Postmodernismi kirjallisuudentutkimuksessa

Kirjallisuudentutkimuksessa postmodernismin teoretisoinnissa voi nähdä — lähinnä temporaalisessa mielessä — erilaisia vaiheita. 1960–1970-luvulla postmodernismin keskeisimpiä teoreetikkoja olivat yhdysvaltalaiset tutkija-kirjailijat Ronald Sukenick, Raymond Federman, David Lodge, William Gass, Ihab Hassan ja John Barth.

Sukenickin ja Federmanin käsityksissä korostuvat postmodernismin anti-mimeettiset ja representaation kieltävät lähtökohdat. Ihab Hassanille post-modernismi on kirjallisuutta, joka tavoittaa suuren yleisön. Postmodernis-missa ero eliitti- ja massakulttuurin välillä hälvenee. Hassanin mukaan käsite

”POSTmodernISM” kuvaa parhaiten sitä, mistä postmodernismissa on kyse.

Se erottaa sanan ’modern’ prefiksistä ’post-’ sekä jälkiliitteestä ’-ism’, joten Hassanin ehdottama kuvakäsite tekee näkyviksi ja avoimiksi tietyt post-modernismiin sisältyvät yhteydet ja ominaisuudet — esimerkiksi, että se tu-lee modernin jälkeen ja että se on tietty suuntaus eli -ismi. Hassan on pyrki-nyt useissa yhteyksissä erottamaan modernismin ja postmodernismin toisis-taan tekemällä oppositionaalisia erotteluja niiden välillä. Keskeisiä ovat esi-merkiksi seuraavat erot, joissa postmodernismin ja modernismin piirteet näyt-täytyvät vastakkaisina (ks. Hassan 1993: 152):

Modernismi Postmodernismi merkityksellisyys leikki

suunnitelmallisuus sattuma

etäisyys osallistuminen

valikoituminen yhdisteleminen määrittyneisyys määrittelemättömyys

Ihab Hassan on edellä mainituista tutkijoista yksi ajallisesti pisimpään post-modernismista kirjoittaneita, ja sen takia hänen näkemyksiään voi pitää mel-koisen vaikutusvaltaisina. Toinen erityisesti maininnan arvoinen alkuaikojen postmodernismikirjoittajista on David Lodge. Hän listaa teoksessaan Modes of Modern Writing (1977) postmodernistisen kirjallisuuden tekniikoita. Niitä ovat ristiriitaisuus, vaihtelevuus, epäjatkuvuus hajanaisuus ja liioittelu (mts.

229–238). Lodgen sinänsä tarkkanäköinen modernin kirjallisuuden esitys kärsii liiallisista yleistyksistä postmodernismia käsittelevässä luvussaan. Sama koskee mielestäni Hassanin ajatuksia postmodernismista. Molemmille on tyy-pillistä ladata postmodernismiin ylenpalttisesti erottelukyvyttömiä merkityk-siä. En kuitenkaan olisi oikeudenmukainen, jollen korostaisi sitä, että heille kuten muillekin 1960–1970-luvulla postmodernisminsa selvittäneille tutki-joille on luettava ansioksi, että huomio ylipäätään kiinnittyi siihen, että on olemassa kirjallisuutta, jota selittämään ei riitä modernismin tai realismin teoria. Kuitenkin postmodernismin teorian sekavuus ja laveus estää näke-mästä, mitä pitäisi pitää olennaisena postmodernismissa.

