Vaativa adoptiovanhemmuus

Tulevan adoptiovanhemmuuden ja sen edellytysten arviointi on suuri osa adopti-oneuvonnan sosiaalityötä. Sosiaalityöntekijät arvioivat tulevaa vanhemmuutta ja määrittävät, mikä on hyvää ja riittävää vanhemmuutta ja millä ehdoin perhe täyttää vaatimukset: omaa riittävät valmiudet ja vahvuudet ryhtyä adoptiovanhemmaksi.

Adoptioneuvonta nähdään riskien minimoimisena, sen avulla pyritään varmis-tumaan siitä, että adoptiolasta toivovat tulevat adoptiovanhemmat ovat hyviä ja tasapainoisia vanhempia lapselle (Eriksson 2016c, 108–109). Erityistarpeisten lasten adoptioiden lisääntyessä on näkemys vaativasta vanhemmuudesta noussut keskusteluun. On pohdittu, tarvitaanko erityistarpeisille lapsille lähes ammattimai-sia perheitä (vrt. Bunt 2018, 177). Kun lapsella on adoptiota edeltäviin olosuhteisiin liittyvien psyykkisten erityistarpeiden lisäksi jokin fyysinen erityistarve, riittävätkö tavanomaiset vanhemmuuden edellytykset: halu olla vanhempi ja kyky huolehtia tarvitsevasta lapsesta. Tässä luvussa paikannan adoptiovanhemmuuden ja erityisesti erityistarpeisen adoptiolapsen vanhemmuuden edellytyksiä ja vaatimuksia aiemman adoptiovanhemmuustutkimuksen valossa.

Kun adoptiolasta toivovat hakijat tekevät päätöksen adoptoida perheeseensä erityistarpeinen lapsi, se nähdään institutionaalisen hyvän perheen käsityksen näkökulmasta ”kaksinkertaisena” riskinä, ja tulevat adoptiovanhemmat joutuvat perustelemaan valintojaan tarkasti saadakseen sosiaalityöntekijän puoltavan lau-sunnon erityistarpeisen lapsen adoptoimiseksi. Erityistarpeisen lapsen adoptoin-tia pidetään yleisesti erittäin vaikeana ja emotionaalisesti haastavana. Erityistar-peisen lapsen adoptoiminen on tutkimusten mukaan stressaavaa ja kuormittavaa ja vaikuttaa niin parisuhteeseen kuin perhesuhteisiinkin (Perry & Henry 2009).

Tulevan adoptiovanhemman näkökulmasta erityistarpeisen lapsen adoptoiminen nähdään siis riskinä, kun taas adoptoitavan lapsen, erityistarpeisen lapsen näkökul-masta, mahdollisuus saada kasvaa perheessä mahdollisen laitoshoidon sijaan olisi myönteinen asia (myös Bunt 2018, 190). Pia Eriksson (2016c) nostaa väitöstutki-muksessaan esiin, kuka lopulta määrittelee, milloin adoptio on onnistunut: onko se aikuinen adoptoitu itse, sosiaali- ja terveysviranomaiset, adoptiovanhemmat vai tutkijat? Olennaista olisi, että lopulta aina lähdettäisiin jokaisen yksittäisen lap-sen tarpeista ja hänen hyvinvoinnistaan yksilöllisesti. Hänen mukaansa olisi aika siirtyä enemmän lapsikeskeiseen kansainväliseen adoptiotoimintaan. (Mt. 2016c, 107.)

Sanna Mäkipää (2006, 202) on tutkinut adoptiotoimintaa ohjaavan lain tulkin-nassa sosiaalityöntekijöiden ja muiden alan ammattilaisten käytössä ollutta Opasta ottolapsineuvonnan antajille¹³ ja sen sisältöjä vanhemmuuden näkökulmasta. Hänen mukaansa oppaan tekstin perusteella vanhemmuus ja perhe ovat siinä synonyymejä.

