Malli B t p
Vakio 8572,059 8,430 0,000
Kunnan taajama-aste -10,488 -2,052 0,053
7-12 -vuotiaiden osuus, % -442,724 -4,805 0,000
Koulun keskikoko, 1-6 lk 4,451 2,578 0,018
Kiinteistökulut, €/oppilas 1,503 3,562 0,002
Neljän riippumattoman muuttujan malli selittää yksikkökustannusten vaihtelusta yli 72 %. Mallin F-arvo kertoo, että valituilla muuttujilla kyetään selittämään yksikkökustannusten vaihtelua. Muuttujien painoarvojen perusteella yksikkökustannusten eroja voidaan tulkita siten, että taajama-asteen kasvu ja 7–12 -vuotiaiden lasten muita korkeampi osuus väestöstä indikoi alhaisempia yksikkökustannuksia.
Ikäryhmämuuttuja käsittää perusopetuksen 1–6 luokkien oppilaat. Koska ikäluokasta käytännössä 100 % on perusopetuksen piirissä, muuttujan vaikutus on tulkittavissa niin, että mitä enemmän kouluissa on oppilaita, sitä alhaisemmat ovat yksikkökustannukset. Sen sijaan 1–6 luokkien koulujen keskikoon kasvaminen ja korkeat kiinteistökustannukset indikoivat muita korkeampia yksikkökustan-nuksia. Kiinteistökulujen osalta tulos tuntuu loogiselta, sillä kiinteistökustannukset ovat yleensä sitä suuremmat, mitä useampia kouluja kunnassa on. Koulujen keskikoon vaikutus tuntuu tässä oudolta.
(vrt. Kirjavainen-Loikkanen 1992, s. 37-40.) Muuttuja on tilastollisesti melkein merkitsevä. Yleensä luokkakoon suurentaminen vähentää opetusryhmien määrää. Kun opetustunteja annetaan suurissa ryhmissä, kokonaistuntimäärä on yleensä alhaisempi kuin pienten ryhmien opetukseen käytettävä tuntimäärä. Tuntimäärän väheneminen puolestaan alentaa opetuksen kustannuksia. Kun koulun kes-kikokoa kuvaava muuttuja vaihdettiin 1–9 luokat sisältäväksi, painokerroin pysyi edelleen positiivise-na, mutta muuttuja ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Valittu malli ei siten tuo tässä esille eräissä muissa tutkimuksissa saatuja tuloksia, joiden mukaan koulukoon kasvaessa yksikkökustannukset laskevat.
Mainitut tulokset on saatu koko maan aineistolla. (Aaltonen-Kirjavainen-Moisio-Ollikainen 2007, s.
41.) Eri malleilla kokeiltaessa osoittautui lisäksi, ettei esimerkiksi kuntakoolla ja kunnan verotulotasol-la näyttänyt olevan vaikutusta yksikkökustannuksiin. (Vrt. mt, s. 39.) Analyysiin sisältyvä diagnostiikka huomauttaa selittävien muuttujien yhteisvaikutuksesta, vaikka korrelaatiot vaihtelevat vain välillä -.364 < r < 179.
Seuraavassa tarkastellaan vielä eräiden muiden muuttujien vaikutusta perusopetuksen yksikkökus-tannuksiin. Riippuvana muuttujana on siis edelleen perusopetuksen nettokustannukset, €/oppilas ja riippumattomina muuttujina
7–16 -vuotiaiden osuus, % väestöstä 2005 kunnan asukasluku 2005
1–9 luokat käsittävien koulujen keskikoko 2005 opetuksen nettokustannukset, €/asukas 2005.
Mallissa R2 = .59 ja korjattu R2 = .51. F-testiarvo on 7,586 , jossa p-arvo < 01. Muuttujien painoarvo, t-arvo ja p-arvo käyvät ilmi taulukosta 58.
Taulukko 58. Perusopetuksen yksikkökustannusten taustalla olevia tekijöitä.