John Barth (1930–) on, sen lisäksi että on julkaissut useita toinen toistaan postmodernistisempia fiktiivisiä teoksia, tunnettu myös kirjallisuus(teoreet-tisista)esseistään. Barthin kaksi esseetä postmodernismista, ”The Literature of Exhaustion” (1967) ja ”The Literature of Replenishment” (1980), ovat olleet suuntaa-antavia kirjallisuudentutkimuksessa. ”The Literature of Exhaustion” julkaistiin ensimmäisen kerran The Atlantic -lehdessä vuonna 1967. Sen jälkeen se on julkaistu useissa eri antologioissa. Esseessään, jossa ei ollenkaan puhuta postmodernismista ja tuskin edes tiedetään semmoista sanaa olevan olemassa, Barth esittää ajatuksen, että tietyt kirjallisuuden ilmaisukeinot on tyhjennetty. Hän pohtii, miten kirjallisuus on käyttänyt lop-puun tiettyjä mahdollisuuksiaan, ja kysyy, miten se voi enää ollenkaan jatkaa eteenpäin Joycen ja Kafkan jälkeen. Mitä on jäljellä kypsän modernismin ammennettua tyhjiksi esittämisen konventiot? Vastaukseksi annetaan, että kirjallisuus voi ammentaa kirjallisuudesta.

Barth nostaa esiin argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin yhtenä merkittä-vimmistä ”loppuun palaneiden mahdollisuuksien kirjallisuuden” edustajista.

Barth itse kirjoittaa oman käsityksensä mukaan ”romaaneja, jotka jäljittele-vät romaanimuotoa, ja ne on kirjoittanut tekijä, joka jäljittelee tekijän roolia”

(1996: 281; suom. M. H.). Hän muistuttaa lukijoitaan siitä, että romaani syn-tyy parodiasta ja jäljittää modernin romaanin synnyn asetelmaan, jossa Don Quijote jäljittelee Amadis de Gaulia, Cervantes jäljittelee Cid Hamete Benengelia ja Alonso Quijano teeskentelee olevansa Don Quijote.

Toisessa esseessään — ”The Literature of Replenishment” (1980), joka myös julkaistiin The Atlanticissa — Barth jo käyttää käsitettä ’postmodernismi’ ja listaa postmodernisteja: Donald Barthelme, Robert Coover, Stanley Elkin, Thomas Pynchon, Kurt Vonnegut, Samuel Beckett, Jorge Luis Borges, Nathalie Sarraute, Michel Butor, Alain Robbe-Grillet, John Fowles. ”The Literature of Exhaustion” oli Barthin itsensä mielestä ymmärretty väärin, ja niinpä hän pyrkii uudessa esseessään tarkentamaan, mitä tarkoitti ehtymisen kirjallisuu-della: kypsän modernismin estetiikan ehtymistä. Barthista kypsä modernismi on vieraantunutta, elitististä kirjallisuutta, jota kukaan ei ymmärrä. Toisin on postmodernismin laita. Barthin (1996: 283; suom. M. H.) mukaan ”[i]deaalinen postmodernistinen romaani ylittää rajat realismin ja irrealismin, formalismin ja ’sisällöllisyyden’, kantaaottavan ja ’puhtaan’ sekä elitistisen ja kioskikirjal-lisuuden välillä”. Kypsä modernismi puolestaan saa tylyn tuomion:

Bertolt Brechtin kerrotaan pitäneen kirjoittaessaan työpöydällään leikkiaasia, jonka kaulassa oli kyltti: ”Jopa minun täytyy ymmärtää se.”

Kypsän modernismin edustajat saattaisivat hyvinkin pitää työpöydällään kirjallisuuden professori -nukkea [—], jolla on kyltti: ”Edes minä en ymmärrä sitä.” (Barth 1996: 281; suom. M. H.)

Barthin esseet ovat vaikutusvaltaisia. Monissa postmodernismia käsittelevis-sä esityksiskäsittelevis-sä viitataan niihin. Tosin tämä ei tietenkään tapahdu aina ja aino-astaan yksimielisyyden hengessä. Esseiden näkemykset ja mielipiteet ovat kuitenkin siinä mielessä erityisen kiinnostavia, että ne esittää kirjailija, joka on itse merkittävä postmodernisti. Niiden ansiona on varsinkin, että Jorge Luis Borgesin arvo ja asema postmodernististen ideoiden ”kantaisänä” ja edelläkävijänä tunnustetaan ja että tämä tehdään yleisesti ja perustellusti uskottavaksi ja tarpeelliseksi ottaa huomioon.