Oppaassa perhe hahmottuu hänen näkemyksensä mukaan systeemisenä kokonai-suutena, jonka keskeinen tehtävä on taustaltaan rikkinäisen ja tarvitsevan lapsen aut-tamisessa. Kaiken kaikkiaan adoptioneuvontatyö näyttäytyy yhtenä keinona siirtää perheelle tarvittavaa tietoa ja osaamista, jonka avulla voidaan vaikuttaa lapsen hy-vinvointiin. Näin toimimalla perheestä tehdään Sanna Mäkipään tulkinnan mukaan funktionaalinen ja terapeuttinen suhteessa lapseen. Miten tämä lähes ”ammatillisen vanhemmuuden” vaatimus sopii yhteen tavanomaisen vanhemmuuden kanssa?

Ainakin opastekstissä vanhemmuus määrittyy enemmän kykyjen ja ominaisuuksien kautta ja perheeksi kasvetaan tieto- ja taito- eikä niinkään tunnetyöskentelyn avulla.

(Mt., 199, 202–203.) Ruotsalainen tutkimus adoptiovanhemmuudelle ja hyvälle lapsuudelle annettavista merkityksistä adoptiohakijoiden soveltuvuutta ja valmiuk-sia kuvaavissa kotiselvityksissä tuo myös esiin hyvän vanhemmuuden kulttuuriset merkitykset, jotka ovat tutkimuksen mukaan vaatimuksiltaan lähes saavuttamatto-mia länsimaisia hyvän vanhemmuuden mallikuvia. (Lindgren 2015, 487).

13 Opas ottolapsineuvonnan antajille on ollut käytössä adoptiolakia edeltävän lain (Laki lapseksi ot-tamisesta 153/1983) aikana (STM oppaita 1998:7). Uuden adoptiolain (AdL 22/2012) myötä myös sosiaalityöntekijöiden käytössä oleva opas on uusittu ja on nimeltään Adoptioneuvonta. Opas adoptio-neuvonnan antajille (STM oppaita 2013:21).

Myös belgialainen tutkimus (de Graeve & Longman 2013) Etiopiasta lapsen adoptoineista perheistä tuo esiin, että adoptiovanhemman tehtävänä on tuottaa normaaliutta. Tutkijoiden mielestä adoptiovanhemmuutta on ylidramatisoitu ja vanhemmuus, erityisesti äitiys, adoptoidulle lapselle nähdään erittäin vaikeana.

Adoptiovanhempia kannustetaan lähes puoliammattimaiseen vanhemmuuteen, jotta he selviäisivät lapsen erilaisuuden ja erityisyyden kanssa ja pystyisivät tukemaan ja auttamaan kasvatus- ja huolenpitotehtävässään lasta saavuttamaan sen, mikä katsotaan normaaliksi. Kirjoittajat kyseenalaistavat kuitenkin tämän normaaliuden vaatimuksen, koska heidän mielestään se samalla alleviivaa ja painottaa adoption erityisyyttä suhteessa normaaliin. (Mt., 137–142, 147–148.)

Jaana Vuori (2003, 58–59) kirjoittaa, että puhe vanhemmuudesta on toistuvasti rakentunut normaalin ja poikkeavan, tavallisen ja epätavallisen tai terveen ja pa-tologisen erottelulle. Tavallista vanhemmuutta on vaikea hahmottaa muuten kuin sen kautta, mitä se ei ole: tavallinen vanhemmuus on vain ongelmavanhemmuuden kääntöpuoli. Vuori (mt., 58) pitää tällaisen ”ongelmapuheen” haittana sitä, että se ei tarjoa hyvää perustaa ammattilaisten ja äitien ja isien yhteistyölle ja toisaalta se voi myös itsessään olla myös ”tavallisten vanhempien” itsemäärittelyn väline ja tuottaa kokemusta erilaisuudesta: jakoa ”meihin” ja ”toisiin”. Adoptiovanhemmuus ja siihen liittyvä erityisyyden ja haastavuuden painottaminen voi näin ajatellen olla jo itsessään määrittelevä ja erotteleva tekijä vanhemmuudessa, sekä ammattilaisten että muiden ihmisten määrittelyn kautta, mutta myös adoptiovanhempien itsensä määrittelyn kautta.

