lajikehityksen problematiikka
7.1. Metafiktio ja romaanilajin refleksiivisyys
Kirjallisuudentutkimuksesta löytyy mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, miten sofistikoitunut teoreettinen idea, käsite tai kokonainen käsitejärjestelmä banali-soituu, kun sitä sovelletaan praktisessa tutkimuksessa. Vaikka jätän antoisan Foucault-teeman kokonaan käsittelemättä, löytyy samalta suunnalta, ranska-laisesta 1900-luvun lopun filosofiasta, tämmöisiä banalisoivia kehityskulku-ja kuvaava pikku episodi: Julia Kristeva synnytti intertekstuaalisuuden käsit-teen Mihail Bahtinin tekstien dialogisuutta käsittelevien analyysien pohjalta.
Vuonna 1967 ilmestyneessä esseessä ”Bakhtin, le mot, le dialogue et le roman”
(”Sana, dialogi ja romaani”, 1993) Kristeva esittelee Bahtinin ajattelua ja esittää sen pohjalta, että ”[– –] jokainen teksti rakentuu sitaattien mosaiikkina, jokainen teksti on imenyt itseensä toisia tekstejä ja jokainen teksti on muun-nos toisista teksteistä. Intersubjektiivisuuden käsitteen sijalle asettuu interteks-tuaalisuuden käsite, ja poeettinen kieli on vähintäänkin kaksinkertaista”
(Kristeva 1993: 23).
Kristevan intertekstuaalisuuden ja Bahtinin dialogismin näkökulmista kaikki tekstit saavat merkityksensä suhteestaan toiseen tekstiin tai toisiin teksteihin.
Ja koska Kristevalla intertekstuaalisuus korvaa intersubjektiivisuuden, lukija ei kohtaa lukiessaan toista puhuvaa tai kirjoittavaa subjektia vaan tekstin ja sulautuu lukemaansa, on itsekin toisten tekstien, ”vieraiden sanojen” muodos-tama diskurssi. Kristevan sanoin lukija ”sijoittuu teoksen diskursiivisessa universumissa itsekin ainoastaan diskurssina” (Kristeva 1993: 23). Myöhem-min, teoksessaan La révolution du langage poétique (1974) (Revolution in Poetic Language, 1984) Kristeva puhuu eri merkkijärjestelmien transpositios-ta. Siinä intertekstuaalisuus määrittyy tarkoittamaan yhden tai useamman eri merkkijärjestelmän transpositiota toiseen merkkijärjestelmään. Tosin Kristeva ei halua käyttää enää intertekstuaalisuuden käsitettä, koska ”tämä termi on usein ymmärretty banaalisti ’lähteiden tutkimukseksi’” (Kristeva 1984: 59–
60; suom. M. H.). Tutkimuksissa intertekstuaalisuus sitaattien mosaiikkina on ollut helppo banalisoida intertekstuaalisuudeksi, jossa sitaattien ja
alluusioi-den tunnistamisesta tulee kaiken lukeneen kirjallisuualluusioi-dentutkijan itsetarkoi-tuksellinen päämäärä.
Intertekstuaalisuus on kuitenkin lähtökohdiltaan kirjallisuuskäsitys, kirjal-lisuuden lukutapa ja tietoisuutta siitä, että tekstit ovat verkostoja, joiden mer-kitys syntyy aina suhteessa toisiin teksteihin. Pienen Orwell-alluusion avulla perusajatuksen voi ilmaista näin: ”Kaikki tekstit ovat intertekstuaalisia.” Näin ollen intertekstuaalisuus on tutkijalle teoreettinen tai esiteoreettinen oletus hänen tutkimuskohteensa, kaunokirjallisen tekstin, luonteesta. Tämä koskee luonnollisesti myös sitä, jos pidämme kaunokirjallista tekstiä jonakin muuna kuin intertekstuaalisena tekstien verkostona. Jos tekstit ovat vaikkapa todel-lisuuden representaatiota, tekijänsä luovan mielikuvituksen ja tunteen ilmai-suja tai historiallisen, kulttuurisen ja sosiaalisen kontekstin mukaan määräy-tyviä skeemoja, on jokainen lähestymistapa väistämättä sitä lähestyvän tutki-jan oletus hänen tutkimuskohteensa perimmäisestä luonteesta. Omaksuttu käsitejärjestelmä, teoria tai esiteoreettiset oletukset, ohjaavat aina kirjal-lisuudentutkimuksessa tutkimuksen lähtökohtia: kohteesta voi saada tietoa vain lähtökohtaisesti olettamalla, että se on luonteeltaan ja olemukseltaan tietynlainen. Emme voi ottaa kaunokirjallisen teoksen luonnetta annettuna, meidän täytyy reflektoida sitä ja omia perustelujamme näkemyksellemme siitä, mikä kohde on. Tätä reflektiota tehdään teorian avulla; teoria eksplikoi kirjalli-suuskäsitystä.
