Kokemus käsitteenä ja tutkimuskohteena

Tutkimukseni pääosassa ovat adoptiovanhempien kokemukset. Yksilön kokemus on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen (esim. Rauhala 1998; Perttula 2005).

Kokemuksen ainutkertaisuus tekee sen tutkimisesta haastavaa, jopa vaikeaa. Vai-keudesta huolimatta toisen ihmisen kokemuksen tavoittaminen on jotain, joka voi auttaa tutkijaa tuomaan sen avulla jotain tärkeää ja olennaista esiin tutkittavasta ilmiöstä. Tutkimalla erityistarpeisen adoptiolapsen adoptoineiden vanhempien kokemuksia vanhemmuuden rakentumisesta voin tuoda esiin asioita, jotka auttavat ymmärtämään paremmin erityistarpeisen lapsen adoptoimiseen liittyviä ajatuksia ja prosessia. Olen asettanut tutkimukseni adoptiovanhemmat oman kokemuksensa asiantuntijan rooliin. He kertovat tarinansa siitä, miten heistä tuli erityistarpeisen lapsen adoptiovanhempia ja miten he sen prosessin kokivat.

Kokemus on sitä, mitä elämäntilanne ihmiselle tarkoittaa (Perttula 2005, 149).

Kääntäen voisi ajatella, että mitä merkityksellisempi asia ihmiselle on, sitä voimak-kaampi on siihen liittyvä kokemus. Kokemus määrittyy juuri sen saaman merkityk-sen kautta. Perttula (2005) käsitteellistäessään kokemusta tuo esiin, että kokemus on merkityssuhde, jossa tajuavan subjektin tajunnallinen toiminta suuntautuu johonkin kohteeseen ja tällöin elämäntilanne merkitsee ihmiselle jotain. Vain mer-kitykselliset asiat koetaan. Kaikki asiat eivät merkitse kaikille yksilöille samaa, vaan voivat olla yhdentekeviä. (Mt., 116–117.) Kokemus on käsitteenä myös hyvin moniulotteinen (Kukkola 2018), ja se selittyy kokemuksen yksilöllisellä luonteella, mutta myös sen holistisuudella: mikään kokemus ei ole irrallaan ympäristöstä, jossa se saa merkityksensä.

Holistinen ihmiskäsitys (Rauhala 1998) pitää sisällään ajatuksen ihmisenä olemi-sen ymmärtämisestä muuttuvana ja dynaamiolemi-sena prosessina. Kokemukolemi-sen tutkimi-sen näkökulmasta huomionarvoista on se, että ihminen on myös aktiivinen toimija, joka tuottaa toiminnallaan muutoksia sekä oman elämisensä puitteisiin että elämän-kulkuunsa (Pohjola 1994, 17). Adoptioprosessiin ryhtyminen on päämäärätietoista

ja aktiivista toimintaa: ei tyydytä kohtaloon, että biologista lasta ei ole saatu, tai toisaalta toivotaan perheeseen lasta adoption kautta. Tämän dynaamisuuden näkö-kulmasta näen, että lapsettomuus ja sen mukanaan tuoma ei-toivottu elämäntilanne on niin vahva kokemus, että se saa adoptionhakijat mukaan aktiiviseen toimintaan lapsen ja sen kautta vanhemmuuden saavuttamiseksi. Lisäksi erityistarpeisen lapsen adoptoiminen vaatii adoptiopäätöksen sisällä oman tietoisen ratkaisun päätyä adop-toimaan lapsi, jolla voi olla jokin erityistarve tai vamma.

Yhteiskunnan ja yksilön normit ja käsitykset vanhemmuudesta, perheestä ja normaalista elämänkulusta muodostavat sen kontekstin, jossa haastateltavien koke-mukset syntyvät. Mutta voiko toisen ihmisen kokemusta koskaan ymmärtää? Toisen kokemuksen ymmärtäminen pitää aina sisällään tulkintaa. Toisen kokemus tulki-taan aina tulkitsijan omasta merkityskontekstista käsin (Krok 2009, 33; ref. Schutz 1967,106; Tökkäri 2018, 65). Kaikki kokemukset ja kertomukset niistä syntyvät tietyssä kulttuurisessa, sosiaalisessa ja historiallisessa kontekstissa (Eriksson 2009, 83). Jokaisen yksilön kokemushistoria on osa yhteiskunnallista, ja yksilölliset tarinat kertovat yksilön kokemuksesta mutta samalla myös yhteiskunnallisesta tilanteesta, vallitsevista arvoista ja normeista (Pohjola 1994, 21–23). Myös tutkija on osa yhteis-kunnallista kontekstia. Vaikka toisen kokemusta tutkivalta ei voida edellyttää täyttä sisällä oloa, esimerkiksi tutkittavaan ryhmään kuulumista (Krok 2009, 33–34), voidaan kuitenkin olettaa, että tutkija aidosti haluaa tavoittaa toisen kokemuksen ja ymmärtää sitä. Siitä lähtökohdasta voidaan nähdä kokemuksen tutkimisen olevan perusteltua.

Kokemuksen tutkimusta on kritisoitu juuri siitä, että kaikki kokemuksen tutki-minen, jopa oman, pitää sisällään tulkintaa, ja kokemus on luonteeltaan muuttuvaa.