Malli B t p
Vakio 9793,526 8,671 0,000
7-16 -vuotiaiden osuus, % -385,967 -4,694 0,000
Kunnan asukasluku -0,031 -2,089 0,049
Koulun keskikoko, 1-9 lk -1,635 -0,570 0,575
Opetuksen nettomenot, €/asukas 3,772 2,249 0,035
Malli selittää yksikkökustannusten vaihtelusta yli 50 % ja F-testin mukaan mallin soveltuvuus yksik-kökustannusten vaihtelun selittämiseksi on hyvä. Mukana ovat nyt kuntakokoa kuvaava muuttuja sekä perusopetukseen panostusta kuvaava muuttuja (opetuksen nettomenot, €/asukas). Valittujen muuttujien vaikutusta yksikkökustannuksiin voidaan nyt tulkita niin, että muita suurempi asukasluku, 7–16 -vuotiaiden määrä ja suuri peruskoulukoko indikoivat alhaisia yksikkökustannuksia. Tulokset ovat yhteneviä edellisen analyysin tulosten kanssa oppilasmäärän ja kunnan koon vaikutuksen osalta.
Koulun keskikoon vaikutus on nyt päinvastainen kuin 1–6 luokkien koulujen keskikoolla ja vastaa aiemmin viitatuissa tutkimuksissa saatujen tulosten kanssa. Kunnan panostuksen lisääminen sen si-jaan näyttäisi nostavan yksikkökustannuksia. Tulokset ovat odotusten mukaisia. Koulukokoa lukuun ottamatta muuttujien vaikutus riippuvaan muuttujaan on tilastollisesti merkitsevä. Myös tässä analyy-siin sisältyvä diagnostiikka huomauttaa selittävien muuttujien yhteisvaikutuksesta. Joukossa on yksi korkeahko korrelaatio (kunnan asukasmäärä/1-9 luokkien koulujen keskikoko), r = .507, muutoin korrelaatiot vaihtelevat välillä -.134 < r < .507.
Yhteenvetona voidaan todeta, että muita suurempi perusopetusikäisten määrä, asukasmäärä ja koko peruskoulun keskikoko indikoivat muita alhaisempia yksikköhintoja. Olettamus, että koulujen suuri keskikoko indikoisi suoraan alhaisia yksikkökustannuksia, saa kuitenkin tässä aineistossa vahvistusta vain osittain, koska niin sanotun ala-asteen koulujen keskikoolla oli päinvastainen vaikutus. Muita korkeammat opetuskustannukset ja kiinteistökustannukset indikoivat korkeita yksikkökustannuksia.
Tältä osin tulokset ovat odotusten mukaisia. Muilla muuttujilla, esimerkiksi kunnan tulotasoa, elin-keinorakennetta ja väestön koulutusta kuvaavilla muuttujilla, ei ollut selkeää vaikutusta yksikkökus-tannuksiin. Yksittäisistä muuttujista henkilöstön palkkakustannuksilla oppilasta kohti laskettuna oli selkeä yksikkökustannuksia lisäävä vaikutus; muuttujaa ei kuitenkaan voitu ottaa yhteisvaikutuksen vuoksi malleihin mukaan. Korvaavana muuttujana käytettiin asukasta kohti laskettuja palkkausme-noja. Selkein havainto näyttää olevan, että koulujen sisäiset rakennetekijät ja suuri oppilasmäärä indikoivat muita voimakkaammin alhaisia yksikkökustannuksia.
4. Yhteenveto
Tässä selvityksessä Etelä-Pohjanmaan kuntien sosiaali- ja terveys- sekä sivistyspalvelujen kustannus-eroja tarkasteltiin kuvaamalla palvelujen yksikkökustannusten kustannus-eroja vuonna 2005 ja yksikkökustan-nusten muutoksia ajanjaksolla 2001–2005. Lisäksi eräiden palvelujen osalta analysoitiin monimuut-tujamenetelmää käyttäen, mistä yksikkökustannusten erot voisivat aiheutua. Yksikkökustannusten eroja on kuvattu kappaleissa 2.1. – 2.3. ja yksikkökustannusten eroihin vaikuttavia tekijöitä kappa-leissa 3.1.–3.3.