Tärkeimpinä, kattavimpina ja oivaltavimpina postmodernismin selvittelyinä voidaan kuitenkin pitää Brian McHalen tutkimusta Postmodernist Fiction (1987) ja Linda Hutcheonin teosta A Poetics of Postmodernism (1988). Brian

McHalen keskeinen ajatus on, että postmodernismissa kirjallis-filosofinen dominantti vaihtuu epistemologisesta ontologiseen. Dominantin käsite tulee Roman Jakobsonilta, jolla ’dominantti’, taiteesta puhuttaessa, on ”taiteen keskeisin komponentti”. McHalen teoriassa postmodernistinen fiktio kysyy erityisesti olemassaoloa koskevia, ontologisia kysymyksiä, modernistinen taas erityisesti epistemologisia, tietoon liittyviä ja tiedon luonnetta koskevia ky-symyksiä. Linda Hutcheonin mukaan postmodernismi taas sisällyttää itseen-sä ristiriitaisuuksia ja paradokseja. Hän puhuu ”postmodernistisesta paradok-sista”. Huctheonin mukaan postmodernistinen taide ja kirjallisuus sekä käyt-tää (”use”) että väärinkäytkäyt-tää (”abuse”) konventioita. Toinen Hutcheonin tär-keistä ajatuksista on, että postmodernismissa purkautuvat binaariset oppositiot.

Modernin binaariset joko/tai-asetelmat ovat postmodernistisessa paradoksissa sekä/että. Hutcheonin mukaan postmodernistista kirjallisuutta edustaa keskei-simmillään ”historiografinen metafiktio”. (Ks. McHale 1987; Hutcheon 1988.) Brian McHalen ja Linda Hutcheonin postmodernisminäkemyksiin palataan tarkemmin muissa yhteyksissä — varsinkin heidän mainittuja teoreettisia kontribuutioitaan tarkastellaan uudelleen analysoitaessa ’metafiktion’ suhdetta postmodernistiseen romaanitutkimukseen ja -teoriaan.

Yleisesti kirjallisuudentutkimuksessa postmodernismi on ymmärretty yh-deltä kannalta kirjallisuuden periodiksi — joka tosin, koko ajan yleistyvämmän käsityksen mukaan, lienee jo ohitettu. Toiselta puolen postmodernismia on pidetty kirjallisuuden ”muodon kategoriana” tai tiettyjen ominaispiirteiden joukkona. Olipa kyse kummasta tahansa mainituista, postmodernismi ei ole kuulu selkeärajaisuudestaan. Enemmän kuin denotatiivinen kirkkaus ja läpi-näkyvyys sille on leimallista konnotatiivinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys.

Monet kirjallisuudentutkijat ovat olleet valmiita puhumaan postmodernismista, jopa kannattamaan tai vastustamaan sitä, mutta harvat ovat valmiita olemaan yksimielisiä siitä, mitä postmodernismi on tai tarkoittaa.

”Anything goes”, kaikki kelpaa, on yksi varsinkin kirjallisuudentutkimuk-sessa postmodernismiin liitettyjä sloganeita — useimmiten se on ollut pejora-tiivisesti käytettynä postmodernismia vastustavien iskusanana. Lausuma ko-rostaa sitä, että postmodernismi on relativismia, absoluuttiset totuudet kieltä-vää ajattelua ja että siinä purkautuvat tietyt vastakkainasettelut eli binaariset oppositiot tai binariteetit. Kirjallisuudentutkimuksessa tätä kaikki kelpaa -ideologiaa on nähty muun muassa postmodernistisen romaanin tavassa käyt-tää aineksinaan niin korkeakirjallisiksi tunnistettavia elementtejä kuin popu-laarikirjallisuudesta tuttuja aineksia.

