Tutkimuksellisten valintojen tarkastelua

Tutkimukseni aineisto on kokemuksellinen, ja teoreettis-metodologisena valin-tanani on ollut fenomenologinen asennoituminen (vrt. Väyrynen 2007) yhdessä hermeneuttisen ymmärtämisen kanssa. Fenomenologinen asenne on näyttäytynyt mielentilana, jossa olen halunnut nähdä ja kuulla haastateltavieni kokemuksia ilman teoreettisia ennakkokäsityksiä. Tiedostan hyvin ennakkokäsityksistä pidättäytymi-sen mahdottomuuden, mutta näen olennaipidättäytymi-sena juuri apidättäytymi-sennoitumipidättäytymi-sen ja tahtotilan mahdollisuutena avoimesti lähestyä haastateltavien kokemuksia. Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemuksen tavoittaminen fenomenologis-herme-neuttisen lähestymistavan avulla on tarjonnut mahdollisuuden ymmärtää ja jäsentää ilmiötä paremmin. Toisaalta fenomenologinen lähestymistapani voidaan nähdä myös tutkimukseni luotettavuuden näkökulmasta haasteena. Haastateltavien ko-kemuksiin avoimesti asennoituminen on siis mahdollisuus, mutta samanaikaisesti oikean tulkinnan varmistaminen on mahdotonta. Ajattelen vastauksena jo aiemmin esittämääni kysymykseen, voiko toisen kokemusta koskaan ymmärtää, samalla tavoin kuin Riitta Granfelt (1998), että tutkijan tehtävänä ei olekaan olla tutkittavien kai-ku, vaan päättelyn ja ymmärtämisen avulla löytää jotain, jota tutkittavat eivät omista lähtökohdistaan pystyisi tavoittamaan. Tutkijana tekemieni valintojen pohjalla on ollut halu kunnioittaa haastattelemieni vanhempien kokemuksia, ja ymmärtämisen ehtona olen pitänyt sitä, että haastateltavien minulle vuorovaikutuksessa kertomuk-sissaan välittämät merkitykset ovat todellisia ja siten tulleet jaettaviksi ja yhdessä ymmärretyiksi (Kulmala 2006).

Tutkimukseeni haastattelemien adoptiovanhempien määrä (13 vanhempaa) ei mahdollista tulosten yleistettävyyttä, mutta aineiston laajuus ja rikas sisältö on tarjonnut mahdollisuuden löytää ilmiöstä sellaisia asioita, joiden avulla voimme ymmärtää sitä paremmin. Yleistettävyyden sijaan fenomenologis-hermeneuttisen tutkimustavan hyötynä ja etuna on sen sovellettavuus samankaltaisiin tilanteisiin.

Tulokset voivat siten toimia hyvänä välineenä ymmärryksen lisäämiseen erityistar-peisten lasten adoptoimisesta niin adoptiovanhempien kuin adoption parissa työs-kentelevien ammattilaisten parissa. Sitä kautta tulokset ovat hyvin käyttökelpoisia ja hyödynnettävissä olevia varsinkin peilaten siihen, että erityistarpeisten lasten adoptoiminen on yhteiskunnassamme edelleen verrattain harvinaista (vrt. Hubert ym. 2018).

Tutkimukseni on yksi kokonaiskertomus siihen osallistuneiden vanhempien kokemuksista. Tiedostan myös tutkimukseni rajallisuuden, ja on mahdollista, että haastattelemalla toteutettuun tutkimukseen ei ole valikoitunut sellaisia vanhempia, joilla ei ole aikaa, voimavaroja tai kiinnostusta osallistua siihen (vrt. Hämäläinen ym. 2014, 61). Yksinkertaistaen ei voi kuitenkaan ajatella, että tutkimukseeni ei ole osallistunut sellaisia vanhempia, joilla on erityisen vaikeaa oman erityistarpeisen lapsensa kanssa. Haastattelemani adoptiovanhemmat pitivät tärkeänä osallistua