Kustannusmittarina olivat nimenomaan palvelun yksikkökustannukset, joilla tarkoitettiin tietyn palve-lun nettokustannuksia palvepalve-lun käyttäjää tai muodostunutta suoritetta kohti. Tapauksissa, joissa käyt-täjäryhmän koko tai suoritemäärä ei ilmennyt tilastoista, yksikkökustannukset muodostuivat palvelun nettokustannuksista kunnan asukasmäärää kohti laskettuna.
Yksikkökustannusten erojen kuvaus tehtiin niin, että kunnat lajiteltiin nousevaan järjestykseen vuo-den 2005 palvelujen yksikkökustannusten perusteella ja yksikkökustannusten muutosprosentin pe-rusteella ajalta 2001–2005. Näin muodostuneista ryhmistä raportoitiin ensiksi kolme kuntaa, joiden yksikkökustannukset vuonna 2005 olivat alhaisimmat ja korkeimmat ja sen jälkeen kolme kuntaa, joiden yksikkökustannusten prosentuaaliset muutokset ajalta 2001– 2005 olivat pienimmät ja suu-rimmat.
Tarkastelu osoitti, että palvelujen yksikkökustannuksissa kuntien välillä oli huomattavia eroja. Kuva-uksissa oli mukana kohderyhmän kokoa ilmaisevat tunnusluvut vuosilta 2001 ja 2005. Kohderyhmän koon muutoksen ja yksikkökustannusten muutoksen perusteella oli mahdollista tehdä joitakin yleisiä päätelmiä kuntien välisistä yksikkökustannusten eroista. Alhaisimmillaan erot olivat noin 1,4 -kertaiset ja korkeimmillaan yli 12 -kertaiset. Yksikkökustannusten muutoksista ajalla 2001–2005 ilmeni, että kun joissakin kunnissa kohderyhmän koko tai suoritemäärä supistui, yksikkökustannukset laskivat ja joissakin kunnissa päinvastoin kasvoivat. Vastaavasti, kun joissakin kunnissa kohderyhmän koko tai suoritemäärä kasvoi, joissakin kunnissa yksikkökustannukset kasvoivat ja joissakin kunnissa laskivat.
Esimerkiksi Karijoella, Soinissa ja Kauhavalla lasten päivähoidon yksikkökustannukset laskivat, kun 0–6 -vuotiaiden lasten määrä laski. Toisentyyppinen tilanne oli Seinäjoella, Vimpelissä ja Kortesjärvel-lä, jossa perhepäivähoidossa olleiden lasten määrä laski, mutta yksikkökustannukset kasvoivat. Toi-saalta kun Nurmon perusopetuksessa sekä oppilas- että tuntimäärät kasvoivat, yksikkökustannukset pysyivät kuitenkin kaikkein alhaisimpina. Vastaavantyyppinen tilanne oli Lapualla, jossa oppilasmäärä kasvoi ja tuntimäärä hiukan laski, mutta yksikkökustannukset kasvoivat kaikkein vähiten. Edellisistä esimerkeistä voi karkeasti päätellä, että jos asiakasmäärät ja/tai suoritemäärät laskevat ja myös yksik-kökustannukset laskevat, kunta on kyennyt sopeuttamaan palvelurakennetta kysyntää vastaavasti.
Päinvastaisessa tapauksessa kunta ei ole kyennyt sopeuttamaan palvelurakennetta kysynnän muu-toksiin. On tietysti selvää, ettei palvelurakennemuutoksia voi tehdä kovin nopeasti, vaikka kysyntä muuttuisi pysyvästi. Vastaavanlaista palvelurakennejoustoa tarvitaan myös tilanteissa, joissa asiakas-määrän kasvusta huolimatta yksikkökustannusten kehitys kyetään säilyttämään maltillisena. Tällaista kehitystä kuvaavat edellä mainitut Nurmon ja Lapuan esimerkit.