Jussi Backman (2018) tarkastelee kokemusta hermeneuttisesta näkökulmasta, ja hän näkee tulkinnallisuuden kuuluvan siihen kiinteästi. Hän perustelee sitä näke-myksellä, että ”kokemus ei ole vain vaikutteille alttiiden ennakkoluulojen varassa tuntemista eikä myöskään vain metodista, täyteen ennakkoluulottomuuteen pyrki-vää kokeellista kokemista”. Sen sijaan hänen mukaansa hermeneuttinen kokemus on lisäksi altistumista omien taustaoletusten ja ennakkokäsitysten kumoutumiselle ja siitä seuraavalle uudistumiselle, yhä uudelleen ja loputtomasti. (Backman 2018, 38.) Tämä lähestymistapa kytkee kokemuksen käsitteen hedelmällisellä tavalla herme-neuttiseen ymmärrykseen ihmisestä osana ympäröivää yhteiskuntaa, sen arvoja ja pe-rinteitä, eikä oletakaan täydellistä ennakkoluulottomuutta tai riippumattomuutta.

Tässä tutkimuksessa ymmärrän kokemuksen yksilöllisenä ja ainutkertaisena kuitenkin huomioiden sen holistisen luonteen. Se, millaiseksi kokemus yksilön elä-mässä ja tunteissa muotoutuu, muodostuu kosketuksissa ympäröivään todellisuu-teen. Osaa ihmisen olemassaoloa ja mielellistä toimintaa ohjaavat kohtalonomaiset tekijät kuten geenit, ihonväri ja vallitseva yhteiskunnallinen tilanne, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa. Toisaalta ihmisyyden ainutlaatuiseen luonteeseen kuuluu, että ihminen voi tehdä omia valintoja elämässään, kuten valita puolison tai ammatin.

(Rauhala 1998, 24.) Myös lapsen adoptoiminen voi pitää sisällään niin kohta-lonomaisia tekijöitä, kuten lapsettomuus, kuin myös omaan valintaan liittyviä seikkoja.

Toisen ihmisen kokemusten tutkiminen edellyttää myös oman ihmiskäsityksen näkyväksi tekemistä. Lauri Rauhalan (1998) ihmiskäsityksen jaottelu kehollisuu-teen (keho), tajunnallisuukehollisuu-teen (mieli) ja situationaalisuukehollisuu-teen (elämäntilanne) tar-joaa tunnetun ja kokonaisvaltaisen käsityksen ihmisenä olemisen ehdoista. Ihminen on ainutlaatuinen omana yksilöllisenä kehollisena ja mielellisenä itsenään, joka tekee elämässään valintoja, jotka määrittyvät niin kehollisuuden kuin tajunnallisuuden, mutta myös elämäntilanteen mukaisesti. Minun ihmiskäsitykseni lähtee vahvasti jo sosiaalityöntekijyydestä ja saa myös yhteiskunnallisen luonteen. Jo sosiaalityön uranuurtaja Mary Richmond näki sosiaalityön ytimen siinä, että ihminen kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja ihmisen persoonallisuuden kehittyminen ei tapahdu irrallaan ympäröivistä olosuhteista (Niemelä 2012, 28). Näen ihmisen vahvasti liittyvän osaksi omaa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöään ja ankkuroin ihmisen kokemuksen tulkinnan reunaehdoiksi vallitsevan yhteiskunnan, sen normit ja arvot ja sen, etteivät haastattelemani adoptiovanhemmat ole irrallaan ympäröiväs-tä sosiaalisesta ajasta ja paikasta (vrt. myös Lauri Rauhalan situationaalisuus 1993).

Myös minä tutkijana hahmotan tutkimaani ilmiötä ja haastateltavieni kokemuksia siitä yhteiskunnallisesta ja situationaalisesta viitekehyksestä, jossa olen.

Tiina Lehto-Lundén (2020, 33) on määritellyt omassa väitöstutkimuksessaan omaan ihmiskäsitykseensä Rauhalan kehollisuuden, tajunnallisuuden ja situatio-naalisuuden lisäksi ympäröivää todellisuutta ja ajan henkeä kuvaavan ajallisuuden elementin. Ajan liittäminen laajasti ymmärrettynä osaksi holistista ihmiskäsitystä tarjoaa mahdollisuuden nähdä ihminen vielä tiiviimmin osana omaa henkilökoh-taista todellisuuttaan ja historiaansa. Adoptiovanhempien kokemukseen vanhem-muudesta on vaikuttanut heidän menneisyytensä, esimerkiksi lapsettomuus, ja heidän kokemustaan vanhemmuudesta värittää myös heidän adoptoimiensa lasten kokemukset ja tulevaisuus. Elävä kokemus on käsite, jolla Perttula (2005) tarkoittaa aitoa tajunnallista kokemusta. Näen, ettei kenenkään adoptiovanhemman kokemus ole irrallaan niistä kokemuksista, mitkä heidän adoptoidut lapsensa ovat tuoneet mukanaan yhteiseen vuorovaikutukseen. Perustelen näkökulmaani sillä, että ihmis-elämän ja lapsen kasvun ja kehityksen ehtona ovat vuorovaikutus- ja kiintymyssuh-teet ja kokemusta vanhemmuuden näkökulmasta tulee tarkastella suhteessa toiseen.

Sen vuoksi tutkimuksessani myös adoptiovanhempien adoptoimien erityistarpeis-ten laserityistarpeis-ten kokemus heijastuu heidän vanhempiensa kokemuksissa.

Fenomenologisessa tutkimusperinteessä on muodostunut selkeä yhteys kokemuk-sen tutkimikokemuk-sen, kokemuksellisuuden ja siihen liittyvien merkityssuhteiden välille (Kukkola 2018, 42). Fenomenologisen lähestymistavan nähdään soveltuvan erityi-sesti kokemusten tutkimiseen ja merkitysten tavoittamiseen (esim. Perttula 2005).

Seuraavassa kappaleessa tarkastelen lähemmin tutkimukseni

fenomenologis-herme-neuttista lähestymistapaa ja sitä, miten pyrin tutkimuksessani tavoittamaan erityis-tarpeisen lapsen adoptoineiden vanhempien kokemusta ja heidän vanhemmuudelle antamiaan merkityksiä.