Postmodernismi kirjallisuudentutkimuksessa onkin tämäntyyppisten sloga-neiden aluetta. Monesti postmodernismia nimittäin yritetään jäsentää jonkin-laisilla iskusanoilla ja yleistävillä ydintermeillä. Olen kerännyt alle listauksen postmodernistisista sloganeista osoittamaan, miten puutteellisia tämmöiset listaukset aina väistämättä ovat. Tätä listausta siis ei pidä ottaa kattavana post-modernismiin liittyvien ydinsanojen luettelona:

Relativismi. Postmodernin tietokäsitystä voi pitää relativistisena: ei ole ole-massa yhtä oikeaa totuutta. Kirjallisuudentutkimuksessa relativistiset näkö-kulmat tarkoittavat esimerkiksi, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa eikä siihen pidä edes pyrkiä. Fragmentaarisuus. Postmodernismissa todellisuus fragmentoituu ja tieto on fragmentaarista. Subjektin fragmentoitumisesta pu-hutaan, kun tarkoitetaan, että subjekti ei kykene hahmottamaan todellisuutta yksilöidystä ja yksilöllisestä itsestään käsin. Postmodernismiin kuuluvat myös esimerkiksi fragmentaariset tekstit ja fragmentit toisista teksteistä. Tekstuaa-lisuus/intertekstuaalisuus. Postmodernismin yhteydessä on puhuttu tekstuaali-sesta kirjallisuuskäsityksestä (vs. mimeettinen ja/tai ekspressiivinen). Tekstit syntyvät toisista teksteistä ja viittaavat toisiin teksteihin. Tekijät eivät luo tekstejä vaan tekstit luovat tekijän. Ambivalenssi. Postmodernismi sisällyttää itseensä vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja. Tähän liittyy mainittu binariteettien purkautuminen eli se, että postmodernismissa binaariset oppositiot eivät päde ja pidä. Tästä on kirjallisuutta koskevana esimerkkinä, että korkean ja mata-lan välinen raja murtuu. Yhtäältä tämä näkyy siinä, että perinteisesti korkea-kirjallisuutena tai korkeana taiteena pidettyyn tulee mukaan populaarikult-tuurin aineksia, toisaalta siinä, että korkean ja matalan määrittely vaikeutuu.

Toinen esimerkki voisi olla toden ja fiktion sekoittuminen yhtäältä fiktiossa toisaalta todellisuudessa. Postmodernistiselle fiktiolle on ominaista, että sii-nä sekoitetaan historiallisia tosiasioita fiktioon ja leikitellään fiktion ja toden rajoilla. Toisaalta on väitetty, että postmodernistisessa kirjallisuudessa asete-taan kysymys todellisuuden luonteesta. Metanarratiivien ”kuolema” ja korvautuminen pienillä kertomuksilla. Jean-François Lyotardin mukaan suu-ret kertomukset (valistusajattelu, edistysusko, kristinuskon pelastuskertomus, marxilainen työväenluokan vallankumous jne.) ovat kuolleet ja korvautuneet pienillä, paikallisilla kertomuksilla. Peli ja leikki. Koska totuus on relatiivinen ja ei-absoluuttinen, tieto on (lyotardilaisittain ja foucault’laisittain) vallan-käyttöä ja kielipeliä, ei pyrkimystä absoluuttiseen totuuteen. Leikki liittyy käsitykseen tekstuaalisuudesta ja merkeistä: puhutaan signifioijien leikistä, siitä että merkitykset eivät kiinnity mihinkään. Postmodernistiseen

kirjalli-suuteen kuuluvat esimerkiksi erilaiset pelirakenteet ja ylipäätään keveys, leikkisyys ja ei-vakavuus. Parodia. Postmodernismiin kuuluu tärkeänä paro-dia ja parodisuus, joka kohdistuu ennen kaikkea realismin ja modernismin perinteeseen. Ironia. Postmodernistiset tekstit ovat usein ironisia ja itseironisia.