Kun tarkastellaan yksikkökustannusten taustalla olevia tekijöitä, lasten päivähoidon yksikkökustan-nusten eroihin vaikuttaa ensi sijassa hoidossa olevien lasten määrä. Mitä suurempi osuus ikäryhmän lapsista on päivähoidossa, sitä alhaisemmat ovat yksikkökustannukset. Tulos on varsin looginen. Päi-vähoitoikäisten lasten määrä sinänsä ei ollut ratkaiseva tekijä yksikkökustannusten erojen
kannal-ta. Sen sijaan lasten päivähoidon nettokustannukset olivat selvästi sitä korkeammat, mitä suurempi osuus kunnan väestöstä on päivähoitoikäisiä. Naisten työttömyys, asukkaiden alhainen koulutustaso, korkeat esiopetuskustannukset, kunnan alhainen tulotaso ja kaupunkimainen asutusrakenne indikoi-vat suuntaa antavasti alhaisia yksikkökustannuksia. Sen sijaan korkea yksinhuoltajaperheiden määrä ja kunnan vahva panostus päivähoitoon indikoivat muita korkeampia yksikkökustannuksia. Lasten päiväkotien koolla ei puolestaan ollut selkeää vaikutusta yksikkökustannuksiin. Lasten päivähoito ryhmäkokoineen on pitkälle säänneltyä toimintaa esimerkiksi lasten ja hoitohenkilöstön määrän suh-teen osalta. Tämä vaikuttaa osaltaan siihen, ettei esimerkiksi päiväkodin koon kasvattaminen vaikuta lineaarisesti päivähoidon yksikkökustannusten kasvuun.
Vanhusten laitoshoidon yksikkökustannusten eroja selittivät palvelutarvetta ja tarjolla olevien vaihto-ehtoisten palvelujen ja tukipalvelujen käyttö. Tarkastelun perusteella voidaan todeta, että hoidossa olevien vanhusten määrä vaikuttaa ratkaisevasti laitoshoidon yksikkökustannuksiin. Hoidossa olevi-en vanhustolevi-en määrän lisääntyessä laitoshoidon yksikkökustannukset näyttäisivät alolevi-enevan. Palvelu-asuminen on monessa tapauksessa vaihtoehtoinen palvelumuoto, jolloin vanhukset eivät ole laitos-hoidon piirissä. Kodinhoitoapu ja omaislaitos-hoidon tuki ovat taas vanhuksille tarjottavia tukipalveluja.
Vaihtoehtoisten palvelujen ja asumiseen liittyvien tukipalvelujen käytön kasvu alentaa laitoshoidon nettokustannuksia, mutta lisää hoidon yksikkökustannuksia. Vaihtoehtoiset palvelut ja tukipalvelut ehkäisevät tiettyyn rajaan saakka laitospalvelujen tarvetta, jolloin laitoshoidon asiakasmäärä vähenee.
Mikäli palvelurakennetta ei kyetä sopeuttamaan palvelutarpeen mukaisesti, kustannukset hoidetta-vaa kohti nousevat.
Perusterveydenhuollon kustannusten ja yksikkökustannusten vaihtelua selittävät muun ohella ky-syntää aiheuttavat tekijät, kuten väestön ikärakenne, sairastavuus, sosioekonomiset tekijät, kunnan elinkeinorakenne sekä lisäksi erikoissairaanhoidon käyttö ja perusterveydenhuollon palvelurakenne.
Analyyseissä käytettiin ikärakennemuuttujina 15–64 -vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden osuutta väes-töstä. Työikäisten osuuden lisääntyessä asukaskohtaiset nettokustannukset alenivat. Yli 65 -vuotiai-den määrän lisääntyessä sekä avohoidon että vuodeosaston yksikkökustannukset näyttivät kasvavan.
Kyseiset erot aiheutuivat muuttujien keskinäisestä korkeasta negatiivisesta korrelaatiosta. Naisten työttömyyden lisääntyminen alensi perusterveydenhuollon asukaskohtaisia nettokustannuksia ja avohoidon yksikkökustannuksia. Erikoissairaanhoidon käytön, sairastavuuden, jalostuselinkeinoissa työskentelevien osuuden sekä avohoitopainotteisen palvelurakenteen lisääntyminen alensivat perus-terveydenhuollon vuodeosaston yksikkökustannuksia. Laitospainotteinen palvelurakenne alensi vas-taavasti avohoidon yksikkökustannuksia.