Adoptiovanhemmat asettavat itse vanhemmuudelleen erilaisia odotuksia ja vaatimuksia. Jotkut adoptiovanhemmat kokevat, että koska he ovat itse tietoisesti halunneet adoptoida lapsen, niin silloin heillä ei ole mahdollisuutta epäröidä, uupua tai epäonnistua. Tämä on asia, joka tulisi huomioida myös adoptiota edeltävässä adoptioneuvonnassa: adoptiolapsen erityisyyteen ja lapsen ominaisuuksiin tai hä-nen kokeman hoivan puutteisiin painottumisen ohella olisi tärkeää huomioida, että adoptiovanhemmuuteen itsessään liittyy stressiä, jota voi lisätä myös normaalista poikkeavalla tavalla vanhemmaksi tuleminen (Mäkipää 2014, 150–151). Tärkeää on nähdä myös adoptiovanhemmuuteen kohdistuvat kulttuuriset vanhemmuuden odotukset, joita yhteiskunnassamme esiintyy (Sukula 2009, 12).

Sanna Mäkipää (2014) on koonnut tutkimustietoa adoption jälkeisestä adop-tiovanhempien (pääasiassa äitien) masennuksesta. Tutkimusten mukaan (Mäki-pään 2014 mukaan mm. Kane 2006) adoptioäidit erosivat synnyttäneistä äideistä erityisesti siinä, että he kokivat olevansa enemmän henkilökohtaisessa vastuussa äitiyden valitsemisesta ja samalla kokivat enemmän tarvetta salata masennuksensa.

Toinen adoptioon yhdistyvä seikka masentuneilla äideillä on ajatus adoption tois-arvoisuudesta biologisen lapsen saamiseen nähden. Adoptioäidit kuvaavat, että he joutuvat omien negatiivisten tunteiden lisäksi käsittelemään ulkopuolisilta tulevaa negatiivista asennetta omaa perhemuotoaan kohtaan. (Mäkipää 2014, 146; myös

Daniluk & Hurtig-Mitchell 2003, 396.) Myös Seija Sukula (2009, 69, 111–114) väitöstutkimuksessaan yksin lapsen adoptoineiden naisten tarinoista tuo esiin, että yksin lapsen adoptoineet joutuvat perustelemaan äitiyttään ja etenkin ratkaisuaan adoptoida lapsen yksin sekä virallisille tahoille että lähisuhteissaan ja jopa tuntemat-tomille kysyjille.

Adoptiovanhemmuuteen kohdistuu paljon niin yksilöllisiä kuin ympäröivän yh-teiskunnan paineita ja vaateita. Oman tutkimukseni kohderyhmä, erityistarpeisen lapsen adoptoineet vanhemmat, on ryhmä, johon saattaa kohdistua tavallaan kertau-tuvaa poikkeamista tavanomaisesta ja kokemusta toiseudesta; olla adoptiovanhempi ja olla erityistarpeisen lapsen vanhempi. Erityistarpeisen lapsen adoptio liitetään toiseuden problematiikkaan erilaisten riskien näkökulman kautta (vrt. Sukula 2009, 44–45). Tutkimukseni viitekehyksenä oleva kokemuksen tutkimuksen lähtökohta antaa hyvän mahdollisuuden tarkastella erityistarpeisen lapsen adoptoimiseen liitty-vää toiseuden problematiikkaa asettumalla riskitutkimusta vastaan tuottamalla vas-tatarinoita ja kertomalla eletyn perheen tarinoita (Kuronen 2003). Samalla tavoin se antaa mahdollisuuden nähdä oikeita adoptiovanhemmuuden tarinoita ideaalien ja mallitarinoiden sijaan.