Yhteisöllisyys asumisessa

Yhteisöllinen asuminen on sellaista asumista, jossa osa toimista ja tiloista ovat yhteisiä ja osal-listuminen yhteiseen toimintaan on vapaaehtoista (Jolanki ym. (2017, 12): Helamaa & Pylvä-nen (2012)). Tämän määritelmän mukaan opiskelijoiden asumiPylvä-nen palvelutalossa olisi enem-män yhteisöasumista, kuin yhteisöllistä asumista, koska he ovat sitoutuneet viikoittaiseen yh-teiseen toimintaan muiden asukkaiden kanssa. Tutkielmassani tulkitsen kuitenkin opiskelijoi-den saaneen itse päättää muuttamisestaan palvelutaloon ja siten osallistuvansa vapaaehtoisesti yhteiseen toimintaan.

Kuten Helamaa & Pylvänen (2012, 25) toteavat, ei raja yhteisöasumisen ja yhteisöllisen asu-misen välillä ole yksiselitteisesti määriteltävissä. Kuten kuviosta 3 nähdään, on yhteisöllinen asuminen perinteisen asumisen ja yhteisöasumisen välimuoto, jossa asukkaiden kesken on pe-rinteistä asumista enemmän yhteistä toimintaa, mutta toiminta ei ole samalla tavalla tavoitteel-lista ja velvoittavaa, kuin yhteisöasumisessa (Helamaa & Pylvänen 2012, 25). Yhteisöllisessä asuinyhteisössä asuminen ei edellytä kaikilta asukkailta samanlaisia osallistumisen muotoja, vaan jokainen voi osallistua itselleen parhaaksi näkemällään tavalla ja osallistuminen on vapaa-ehtoista. Samassa yhteisössä voi siten olla useita tapoja elää, eikä yhteisöllisessä asumismuo-dossa vaadita yhteisölle omistautumista, kuten yhteisöasumiseen useammin kuuluu. Yhteisöl-lisessä asumisessa yhteisöllisyys voi ilmetä esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunteena tai sovit-tuna yhteisenä tekemisenä. Yhteisöllistä asumista voi olla niin saman ikäisten, kuin eri suku-polvienkin välisessä asumisessa ja tällöinkin yhteisöllisyyden ilmenemistavat voivat vaihdella.

KUVIO 3. Asumisen yhteisöllisyyden tasot. (Helamaan ja Pylväsen (2012, 24-25) kuviota mu-kaillen.)

Ikääntyneiden on todettu olevan kiinnostuneita yhteisöllisestä asumisesta ja erityisesti yhteisöl-lisen asumisen tarjoamista hyödykkeistä, kuten turvallisuus, seura, palvelut, arjen apu sekä koh-tuullinen hinta (Rajakoski 2017). Tiiviistä yhteisöllisestä asumisesta esimerkkinä toimii Asu-kasyhteisö Helsingin Loppukiri (AsuAsu-kasyhteisö Helsingin Loppukiri 2001), joka määrittelee itsensä yhteisölliseksi itsepalvelutaloksi ikääntyneille. Loppukirin jokaisessa huoneistossa asuu vähintään yksi yli 48-vuotias ja jokaiselle asukkaalle kuuluu jonkun työryhmän jäsenyys sekä esimerkiksi talon kunnossapitovelvoitteita. Näiden tavoitteellisten velvoitteiden valossa Lop-pukiri olisikin enemmän yhteisöasumista (kuvio 3), kuin yhteisöllistä asumista. LopLop-pukirissä asukkaat järjestävät itse itselleen yhteistä toimintaa, esimerkiksi ruokailevat yhdessä neljä ker-taa viikossa. Talon ollessa valmisteilla, tulevat asukkaat kirjoittivat kirjoitelmia toiveisker-taan ja odotuksistaan tulevaa asumismuotoa kohtaan. Näistä toiveista ja odotuksista he sitten lopulta kokosivat Loppukin Yhteisöllisyysauringon (Kanninen & Minkkinen 2001) (kuvio 4). Yhtei-söllisyysauringon sakaroissa olevat yhteisöllisyyden määreet ovat havaittavissa myös esimer-kiksi kuviosta 2, ja ne tulevat esiin myös Rajakosken (2017) raportoimasta Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen tutkimuksesta eläkkeelle jääneiden asumistoiveista.

KAIKKI ASUMINEN

YHTEISÖLLINEN ASUMINEN

YHTEISÖASUMINEN RAJAPINTA 1:

Yhteis-toimintaa ja / tai yhteisti-loja normaalia enemmän.

RAJAPINTA 2:

Yhteisöllisyys tavoit-teellista ja sisäänraken-nettua, asukkailla vas-tuita ja velvollisuuksia.

KUVIO 4. ’Yhteisöllisyysaurinko’, joka on kiteytys seniorien asukasyhteisön, Loppukirin, jä-senten yhteisöllisyysnäkemyksestä vuonna 2001. (Kuvio laadittu Kannisen & Minkkisen luoman kuvalähteen pohjalta).