Kuntien erikoissairaanhoidon kustannusten vaihtelua selittää ensinnäkin palvelutarve, joka vaikuttaa palvelujen käyttöön ja sen kautta kustannuksiin. Palvelutarpeen taustalla ovat ihmisten yksilölliset ominaisuudet, sosioekonomiset ja muut tekijät. Väestön ikärakenteella sinänsä on selkeä vaikutus kustannuksiin. Käytetyistä muuttujista riippuen vaikutus kustannuksiin on erisuuntainen silloin, kun muuttujien välillä on negatiivinen korrelaatio. Tällainen tilanne oli monessa analyysissä, kun ikäryh-mämuuttujana oli esimerkiksi 15–64 -vuotiaat tai yli 65 -vuotiaat. Palvelutarvetta kuvaavan sairas-tavuuden vaikutus ei puolestaan näy selkeästi erikoissairaanhoidon nettokustannusten vaihtelussa.
Sen sijaan perusterveydenhuollossa sairastavuuden kasvu indikoi yksikkökustannusten kasvua. Pe-rusolettamuksena kuitenkin on, että sairastavuuden lisääntyminen nostaa kustannuksia sekä perus-terveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Selkeimmäksi havainnoksi osoittautuu edellä kuvattu väestön ikärakenteen sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoitopalvelujen käytön vaikutus erikoissairaanhoidon nettokustannuksiin.
Perusopetuksessa muita suurempi perusopetusikäisten määrä, asukasmäärä ja koko peruskoulun kes-kikoko indikoivat muita alhaisempia yksikköhintoja. Selkein vaikutus on perusopetusikäisten lasten määrällä. Mitä suurempi on ala-aste -ikäisten ja peruskouluikäisten osuus väestöstä, sitä alhaisem-mat ovat yksikkökustannukset. Peruskoulun suuri keskikoko vaikuttaa samansuuntaisesti, mutta 1–6 luokkien koulujen keskikoolla on päinvastainen vaikutus. Ilmeisesti havaintoaineiston suppeudesta johtuen tulokset eivät tältä osin täysin vastaa koko maan aineistolla saatuja tuloksia. Muita korkeam-mat opetuskustannukset ja kiinteistökustannukset indikoivat selkeästi korkeita yksikkökustannuksia.
Sen sijaan kunnan olosuhteilla, tulotasolla, elinkeinorakenteella ja väestön koulutustasolla ei näytä olevan selkeää vaikutusta yksikkökustannuksiin. Selkein havainto on, että suuri oppilasmäärä ja kou-lujen sisäiset rakennetekijät indikoivat muita voimakkaammin alhaisia yksikkökustannuksia.
Kokonaisuutena tulokset osoittivat, että palvelujen yksikkökustannuksissa kuntien välillä on huomat-tavia eroja. Kustannuseroja ja niihin vaikuthuomat-tavia tekijöitä olisi syytä analysoida jatkossa vielä perusteel-lisemmin, esimerkiksi muutaman case-kunnan avulla, jolloin palvelujen kustannuksiin vaikuttavien tekijöiden yksityiskohtainen tarkastelu olisi mahdollista. Tällöin olisi myös helpompaa löytää tarkoi-tuksenmukaiset keinot kustannustehokkuuden parantamiseksi.
Monimuuttuja-analyyseissä kustannusten vaihtelusta jää usein merkittävä osa selittämättä, kuten tä-mänkin selvityksen tulokset osoittavat. Osa tästä kustannusten vaihtelusta johtuu kuntien palvelutoi-minnan tehokkuuseroista, palvelujen tuotantotapojen eroista ja palvelujen laatueroista. Osa kustan-nusten vaihtelusta jää selittämättä myös itse analyysimallin puutteellisuuksista johtuen.