Monesti postmodernistisia teoksia on syytetty nihilismistä, koska niiden ironia kohdistuu myös hyvinä ja tosina pidettyihin (moderneihin) arvoihin. Itse-reflektio. Postmodernistisessa kirjallisuudessa reflektoidaan postmodernistista kirjallisuutta. Monenlaisin keinoin postmodernistiset romaanit, runot ja muut puhuvat itsestään ja pohtivat itseään. Ja niin edelleen. Tämmöiset listaukset ja sloganit postmodernismista perustuvat aina sattumanvaraisuuteen ja valin-toihin, sillä postmodernismi on usein yhtä kuin siitä näkemyksensä muotoil-lut teoreetikko. (Ja kun käyttää heitä inspiroijinaan tai lähteinään, riippuu ketä on lukenut tai ketä ei!) (Ks. esim. Sukenick 1984; McHale 1987; Hutcheon 1988; Hassan 2001 jne.)

Postmodernismin lopusta tai kuolemasta on myös tapana puhua usein kir-jallisuudentutkijoiden piirissä. Itse asiassa kuolemasta puhuminen tuntuu liit-tyvän kiinteästi postmodernismiin ylipäätään (tekijän, romaanin, lukijan, modernismin yms. kuolema). Esimerkiksi jälkikoloniaalisen kirjallisuuden ja sen tutkimuksen ja teorian yhteydessä postmodernismi on haluttu koko-naan haudata. Postmodernismihan on tavattu nähdä aikamoisen epäpoliittisena verrattuna niihin.

Douwe Fokkema puhuu artikkelissaan ”The Semiotics of Literary Postmo-dernism” (1997) korkeasta tai kypsästä postmodernismista (”high post-modernism”), jonka keskeisin slogan oli juuri ”anything goes”. Fokkeman mielestä postmodernismi kaikkineen ei ole — ei ainakaan vielä vuonna 1997 ollut — lainkaan kuollut. Ainoastaan korkea tai kypsä postmodernismi on tullut tiensä päähän ja kohdannut haastajia viiden erilaisen ja uudenlaisen kaunokirjallisuuden kirjoittamisen muodossa. Fokkeman mukaan niissä on kyse joko postmodernismin lopusta tai siitä, että ne ovat olennaisesti muutta-neet postmodernismia. Haastajat ovat: feministinen kirjallisuus, historialli-nen romaani (”historiographic fiction”), postkoloniaalihistorialli-nen romaani, autobio-grafinen kirjallisuus ja kulttuuriseen identiteettiin keskittyvä romaani. (Ks.

mts. 30–33.)

Postmodernismi lieneekin hengeltään harvinaisen sitkeä, sillä suuri osa emerkiksi postkoloniaalista kirjallisuutta ja kulttuurintutkimusta voidaan si-joittaa perustellusti postmodernismin viitekehykseen; postmodernismi on niille kasvualustaa ja lähtökohtaa siinä mielessä, että se voidaan ymmärtää osaksi

intellektuaalista ja kulttuurista itsetutkimusta ja -kritiikkiä, joka kiistää valis-tuksen oletuksia esimerkiksi rationaalisuudesta, subjektista ja kielestä. (Ks.

Bertens 1997: 12–13.) Postmodernismi kuitenkin muuttuu, ja niin voikin huo-mauttaa, että 2000-luvun postmodernismi on pitkälti eri asia kuin 1960-luvun postmodernismi. Postmodernismin keskeiset tekijät kuten John Barth, Tho-mas Pynchon ja Umberto Eco julkaisevat edelleen postmodernistiseksi katsot-tavia teoksia. Näistä voi tuoreimpina mainita Barthin romaanin Coming Soon!!!

(2001) ja kertomuskokoelman The Book of Ten Nights and a Night (2004) sekä Econ romaanit Baudolino (2000) ja Kuningatar Loanan arvoitukselli-nen liekki (2005), joiden voi nähdä niin muotonsa kuin sisältönsä puolesta jatkavan postmodernismia. Varsinainen postmodernismi, josta Fokkema käyt-tää kypsän postmodernismin nimitystä, nähdään usein loppuneena, mutta sen keinoja ja strategioita käytetään paljon muussa nykyaikaisessa kirjallisuu-dessa.