tutkimukseen ja kertoa omista kokemuksistaan erityistarpeisen lapsen kanssa. Tutki-mukseen osallistuminen tarjosi heille mahdollisuuden päästä puhumaan asioistaan, tulla kuulluksi ja sillä tavoin käydä läpi myös vaikeita ja raskaita asioita. (Vrt. Kiuru 2015; Kallinen ym. 2015, 195; Pösö 2004, 95.) Tutkimukseen osallistumalla he pystyivät kertomaan laajemmallekin kuulijakunnalle, mitä lapsen erityistarpeisuus heidän elämässään tarkoittaa ja millaisena he ovat sen kokeneet. Henkilökohtaisen tutkimukseen osallistumisen tason lisäksi haastattelemani vanhemmat toivat esiin myös vaikuttamisen tason (vrt. Sukula 2009). Haastateltavia motivoi osallistua tutkimukseen halu vaikuttaa vallalla olevaan negatiiviseen tapaan kuvata erityistar-peisen lapsen adoptoiminen. Heistä erityistarerityistar-peisen lapsen adoptoiminen on hyvä mahdollisuus, ja he toivoivat, että heidän osallistumisensa voisi vaikuttaa myös sii-hen, että yhä useampi erityistarpeinen lapsi voisi tulla adoptoiduksi ja saada kodin perheestä laitoshoidon sijaan.

Tutkimukseni on tarjonnut mahdollisuuden adoptiovanhempien äänen kuulemi-seen. Tutkimukseni puutteena voi kuitenkin nähdä sen, että adoptioisien ääni jää tutkimuksessani vanhemmuuden yhteisen äänen varjoon. Tutkimukseni metodolo-gisten valintojen pohdinnassa olen nähnyt tärkeäksi palata siihen, mitä adoptioäi-tien ja -isien haastatteleminen erikseen parihaastattelujen sijaan olisi mahdollisesti tuottanut. Ajattelin aluksi ehkä hieman ontuvasti ja naiivisti, että vanhemmaksi tuleminen on ollut yhteinen asia, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että pelkäs-tään mahdollisuus tulla kuulluksi ilman toista puolisoa olisi ollut merkittävä asia.

Neljästä tutkimukseen osallistuneesta isästä haastattelin lopulta vain yhtä heistä yk-sin. Hänen kokemuksensa ansaitsee tulla tutkimukseni pohdinnassa näkyväksi. Hän koki, että koko adoptioprosessissa ei otettu adoptioisän näkökulmaa huomioon ja adoptioneuvonnan puhe oli äitilähtöistä. Hän olisi kaivannut mahdollisuutta tavata muita adoptioisiä tai mahdollisuutta keskustella adoptioon liittyvistä asioista toisen miehen kanssa. Adoptioprosessin aikana kaikki viranomaisia edustavien tahojen toi-mijat olivat naisia, ainoa miehen näkökulma oli tullut adoptioon liittyvän seminaa-ripäivän aikana järjestetyssä paneelikeskustelussa, jossa oli ollut mukana adoptioisä.

Tämä kokemus oli haastateltavan mukaan hänelle tärkeä. Tämän isän näkökulman esiin nostaminen saattaa kertoa myös yleisemmin siitä, että kun miestä haastatellaan yksin, se antaa myös mahdollisuuden ja tilan miettiä asiaa miehen näkökulmasta.

Tämä näkökulma on tärkeä ja huolimatta siitä, että se tuli esiin yhden isän kerto-mana, sen painoarvo on suuri ja se on tärkeä seikka huomioida tulevassa adoptiota koskevassa tutkimuksessa sekä käytännön adoptioneuvonnan työn kehittämisessä ja suunnittelussa.