Esimerkiksi romaanien itserefleksiivisyyttä voi näin ollen käsitteellistää eri lähtökohdista ja eri tavoin. Kun romaanin itsereflektiosta ja itsereflektiivisestä romaanista puhutaan metafiktion käsitteellä, korostetaan yhtäältä sitä, että romaani reflektoi itseään jollakin perspektiiviltään eri tasolla kuin siinä kerro-tun sepitteellisen tarinan tasolla. Toisaalta korostetaan sitä, että tämä itsereflek-tio kuitenkin tapahtuu osana fiktiivistä diskurssia. Kirjallisuusteoreettinen esi-tys tai kirjallisuudentutkimus ei ole metafiktiota, vaikka onkin nimenomaan metapuhetta kirjallisuudesta.
Romaania yleensä kirjallisuuden lajina voidaan pitää peruslähtökohdiltaan refleksiivisenä28. Tässä tapauksessa refleksiivisyyssuhteesta voidaan puhua ainakin kahdessa eri merkityksessä: Ensinnäkin romaani on refleksiivinen suhteessaan kirjallisuuden traditioon, aiempiin romaaneihin. Asettumalla osak-si romaanin perinnettä jokainen romaani reflektoi suhdettaan osak-siihen. Parhaim-millaan reflektion tulos on koko lajia koskeva perusteellinen muutos. Toiseksi romaani reflektoi itseään. On esitetty, että lajin alkuajoista lähtien romaaniin on kuulunut itsereflektion taso, esimerkiksi kerrontatilanteeseen viittaamisen
muodossa tai muistutuksina kerrotun sepitteellisyydestä. Tässä ajattelutavas-sa moniin romaanikäsityksiin iskostunutta todellisuudenkuvauksen vaatimusta pidetään poikkeuksena eikä romaania lajia määrittävänä tekijänä.
Metafiktion itsereflektio, erotukseksi romaanin yleisestä refleksiivisyydes-tä, on kirjallisuusteoreettista ja kirjallisuusfilosofista avoimella tavalla: ro-maania koskevia teoreettisia ja filosofisia kysymyksiä asetetaan metafiktiossa osana romaanin kokonaisuutta. Ehkä yleisin eri tutkimuksissa käytetty esi-merkki tästä on Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen kolmastoista luku, jossa romaanin kertoja rupeaa pohtimaan omia mahdollisuuksiaan kertoa his-toriallista tarinaa 1960-luvun lopussa:
En tiedä. Kertomani tarina on kokonaan mielikuvituksen tuotetta. Näitä luomiani henkilöitä ei koskaan ollut olemassa omien ajatusteni ulko-puolella. Jos olen tähän saakka uskotellut tuntevani henkilöitteni ajatuksenjuoksun ja heidän sisimmät ajatuksensa, johtuu se siitä että kirjoitan [– –] sen vakaumuksen vallassa, joka tarinani aikoihin hyväk-syttiin yleismaailmallisesti: että romaanikirjailija on seuraava Jumalas-ta. Saattaa olla, ettei hän ole kaikkitietävä, mutta hän teeskentelee ole-vansa. Minä elän kuitenkin Alain Robbe-Grilletin ja Roland Barthesin aikaa — jos tämä on romaani, ei se voi olla romaani sanan nykyisessä merkityksessä. (Fowles 1982: 103.)