Ihmiset kaipaavat yhteenkuuluvuuden tunnetta arjessaan. Yhteisöllisyys on yksi yhteenkuulu-vuuden esiintymismuoto, jossa yhteenkuuluyhteenkuulu-vuuden tunteen lisäksi on yhteisiä intressejä sekä yhteistä toimintaa. Myös Maslow liitti yhteenkuuluvuuden tunteen, ja siten myös yhteisöllisyy-den tarvehierarkiaansa. Maslow’n tarvehierarkiassa (kuvio 5) on luokiteltu ihmisen perustar-peet tärkeysjärjestykseen. Fysiologiset tarperustar-peet, kuten ruoka, uni ja vesi muodostavat pohjan arjen toiminnoille. Fysiologisten tarpeiden jälkeen ihminen luontaisesti alkaa täyttää turvalli-suuden tarvetta, turvassa halutaan olla niin fyysiseltä, kuin taloudelliseltakin vahingolta. Yhtei-söllinen asuminen voi lisätä turvallisuuden tunnetta, vaikka asuisikin asunnossaan yksin, kun tuntee naapurit ja tietää, mistä lähin apu on saatavilla. Yhteisöllinen asuminen tukee myös Mas-low’n teoriasta sosiaalisten tarpeiden täyttämistä, kun seuraa on lähellä ja usein tarjolla arkipäi-väisiinkin askareisiin. Yhteisöllisesti toimivassa isossakin kerrostalossa voi olla asukkaiden vä-lillä vahva yhteisöllisyyden tunne, kun asioita tehdään yhdessä. Tuttujen naapureiden satunnai-nen metelöintikään ei välttämättä häiritse niin paljoa, kun tietää kuka oman seinän takana asuu.

Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen vuonna 2017 julkaiseman Asuminen ja yhteisöllisyys -tutkimuk-sen (Rajakoski 2017) mukaan joka kolmas ikääntynyt oli kiinnostunut yhteisöllisestä asumi-sesta. Tutkimukseen vastanneet pitivät tärkeänä, että asumisyhteisön arvot kohtaavat, eivätkä siis asuisi kenen kanssa tahansa. Arvojen kohdatessa yhteisöllinen asuminen voi parhaillaan

tehostaa yksilöiden itseluottamusta ja omanarvontuntoa, mikäli positiivista palautetta omasta toiminnastaan saa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Vasta näiden edellä mainittujen tarpeiden täytyttyä yksilö voi Maslow’n tarvehierarkian mukaan alkaa toteuttaa itseään, mikä varmasti on tarpeellista niin opiskelijoille, kuin ikääntyneillekin.

KUVIO 5. Maslow’n tarvehierarkia (Peda.net Jyväskylän kaupunki)

Muutaman aiheesta jo tehdyn tutkielman, kuten Marttila & Nykänen (2016) sekä Kämppi (2014) perusteella tutkimuskohteeni eli palvelukeskuksessa asuvat ikääntyneet ja opiskelijat hyötyisi-vät molemmat tästä asumisjärjestelystä. Edullisemmat asumiskustannukset sekä uudet tutta-vuudet sekä seura ja sen tuoma turvallisuuden tunne koettiin yhteisöllisen asumismuodon eduiksi (Kämppi 2014, 29), kuten myös oman elämänkokemuksen kasvaminen toisen sukupol-ven kertomusten avulla (Marttila & Nykänen 2016, 52).

Kämppi (2014) on opinnäytetyössään tutkinut samankaltaisen konseptin, Kodintola -hankkeen herättämiä ajatuksia palvelujen tuottamisen näkökulmasta. Kämpin opinnäytetyössä nousi esiin ikääntyneiden mielenkiinto asumismuotoa kohtaan yksinäisyyden poistamiseen ja turvallisuu-den tunteen aikaansaamiseksi (2014, 21). Nuoret kokivat Kodintola-hankkeen eduiksi niin ikään seuran, taloudellisten kustannusten pienenemisen sekä yhteisen ruokailun (Kämppi 2014, 22). Kämpin (2014, 23) haastattelemilta ikääntyneiltä ja opiskelijoilta nousi sama pohdinta yh-teisöllisen asumisen onnistumisesta, mitä kuvattiin Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen (Rajakoski

2017) tutkimuksessa ikääntyneille: kohtaavatko asukkaiden arvot ja sujuuko yhteisöllinen asu-minen ennalta tuntemattomien kanssa.

Yhteisöllisessä palvelutaloasumisessa tulee myös huomioida, että kaikki asukkaat eivät välttä-mättä asu siellä omasta vapaasta tahdostaan, toisin kuin esimerkiksi aiemmin mainitussa Hel-singin Loppukiri -talossa. Palvelutalon asukkaat ovat myös palvelujen ostajia, jotka maksavat asumisestaan sekä haluamistaan sekä tarvitsemistaan palveluista. Palvelutaloissa on myös pal-kattua henkilökuntaa, jonka toiminnan motiivi on hyvin suurella todennäköisyydellä työstä maksettavan palkan aikaansaamaa. (Jolanki ym. 2017.) Myös palvelukeskuksissa edullisemmin asuvat opiskelijat ovat osaltaan voineet valita kyseisen asumismuodon edullisempien asumis-kustannusten vuoksi. Helamaan ja Pylväsen (2012, 35) mukaan sekoittunutta asukaskuntaa kui-tenkin pidetään positiivisena asiana, ja samalla yhteisöllinen asuminen tarjoaa mahdollisuuden tutustua ihmisiin, joihin ei muuten ehkä tutustuisi.