Lapsen adoptoiminen ulkomailta on Suomessa edelleen harvinaista, ja Suomeen on palvelunantajien kautta adoptoitu noin 4 700 lasta (Adoptiolautakunta 2020).

Kansainvälinen adoptio koskettaa siten kuitenkin jo suurta määrää vanhempia, per-heitä ja sukuja. Adoptiotutkimus Suomessa on edelleen kohtuullisen vähäistä, ja se on painottunut adoptoitujen lasten sopeutumiseen ja hyvinvointiin. Lapsen

adop-toineiden vanhempien kokemuksia adoptiosta on tutkittu hyvin vähän, ja erityistar-peisten lasten adoptioista tutkimusta ei käytännössä ole, joten tutkimukseni tarjoaa näihin näkökulmiin hyvän lisän. Vaikka tutkimukseni ei sijoitu suoraan perhetutki-muksen kenttään, se kuitenkin tarjoaa myös näkökulman erilaisen perhemuodon, adoptioperheen sekä erityistarpeisen lapsen perheen, arkeen. Tutkimukseni tuo esiin myös erilaisuuden ja toiseuden problematiikkaa suhteessa muihin perhemuotoihin ja tapoihin perheellistyä.

Kaiken kaikkiaan näkemys perheestä ja perheellistymisestä on yhteiskunnas-samme monimuotoistunut ja laajentunut valtavasti kuluneiden vuosikymmenten aikana (mm. Sévon ja Notko 2008). Perheiden monimuotoisuutta vasten tarkas-teltuna lapsen adoptoiminen näyttäytyy hyvin vanhakantaisten heteronormatii-visten ydinperheeseen pohjautuvien käsitysten näyttämönä. Tutkimuksessani en ole lähtenyt haastamaan näitä perinteisiä perheen ja vanhemmuuden malleja, joita lapsen adoptoiminen niin lainsäädännön kuin adoptioneuvonnan arvioinnin osalta tuottaa, vaan olen halunnut tehdä ne näkyviksi. Toki on tärkeää myös huomioida, että kansainvälisen adoption ollessa kyseessä vastakkain joutuvat niin lapsen luo-vuttavan kuin lapsen vastaanottavan maan perheelle ja vanhemmuudelle asettamat arvot ja käsitykset. Näen kuitenkin, että myös adoptioiden parissa ollaan muutok-sessa, ja myös tutkimukseni aihe, erityistarpeisen lapsen adoptoiminen, ravistelee tavanomaista näkemystä adoptiosta perheen perustamisen tapana. Erityistarpeisuus haastaa vahvasti tavanomaisen toiveen pienen ja terveen lapsen adoptoimisesta per-heeseen ja tekee siitä omanlaisensa, kuten tutkimukseni vanhempien kokemukset osoittavat. Perhe ja vanhemmuus tulevat aina määritellyiksi niissä kohdissa, kun adoptioperheen todellisuus törmää kulttuurisiin vanhemmuuden ja perheen ihan-teisiin. Tämä olisi kiinnostava jatkotutkimuksen aihe, ja näkisinkin adoptiotutki-muksen lisäämisen perhetutkiadoptiotutki-muksen kentällä hedelmällisenä ja tarpeellisena lisänä verrattain vähäiseen adoptiotutkimukseen Suomessa.

Tutkimusprosessin päätteeksi on tärkeää myös pohtia, miten tutkimukseni pai-kantuu sosiaalityön- ja adoptiotutkimuksen kenttään. Adoptiotutkimuksessa on nähty olleen vallalla kaksi rinnakkaista tutkimussuuntausta (Palacios & Brodzinsky 2010). Ensimmäinen on sosiaalityöstä ja lasten suojelusta ja hyvinvoinnista kum-puava lähtökohta, joka on keskittynyt adoption saralla hyvien käytäntöjen ja me-nettelytapojen tutkimiseen (esim. Eriksson 2016c; Eriksson ym. 2015; Högbacka 2009; Brodzinsky 2011). Myös oma tutkimukseni paikantuu tähän adoptiotutki-muksen suuntaukseen pohtiessaan erityistarpeisen lapsen adoptoimisen prosessia vanhempien kokemuksen näkökulmasta. Toisena lähtökohtana on ollut kehitysp-sykologinen ja psykopatologinen tutkimussuuntaus (esim. Raaska 2014; Sinkkonen