Metafiktion käsitteen avulla kyetään romaaniteoreettisessa mielessä, parhaim-massa tapauksessa, selittämään yhtä romaaniin kuuluvaa yleistä ilmiötä, sen itseensä kohdistamaa teoreettista ja filosofista reflektiota. Siksi ’metafiktio’
yleisenä teoreettisena käsitteenä tuleekin sille annettavaa sisältöä ja merki-tystä selkeyttämällä pyrkiä ”operationalisoimaan” niin, että se voitaisiin näh-dä nimenomaan lukutapana tai perspektiivinä kaikkeen fiktioon. Toisin sa-noen kyseessä voisi romaanilajia koskevana yleiskäsitteenä olla yhden romaa-nikirjallisuuteen kuuluvan ilmiön käsitteellistäminen tavalla, jolla voimme löytää yhtäläisyyksiä ja eroja esimerkiksi nykyisen ja varhaisemman romaani-kirjallisuuden refleksiivisyyden välillä. Tällöin myös postmodernistisessa kontekstissa syntyneet ja esimerkiksi postmodernistiseen filosofiaan palau-tuvat väitteet pitäisi kyseenalaistaa ja rajata määritelmän ulkopuolelle. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä niin, että metafiktion käsitteelle ei löydettäisi yhteistä ja mielekästä merkitystä, joka on dialogisessa suhteessa niihin kontekstu-aalisiin, historiallisiin ja teoreettisiin lähtökohtiin, joissa käsite otettiin käyt-töön ja sen käsitteellistämä ilmiö tehtiin ymmärrettäväksi. Se, että romaani reflektoi omia lähtökohtiaan, ei ole vain jonkin tietyn ajanjakson romaanien piirre, vaan tämän reflektoinnin voi käsittää kuuluvan yhdeksi romaanin
laji-ominaisuuksista. Tämmöisen käsitteellistämisen taustaperiaatetta voi selven-tää jälleen pienellä Orwell-alluusiolla: ”Kaikki fiktiot ovat metafiktiivisiä, mutta toiset fiktiot ovat metafiktiivisempiä kuin toiset.” (Ja tätä ei tietenkään ole syytä pitää arvottavana periaatteena.)
Metafiktio määritelläänkin teorioissa ja tutkimuksissa usein niin, että siinä on keskeisintä romaanin kielellisyyden ja keinotekoisuuden paljastaminen lukijalle. Tämä määritelmä koskee yleisesti metafiktioon kohdistuvia post-modernistisia tutkimuksia, mutta usein myös muita, koska varsinkin Hutche-onin ja Waughin teorioista tulevat painotukset vaikuttavat myös muihin kuin postmodernistisiin tutkimuksiin. Kielellisyytensä ja keinotekoisuutensa pal-jastamalla metafiktio asettuu näiden teoreettisten näkemysten mukaan vas-takkain romaanin mimeettisyyttä painottavien näkemysten kanssa. Se asettuu niiden mukaan vastakkain ainakin perinteisen realistisen romaanin ja romaa-nin realismin kanssa. Siinä, missä realistinen romaani erityisesti ja nimen-omaisesti pyrkii häivyttämään kielellisen ja keinotekoisen luonteensa, meta-fiktio pyrkii usein paljastamaan oman kielellisyytensä ja keinotekoisuutensa.