Palvelukeskuksissa edullisemman vuokran eteen ohjelmaa järjestävät nuoret voidaan ymmärtää jossain määrin myös vapaaehtoisiksi, koska ovathan he vapaaehtoisesti tähän asumismuotoon hakeutuneet, eivätkä he saa työstään suoranaista palkkaa, joskin vuokra on kuukausittaisen työ-määrän vuoksi jo alhaisempi. Vapaaehtoistyö voidaan määrittää palkattomaksi, ei-ammatti-maiseksi toiminnaksi, jota pystyy tekemään tavallisen ihmisen tiedoilla- ja taidoilla ja jota teh-dään omasta vapaasta tahdosta. Vapaaehtoistyö rikastuttaa molempien osapuolien elämää, ikääntyneen saadessa tukea ja turvaa, voi vapaaehtoinen saada arvokasta tietoa ikääntyneen elämänkokemuksista. Palvelutaloissa asuvilla ikääntyneillä ei kaikilla ole omaisia, jotka heitä kävisivät tervehtimässä tai ulkoiluttamassa, vapaaehtoisista olisi näissä tilanteissa suuri apu hoitoyhteisön arkeen. (Heimonen 2005, 84-85). 58% 15-24-vuotiaista suomalaisista nuorista voisi lähteä mukaan vapaaehtoistoimintaan, mikäli heitä siihen pyydettäisiin, vaikka tähän mennessä eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan asiaa. Vapaaehtoistyössä mukana olevat nuoret käyttävät siihen muuta väestöä enemmän aikaa (19h/kk), kun koko väestön keskiarvo oli 17,5h/kk. (Yeung 2002, 56.)

On myös tärkeä huomioida, etteivät yhteisessä käytössä olevat fyysiset tilat itsessään saa yhtei-söllisyyttä aikaan. Asukkailla tulee olla halu ja mahdollisuus yhteiseen toimintaan ja kanssa-käymiseen muiden asukkaiden kanssa. Esimerkiksi heikko fyysinen kunto voi heikentää mah-dollisuuksia yhteisöllisen ilmapiirin luomiseen. (Okulov 2008, 35.) Palvelutalon tarjoama yh-teinen toiminta on keskeisessä osassa talon yhteisöllisyyden synnyssä (kuvio 6). Toiminnan

ollessa säännöllistä ja monipuolista yhteistä tekemistä, sekä pelkästään talon asukkaille, että myös ulkopuolisille avattua toimintaa, on toiminnalla mahdollista liittää osallistujia tiiviim-mäksi osaksi omaa asukasyhteisöä. Etenkin uuden asukkaan kannalta säännöllinen yhteinen toiminta auttaa asukasyhteisöön sopeutumisessa tuottamalla yhteisiä kokemuksia. Jotta toi-minta auttaisi asukasta toteuttamaan omaa sosiaalista tarvettaan, tulee toiminnan olla yhteisön tarpeille sopivaa sekä hyödyntää yksilöiden ominaisuuksia (emt, 107). Vaikka yhteisö olisikin tiivis ja sosiaalista kanssakäymistä olisi yhteisön jäsenten välillä runsaasti, on luonnollista, että esimerkiksi sensitiivisistä aiheista halutaan keskustella yhteisön ulkopuolisten kanssa, kuten Rossin (2018, 248) tutkimuksessakin ilmeni.

KUVIO 6. Vanhusten palvelutalon toimintaa määrittävät tekijät (Okulov 2008, 104).

Yhteisön henkinen ilmapiiri muodostuu Okulovin (2008, 108) tutkimuksen mukaan neljästä osa-alueesta (kuvio 7). Yksilön henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet yhteisöstä ovat tärkeitä ja etenkin yhteisöön liittyessä syntyneet tunteet. Okulovin tutkimuksessa kävi ilmi, että vaikka yhteisö miellettiin pääasiassa positiivisena, myös negatiivisia seikkoja yhteisöstä on ilmennyt.

Mikäli aiempi asumismuoto on poikennut merkittävästi palvelutalon toimintaympäristöstä ja rutiineista, voi yhteisöön sopeutuminen viedä odotettua enemmän aikaa. Yhteiselle toiminnalle on määrättyjä arvoja, jotka käyvät vuoropuhelua asukkaiden omien arvojen kanssa. Me-henki syntyy yhteisistä kokemuksista ja samaa päämäärää tavoitellessa. Ilmapiirin luomiseen vaadi-taan yhteisön toiminvaadi-taan osallistumista, johon jokainen osallistuja ja osallistumatonkin vaikut-taa.

KUVIO 7. Yhteisön henkinen ilmapiiri tekijöittäin (Okulov 2008, 108).