& Kalland 2011; Sinkkonen 2015; Juffer ym. 2005), joka on ollut kiinnostunut adoptoitujen lasten mielenterveydellisistä ja kehityksellisistä tarpeista, kuten kiinty-myssuhdeproblematiikasta. Nämä kaksi adoptiotutkimuksen suuntausta ovat kovin erillään toisistaan, ja vuoropuhelua niiden välillä ei ole ollut paljoa. Tulevaisuuden

adoptiotutkimuksen ja myös käytännön työn kehittämistarpeena on, että lasten suojeluun ja perheiden hyvinvointiin sekä psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät tut-kimukset voivat palvella toinen toistaan ja yhtymäkohtia voidaan saavuttaa ja siten parantaa adoptoitujen hyvinvointia. (Palacios & Brodzinsky 2010, 270, 280.) Adop-tioneuvonnan sosiaalityön, lapsiperheiden palveluiden ja mielenterveyspalveluiden kohtaamattomuus näkyi myös tutkimuksessani vanhempien vaikeutena löytää tukea ja apua lapsensa adoptioerityisiin psyykkisiin tarpeisiin. Lapsi tulee vanhempiensa huolehdittavaksi juuri sellaisena kuin hän on ja niiden kokemusten kanssa, jotka hänellä jo on repussaan. Tutkimukseni adoptiovanhempien kokemuksista erityistar-peisen lapsen vanhemmuudesta, selviytymisestä ja hyvinvoinnista antaa tärkeän pa-noksen adoptiotutkimukselle. Lisäksi tutkimukseni osana sosiaalityön tutkimusta nostaa näkyväksi adoptioneuvonnan sosiaalityön merkityksen adoptoitujen lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnille.

Tutkimuksellisia valintoja tarkastellessa on tärkeää reflektoida myös omaa asemaani tutkijana ja adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijänä. Tämä tutkijan kak-soispositio on asia, joka on ollut läsnä omassa tutkimuksellisessa pohdinnassani alusta asti. Adoptioneuvonnan sosiaalityötä pitkään tehneenä olen ollut hyvin sisällä adoptioteemassa ja tavallaan tarkastellut ilmiötä sisältä käsin. Olen miettinyt, onko tämä tietoisuus vaikuttanut tutkimuksen tekemiseen, ohjannut tekemiäni valintoja ja olenko sen vuoksi jättänyt jotain merkittävää näkemättä ja ymmärtämättä. Tutki-mukseni rakennetta tarkastellessa huomio kiinnittyy siihen, että esitän tutkimukse-ni tulokset hyvin adoptioprosessia ja sen vaiheita myötäillen voidaksetutkimukse-ni tuoda esiin sen ajallisuuden ja rakenteen, jolla oli vahva vaikutus haastateltavieni vanhemmaksi tulolle. Onkin tarpeen kysyä, miten se vastaa kysymykseen vanhemmuuden raken-tumisesta ja onko sitä ohjannut minun esikäsitykseni asiasta ja prosessista. Siihen antaa vastauksen tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kertomukset, joissa adoptioprosessi ja kaikki mitä siihen liittyi ja mikä oli edellytyksenä nousivat kes-keiseen asemaan heidän kuvatessaan omaa tarinaansa lapsen saamiseksi perheeseen.

Prosessin ollessa suuressa asemassa adoptiovanhemmuuden rakentumisessa pidän tärkeänä seuraavassa vielä käydä pohdintaa tutkimukseni merkityksestä käytännön työlle.