Metafiktiota voi tälle ajatukselle vastakkaisesti kuitenkin ajatella tapaavansa myös realismista. Väitänkin, että esimerkkejä tästä saattaisi realismiin kohdis-tettavan metafiktiotutkimuksen avulla löytää useitakin (ks. metafiktiivisyydestä realismissa myös Brax 2003 ja Peltonen 2005). Analysoin seuraavaksi yhtä kiinnostavaa esimerkkiä realismin ”metafiktiivisyydestä”. Sen avulla voidaan problematisoida käsitystä siitä, että metafiktio olisi aina olemukseltaan ja fi-losofisilta peruslähtökohdiltaan realismikriittistä ja konstruktivistista. Niko-lai Gogolin Kuolleissa sieluissa kuvataan päähenkilö Tšitšikovin kahta maa-orjaa seuraavaan tapaan:
Ei liene haitaksi, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen, taikkapa kolmannenkin luokan henkilöitä. Tosin eivät kertomuksen pääjuoni ja joustimet ole heidän varassaan, ja he vain siellä täällä niitä pikimmältään hipaisevat tai koskettavat. Mutta tekijä haluaa olla erittäin täsmällinen kaikessa, ja vaikka onkin venäläinen, hän tahtoo tässä suhteessa olla tarkka kuin saksalainen. Tämä tutustuminen ylipäänsä ei vie pitkää ai-kaa eikä tilaaai-kaan, sillä pitkiä selityksiä ei enää tarvita lisäykseksi sii-hen, mitä lukija jo tietää, nimittäin, että Petruskan yllä oli herralta perit-ty aika väljä ruskeanvärinen takki ja että hänellä oli sääperit-tynsä tapaan paksut huulet ja paksu nenä. (Gogol 1945/1841–46: 19.)
Tässä realistisen kertomuksen episodissa on selvää romaanintekoprosessiin kohdistuvaa refleksiivisyyttä. Kertoja puhuttelee lukijaa ja puhuu siitä, miten tärkeitä tai vähän tärkeitä romaanihenkilöitä kyseiset maaorjat ovat. Samoin kertoja käsitteellistää fiktion sisällä tarinaansa teknisellä mutta myös väljäs-sä mielesväljäs-sä ”kirjallisuusteoreettisella” käsitteellä ’pääjuoni’. Voidaankin aja-tella, että Gogolin romaanissa paljastetaan näiltä osin romaanin kielellisyyttä ja keinotekoisuutta, kuten metafiktiossa. Romaani on kuitenkin lähtökohdil-taan, piirteiltään ja keinoiltaan — kuten myös tyylisuunnaltaan ajallisessa mielessä sekä yhtä hyvin filosofialtaan — realistinen eikä sisällä realismin kritiikkiä siinä merkityksessä kuin postmodernismissa syntyneissä teorioissa esitetään. Päinvastoin Gogolilla nämä ”metafiktiiviset” piirteet näyttäisivät palvelevan realistisuutta ja todellisuusilluusion luomista. ”Tekijähän” sanoo haluavansa ”olla erittäin täsmällinen kaikessa”, siis kertoa totuudenmukai-sesti niin kuin asiat ovat. Tätä hän vakuuttelee vielä pyrkimyksellään — siitä huolimatta, että on venäläinen — ”olla tarkka kuin saksalainen”. Refleksiivi-syyden funktiona vaikuttaisi olevan lukijan vakuuttaminen siitä, että kerto-mus kerrotaan totuudenmukaisesti, tarkasti ja oikein. Niiltä osin kuin tämän-tyyppistä realismissa tavattavaa refleksiivisyyttä voisi kutsua metafiktioksi, postmodernismista kontekstina peräisin olevaan käsitteeseen sisällytetty rea-lismiin kohdistuva kritiikki tulisi rajata ulkopuolelle. Silloin käsite romaani-teoreettisena yleiskäsitteenä voisi sopia myös tämäntyyppisten romaanin refleksiivisyyspiirteiden käsitteellistämiseen.
Realismilla esteettisenä hankkeena on kuitenkin tietty taustateoria ja tausta-filosofia, johon kuuluu, että romaanin kielellisyyttä ja keinotekoisuutta pyri-tään häivyttämään. Realismissa mainittua taustateoriaa ja taustafilosofiaa ei myöskään paljasteta lukijalle, vaan ne päinvastoin kätketään.
Modernismin refleksiivisyys — ainakin vähintään niin sanotun subjektiivi-sen modernismin osalta — asettuu tähän nähden kiintoisaan valaistukseen.
