Paperilla perheeksi

Adoptiolapsen odotusvaihe päättyy lapsiesityksen saamiseen. Tämän alaluvun otsikossa kuvaan lapsiesitysvaihetta paperilla perheeksi tulemisena. Haluan siten havainnollistaa sitä, miten voimakkaasti adoptioprosessi ja erityistarpeisen lapsen adoptoiminen on eri vaiheissaan riippuvainen lomakkeista, dokumenteista ja pape-reista. Lapsiesitysvaihe on adoptiovanhemmille tärkeä osa perheeksi syntymistä ja kasvamista. Ensimmäisten tietojen saaminen adoptoitavasta lapsesta on tunteiden täyttämää, ja nämä dokumentit, lääkärinlausunnot, kuvat, videot, tiedot taustasta jne., ovat osa lapsen syntymisen tarinaa perheissä.

Suhteen syntyminen lapseen, kiintymyssuhteen alku, vanhemmuuden syntymi-nen, alkoi monen vanhemman kuvauksessa juuri lapsiesityksen saamisesta. Haastat-teluissa, joita tein perheiden kotona, oli yleistä, että vanhemmat näyttivät minulle ensimmäistä lapsesta saatua kuvaa, tai lapsiesitysvaiheen kuva lapsesta oli perheen kotona näkyvästi esillä. Valokuvaan liittyi paljon tunteita, ja se oli ensimmäinen

konkreettinen todiste vanhemmille heidän lapsestaan (myös Högbacka 2009, 172).

Samalla kuva oli heille todiste vihdoin todellistuvasta perheestä ja vanhemmuudesta.

Lapsiesitys, tiedot lapsesta ja hänen terveydentilastaan sekä kuva lapsesta olivat tilan-teita, jotka haastattelemani vanhemmat muistivat tarkasti. Lapsen kuvan saamisen myötä tunneside lapseen alkoi heti muodostua, sillä sekunnilla, kuten äiti sitaatissa kuvaa.

PP: ”Osasitteko odottaa, että niin nopeesti tulee [lapsiesitys]?”

”Ei ei ja sitten saatiin paperit ensiksi ja siinä oli kuvattu, että mimmonen kaveri on ja tuli valokuvia ja sillä sekunnilla, kun se valokuva rävähti siihen pöytään niin me sanottiin, että tässä se on.” (Lauri)

Vanhempien pitkään odottama puhelu lapsesta, lapsiesitys, tulee useimmiten lopulta ilman ennakkovaroitusta, odottamatta. Lapsiesitystiedon saaminen oli haas-tattelemilleni vanhemmille merkityksellinen tilanne, jonka avulla paljon toivottu ja odotettu lapsi muuttui todelliseksi. Haastateltavat kertoivat, että saatuaan tämän tärkeän puhelun, kaikki sillä hetkellä meneillään oleva unohtui ja ajatukset ja oma mieli siirtyi lapseen.

”Mä olin asiakaspalaverissa ja mä sanoin et mun on pakko lähteä taas. Ja sit [palvelunantajan työntekijän nimi] sanoi, että ootko sä nyt semmosessa paikassa, että. Sit rupes käsi tärisee ja sit hän sanoi, että tässä olis nyt tämmönen viisvuo-tias (lapsen sukupuoli), että otatteko tai haluatteko tutustua^? Mä olin sanonu, mä en edes muista, mut [palvelunantajan työntekijän nimi] on kertonut: sä sanoit heti, että otamme. No sit [palvelunantajan työntekijän nimi] oli sanonut, että haluatko sinä jutella puolison kanssa? No en mä tiedä juu ehkä (naurua), et niin se kertoi. Ja se lääkärinlausunto oli, että varsin adoptoitava lapsi”. (Milla) Aineistositaatissa haastateltava kertoo, kuinka kesken asiakaspalaverin tullut pu-helu, tieto lapsesta, sai hänen kätensä tärisemään ja nosti tunteet pintaan. Vanhempi kuvaa, kuinka hän oli valmis heti hyväksymään heille esitetyn lapsen ilman tietoja tai kuvaa. Olennaisessa roolissa tuossa hyvin tunteikkaassa tilanteessa oli lapsen tarpei-den ja terveytarpei-dentilan konkretisoituminen, ne tiedot, joita vanhemmat saivat lapsen terveydentilasta. Haastatteluotteessa vanhempi kertoo, että saatujen terveystietojen perusteella lapsi oli varsin adoptoitava, eli jo sen perusteella hän saattoi suhtautua heille tehtyyn lapsiesityksen luottavaisesti uskoen, että lapsen terveydentila oli riittä-vä adoptoimiseen. Aiemmin pohdittu lapsen tausta- ja terveystietolomake muuttui todellisuudeksi, ja siellä hyväksytyt ja poissuljetut sairaudet tulivat eläviksi lapsiesi-tyksen muodossa. Vanhempien kertomuksissa nousi esiin, kuinka monenlainen jän-nitys sen suhteen, mitä tarpeita, sairauksia tai vammoja lapsella on, tuli todelliseksi lapsiesityksen myötä.