5. Arvio kunta- ja palvelurakenneuudistuksen vaikutuksista kustannustehokkuuteen
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tarkoituksena on vahvistaa kunta- ja palvelurakennetta
kehittää tapoja tuottaa palveluja ja organisointia uudistaa kuntien rahoitus- ja valtionosuusjärjestelmiä
tarkistaa kuntien ja valtion välistä tehtäväjakoa siten, että kunnilla on palvelujen järjestämiseen ja tuottamiseen sekä kehittämiseen vahva rakenteellinen ja taloudellinen perusta
parantaa tuottavuutta ja hillitä kuntien menojen kasvua
luoda edellytyksiä kuntien palveluiden ohjauksen kehittämiselle.
Tavoitteena on elinvoimainen ja toimintakykyinen sekä eheä kuntarakenne. Tavoitteena on lisäksi var-mistaa koko maassa laadukkaat ja asukkaiden saatavilla olevat palvelut. Palvelurakenteen on oltava kattava ja taloudellinen ja sen on mahdollistettava voimavarojen tehokas käyttö.
Kuntarakennetta vahvistetaan yhdistämällä kuntia ja liittämällä osia kunnista toisiin kuntiin. Palvelura-kenteita vahvistetaan kokoamalla kuntaa laajempaa väestöpohjaa edellyttäviä palveluja ja lisäämällä kuntien yhteistoimintaa. Kunnan tulee muodostua työssäkäyntialueesta tai muusta sellaisesta toimin-nallisesta kokonaisuudesta, jolla on taloudelliset ja henkilöstövoimavaroihin perustuvat edellytykset vastata palveluiden järjestämisestä ja rahoituksesta. Kunnat voivat muodostaa yhteistoiminta-alueen, jossa voidaan sopia, että yhteistoiminta-alueen tehtävät annetaan alueen yhden kunnan tehtäväksi.
Perusterveydenhuollosta ja siihen kiinteästi liittyvistä sosiaalitoimen tehtävistä huolehtivalla alueella on oltava vähintään noin 20.000 asukasta. Vastaavasti ammatillisen peruskoulutuksen järjestämisestä vastaavalla alueella on oltava vähintään noin 50.000 asukasta.
Laissa erikseen luetelluilla kaupunkiseuduilla on velvoite laatia suunnitelmat maakäytön, asumisen ja liikenteen yhteensovittamisesta sekä kuntarajat ylittävien palvelujen parantamisesta. Lisäksi kunnilta siirretään valtiolle eräitä tehtäviä. Erityisen vaikeassa taloudellisessa asemassa olevilla kunnilla on vel-vollisuus selvittää yhdessä valtion kanssa mahdollisuudet turvata asukkaille lainsäädännön edellyttä-mät palvelut ja ryhtyä toimenpiteisiin palveluiden edellytysten turvaamiseksi. Jos toimenpiteet eivät ole riittäviä, valtioneuvosto voi päättää kuntajaon muutoksista (L 169/2007).
Kuntien peruspalvelujen kustannuserojen näkökulmasta kunta- ja palvelurakenneuudistus sisältää tavoitteita ja toimenpiteitä, joilla sekä kuntien kokoa että tiettyjen, erikseen lueteltujen palvelujen tuottajien ja järjestäjien yksikkökokoa pyritään suurentamaan ja lisäämään yhteistyötä. Asetetuilla tavoitteilla ja keinoilla pyritään myös lisäämään palvelujen tuottavuutta ja tehokkuutta. Uudistuksen funktiota lienee tulkittava niin, että sillä pyritään luomaan edellytyksiä muiden ohella myös kustan-nustehokkuuden parantamiseen.
Kunta- ja palvelurakenneuudistukseen sisältyvällä hallinto- ja tuotantorakenteiden sekä palvelupro-sessien uudistamisella on mahdollista parantaa kustannustehokkuutta. Uudistuksen yksi keskeinen tavoite on suurentaa kuntakokoa. Yksikkökoon suurentamisella voidaan saavuttaa niin sanottuja suurtuotannon etuja, mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että yksikkökustannukset tulisivat suurissa yksiköissä edullisemmaksi kuin pienissä yksiköissä. Kuten tämänkin selvityksen yksikkökustannusten vertailut osoittavat, palveluittain katsottuna alhaisimpien ja korkeimpien yksikkökustannusten kunta-joukossa on sekä suuria että pieniä kuntia. Monet tutkimustulokset osoittavatkin, ettei löydy
yksise-litteistä empiiristä näyttöä sille, että pienet kunnat olisivat esimerkiksi korkeiden yksikkökustannusten kuntia tai päinvastoin.