Virginia Woolfin Orlandossa on ulkopuolinen kertoja, ”elämäkerturi”, joka joutuu pohtimaan metatasoisia kirjoittamiseen liittyviä ulottuvuuksia. Mo-dernismin realismikritiikinhän on ajateltu yleisesti liittyvän siihen, että modernismissa osoitetaan, ettei todellisuutta ole mahdollista kuvata realismin tavalla kausaalisesti, jäsentyneesti ja objektiivisesti. Todellisuus on subjek-tiivista ja jäsentymätöntä — ja sellaisena sitä myös kuvataan usein modernis-missa. Woolfin romaanissa elämäkerran kirjoittaja onkin kiinnostavan haas-teen edessä, koska hänen on reflektoitava kertomisensa edellytyksiä:
Elämäkerran kirjoittajaa kohtaa nyt vaikeus, joka on ehkä parempi tun-nustaa kuin painaa villaisella. Tähän asti Orlandon elämän tarinaa kerrottaessa sekä yksityiset että historialliset asiakirjat ovat tehneet mah-dolliseksi täyttää elämäkerturin ensimmäinen velvollisuus, nimittäin tarpoa eteenpäin totuuden ikuisesti pysyvissä jalanjäljissä vilkuilematta oikealle tai vasemmalle; vastaamatta kukkien houkutuksiin; välittämät-tä varjopaikasta; aina vain eteenpäin järjestelmällisesti kunnes pudo-taan haupudo-taan muitta mutkitta ja hautakiveen pään yläpuolelle kirjoite-taan finis. Mutta nyt tulemme tapahtumasarjaan, joka makaa poikittain polkumme keskellä, niin että sitä ei voi jättää huomioonottamatta. Kui-tenkin episodi on tumma, salaperäinen, eikä siitä ole todistusaineistoa;
niin että sille ei voi löytää selitystä. Sen tulkitsemiseksi voitaisiin kir-joittaa teoksia; kokonaisia uskonnollisia ajatussuuntia voitaisiin perus-taa sen merkityksen pohjalle. Meidän yksinkertaisena velvollisuute-namme on esittää tosiasiat sikäli kun ne ovat tiedossa, ja siten antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä niistä. (Woolf 1984/1928: 48.)
Lainaamassani katkelmassa on selvästi samanlaista kielellisyyteen ja keino-tekoisuuteen kohdistuvaa refleksiivisyyttä kuin realismiesimerkissämme Gogolilta. Suhteessa realismin refleksiivisyyteen modernistisessa romaanis-sa, tässä tapauksessa Woolfin Orlandosromaanis-sa, tavattava refleksiivisyys näyttäisi suhtautuvan eri tavalla kertomansa totuudellisuuteen tai lukijan vakuuttami-seen siitä kielen ja kerronnan keinotekoisuuden reflektoinnin suhteen. ”Elämä-kerturi”, joka jo lähtökohdiltaan on asettautunut kertomaan tositarinaa elä-mästä, astuu romaanissa usein esiin pohtimaan kertomansa edellytyksiä. Use-asti nämä metatason pohdinnat koskevat elämäkerran kirjoittamisen vaikeut-ta, jopa mahdottomuutta. Analyysin kohteeksi nostamassamme kohtauksessa puhutaan Orlandon selittämättömästä vaipumisesta ”transsiin”. Kiinnostavaksi näkökulmastamme tämän tekee se, että kertoja vakuuttaa yleisesti yksityisiin ja historiallisiin asiakirjoihin pohjautuvan elämäkertansa olevan totuudelli-nen: hän pyrkii tarpomaan ”eteenpäin totuuden ikuisesti pysyvissä jalanjäljis-sä”. Kuitenkaan tämä hänen kertomansa tapaus ei saa tuekseen ”todistusaineis-toa”, se päinvastoin ”makaa poikittain [totuuteen johtavan] polkumme keskel-lä”. Tapaukselle ei siis ole lainkaan todisteita. Silti kertoja toteaa, että ”velvolli-suutenamme on esittää tosiasiat sikäli kun ne ovat tiedossa”. Refleksiivisyys paljastaa usein modernismissa tällä tavalla realismin filosofisten lähtökoh-tien heikkouksia: ironisesti Orlandossa kerrotaan ja reflektoidaankin kerrot-tua realismia muistuttavalla tavalla samalla osoittamalla, että todellisuudessa on jotakin, jota tämmöinen tosiasioihin ja totuudellisuuteen pohjautuva ker-tominen ei tavoita.
