimukseen. Romaanin itseensä kohdistama refleksiivisyys lisääntyi postmoder-nismissa, ja postmodernistinen tutkimus kiinnitti tähän erityisen paljon huo-miota.

Vaikka metafiktio on ymmärrettävissä postmodernismin ylittävänä romaa-nin käytäntönä, konventiona tai strategiana, sekä kirjallisuudentutkimuksen teoreettisena ja metodisena sovelluksena, postmodernismi kontekstina —

ris-tiriidan läpäisemänä, avoimena, jälkistrukturalistisena ja refleksiivisenä — selittää pitkälti sitä, miksi yhtäältä romaaneissa alkoi lisääntyä niihin itseen-sä kohdistuva refleksiivisyys ja miksi toisaalta tutkimuksessa alettiin kiinnit-tää huomiota siihen, että romaaneissa esiintyy itserefleksiivisyyttä. Post-modernismin tässä mielessä voi esittää tuottavan sekä romaaneihin refleksiivi-syyden tarpeen että tutkimukseen näkökulman, joka havaitsee refleksiivisyy-den. Näin ollen postmodernismi kontekstina myös synnyttää metafiktion kä-sitteen. Metafiktion käsite näyttäisikin syntyvän tässä kontekstissa juuri sik-si, että tarvitaan toimiva käsite, joka käsitteellistää romaanin — post-modernistisessa kontekstissa tutkijoiden lisääntyneeksi havaitsemaa — itseen-sä kohdistamaa refleksiivisyyttä ja joka ei käsitteenä silti rajaudu vain post-modernismin kontekstiin vaan jonka avulla voitaisiin käsitteellistää myös ylei-sempiä romaaniteoreettisia ja -historiallisia ilmiöitä.