Uudistuksen tavoitteena on myös parantaa kuntien tuottavuutta ja tehokkuutta. Tavoite kytkeytyy osaltaan yksikkökoon kasvattamiseen. Tuottavuuden mittarina voidaan ajatella juuri palvelujen yk-sikkökustannuksia. Tältäkin osin tutkimustulokset osoittavat kestämättömäksi olettamuksen siitä, että palvelujen yksikkökustannukset olisivat korkeita pienissä kunnissa ja alhaisia suurissa kunnissa.
Tuottavuuden ja tehokkuuden parannukset ovat todennäköisesti aikaansaatavissa enemmän palvelu-jen tuottamistapoja muuttamalla kuin yksikkökokoa kasvattamalla. (Ks. esim. Sandberg & Ståhlberg 1997, Loikkanen & Susiluoto 2005.)
Yhtenä uudistuksen tavoitteena on vahvistaa palvelurakenteita ja kehittää tapoja tuottaa palveluja.
Kuntaliitosten kautta syntyvissä uusissa kunnissa samoin kuin yhteistoiminta-alueilla palvelurakenteet on mitoitettava käytännössä uudelleen. Yhteistoiminta-alueilla voidaan sopia, että yksi kunta hoitaa alueen tehtävät tai että tehtävät hoitaa kuntayhtymä. Isäntäkuntaperiaatteella toimivilla yhteistoimin-ta-alueilla voidaan ehkä muita kuntamuotoja joustavammin siirtyä palvelujen tuotannossa esimerkiksi tilaaja-tuottaja -malliin, jossa tuottajataho ja tilaajatahot ovat selkeästi eriytetty toisistaan. Kaikissa yhteistoimintamuodoissa sinänsä on hyvät mahdollisuudet kehittää uusia tapoja tuottaa palvelut, jolla tuottavuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa.
Palvelutapojen tuotanto- tai järjestämistapojen kehittämisen ja uudistamisen sisäiseen prosessiin kuu-luu myös palvelujen hinnoittelu, tuotebudjetointi. Prosessi tarkoittaa palvelujen tuotteistamista ja hinnoittelua, minkä avulla palvelujen yksikkökustannukset pyritään saamaan avoimiksi ja vertailukel-poisiksi yksityisten palvelujen tuottajien hintojen kanssa. Palvelujen tuotteistaminen ja hinnoittelu on välttämätöntä, kun siirrytään tilaaja-tuottaja -malliin. Tuotebudjetointi lisää palvelujen kustannustie-toisuutta ja parantaa mahdollisuuksia tuottavuuden ja tehokkuuden lisäämiseksi.
Kunta- ja palvelurakenneuudistus tarjoaa kunnille mahdollisuudet parantaa palvelujen kustannuste-hokkuutta. Tällaiset mahdollisuudet kunnilla ovat toki olleet olemassa ilman mainittua uudistustakin.
Monen kunnan heikko taloudellinen tilanne vaatii välttämättä palvelurakenteiden ja -prosessien uu-distamista tuottavuuden ja kustannustehokkuuden parantamiseksi. Avaimet ovat kuitenkin kuntien hallussa, kun vain tahtoa ja halua löytyy.
6. Mahdollisuudet järjestää peruspalvelut kustannustehokkaammin
Monilla Etelä-Pohjanmaan kunnilla on selkeä tarve tuottavuuden ja tehokkuuden lisäämiseksi. Pel-kästään jo kuntien taloudellinen tilanne pakottaa kunnat uudistamaan palvelurakennetta ja etsimään vaihtoehtoisia palvelujen tuottamis- tai järjestämistapoja. Seuraava kuvio osoittaa Etelä-Pohjanmaan kuntien taloudellisen aseman vuosikatteen ja taseen ali-/ ylijäämän avulla.