Postmodernistisessa metafiktiossa realismin estetiikan säännöt paljastetaan ja osoitetaan konventioiksi ja keinotekoisiksi niin, että ne menevät kritiikis-sään pidemmälle kuin modernismi ja näyttäisivät kiistävän ja kyseenalaistavan koko romaanin todellisuudenkuvauksen idean ja jopa sitä koskevan kysymyk-sen mielekkyyden. Samalla siinä tuodaan esiin metafiktion omia teoreettisia ja filosofisia lähtökohtia reflektoimalla omaa käsitystä siitä, mitä metafiktiot itse ovat romaaneina ja kirjallisuutena. Niinpä metafiktiosta löytyy useita esimerkkejä, joissa sen omaa kirjallisuuskäsitystä eksplikoidaan. Esimerkik-si yllä mainittu intertekstuaalisuuden idea on helppo löytää vaikkapa Umberto Econ Ruusun nimestä ja Tapion Frankensteinin muistikirjasta:
1) Ruusun nimessä nuori Adso oivaltaa William Baskervillen lem-peässä ohjauksessa jotain tärkeää kirjoista:
”Se on totta”, sanoin ihailevasti. Siihen asti olin aina ajatellut, että jo-kaisessa kirjassa puhuttiin inhimillisistä tai jumalallisista asioista, jotka ovat kirjojen ulkopuolella. Nyt huomasin ettei kirjoissa niinkään har-voin puhuta toisista kirjoista, vaan että kirjat ikään kuin puhuvat keske-nään. (Eco 1985: 362.)
2) Tapion romaanissa päähenkilö, Frank M. Stein, frankensteinin hirviönä tunnetuksi tullut ihmispalojen kooste, vertaa itseään kauno-kirjalliseen tekstiin:
Moniaineksisena, monista eri elementeistä kokoonpantuna minä olin elävä teksti, fiktio; kuten kaunokirjallinen teksti oli minutkin rakennet-tu jo olemassa olevan lähdeaineiston ylen runsaalle pohjalle. Ja kuten tuollainen sepitelmä minäkin sisälsin runsaasti toteutumattomia mah-dollisuuksia. (Tapio 1996: 108.)
Näissä molemmissa esimerkeissä tuodaan jollakin tavalla esille intertekstu-aalista kirjallisuuskäsitystä, ja vaikka asetelma on komplisoituneempi kuin pelkkä kirjallisuusteorian kuvittaminen osana romaania, niissä näytettäisiin viittaavaan siihen, että niiden oma kirjallisuuskäsitys on myös intertekstu-aalinen.
Romaanin lajikehitykseen keskittyvän näkökulman kannalta mielestäni onkin kiinnostava kysymys, miten metafiktion kirjallisuusteoreettinen ja kirjallisuus-filosofinen itsereflektio suhtautuu varsinaisen kirjallisuudentutkimuksen teoretisointeihin ja kirjallisuusfilosofiaan. Toiseksi kiinnostavaa on, millainen on, romaanilajia koskevan historiallisen kysymyksenasettelun pohjalta
näh-tynä, (”postmodernistisen”) metafiktion suhde erityisesti realismiin mutta osin myös modernismiin, koska niiden kirjallisuuskäsitykset yleensä poikkeavat metafiktioissa itsessään esitetyistä kirjallisuuskäsityksistä. Metafiktion käsite-analyysin kannalta kysymys on merkitysalan rajaamisesta: yhtäältä siitä, mi-ten metafiktion käsitteen rajaama romaanityyppi eroaa realistisesta ja myös modernistisesta romaanista, toisaalta siitä, miten metafiktion itseymmärryk-sessä ja itsetietoisuudessa suhtaudutaan niissä esitettyyn kirjallisuusteoreet-tiseen ja kirjallisuusfilosofiseen itsereflektioon.