Haastateltavat arvioivat erityistarpeisen adoptiolapsen lapsiesitysvaihetta kiireen sävyttämäksi ja vaativaksi. He kertoivat pyrkineensä saamaan mahdollisimman paljon vahvistusta ja tietoa lapsen tarpeista, jotta he pystyivät tekemään ratkaisun, voivatko he hyväksyä lapsiesityksen. Kuten sana lapsiesitys jo pitää sisällään, niin ky-seessä on vielä esitys, joka vanhemmiksi tulevien pitää saatujen tietojen, papereiden, perusteella hyväksyä. Miten saatu esitys vastaa itselle muodostunutta mielikuvaa lapsesta ja millaisena se alkaa elää tuoreiden mahdollisten vanhempien mielessä, näyttäytyi erittäin merkityksellisenä. Vanhemmat etsivät lapsiesitystiedoista vahvis-tusta päätökselleen ja voidakseen antaa luvan omille tunteilleen ihastua ja kiintyä vasta paperilla esitettyyn lapseen. Eräs äiti kertoi, miten he puolison kanssa katsoivat viikonlopun ajan kuvaa lapsesta ja näkivät siinä lapsen luottavaisen katseen, joka teki päätöksen tekemisen heille selväksi. Seuraavassa sitaatissa havainnollistuu, miten tärkeää oli valokuvassa nähdyn lapsen avoin ja lämmin ilme sekä lapsen syntymä-maasta lapsitietojen yhteydessä saadut lyhyet myönteiset kuvaukset lapsesta. Sitaatin äiti koki, että näihin pieniin todisteisiin lapsesta he puolison kanssa pystyivät sa-maistumaan, ja lapsi tuntui olevan ihan niin kuin me.

”Joo joo ja se emmä siis vaikka hänellä ois ollu tossa kampurajalka tai käsi tästä poikki näin, niin hän olisi silti tullut meille, koska se ilme ja se niinku, mitä ne kertoi hänestä. Semmonen niinku et välittää muista ja kattoo että kaikilla on hyvin ja sitten miettii omia asioita. Et se on ihan niin kuin me.” (Milla) Moni haastattelemani vanhempi oli näyttänyt lapsen kuvaa ja tietoja lähimmil-leen voidakseen jakaa lapsensa adoptiosyntymän ihmeen. Seija Sukula tutkimuk-sessaan (2009, 93) näkee valokuvan tekevän lapsesta julkisemman, jotain, mitä vanhemmat haluavat jakaa ja näyttää muille. Eräs vanhempi kuvasi, kuinka lyhyeen, mutta niin tärkeään ja merkittävään lapsiesityksen hetkeen osallistui myös miehen isä. Myöhemmin hän kertoi, kuinka hän olisi heti halunnut jakaa tärkeän lapsiesitys-tiedon myös omien vanhempiensa kanssa, mutta ei heti tavoittanut heitä. Alla oleva haastattelusitaatti havainnollistaa, kuinka haastateltavan elämä, samoin kuin myös heidän läheistensä elämä, muuttui lapsiesityksen hetkellä.

”Mies oli sit silleen viistoista vaille yhdeksän sopinut, että naapurin mies tulee hakemaan sen…mä huidoin sen sieltä sitten sisälle ja sitten et meil ois täällä nyt lapsi. Mies oli vaan silleen, että ei mikään niinku värähtänyt mihinkään.

Se ei saanut (naurua) sanaa suustaan eikä mitään ja. No sitten ne lähetti [pal-velunantajan nimi] sähköpostilla ne paperit, siinä kesti varmaan 2 minuuttia, mut tuntu, että meni 2 tuntia. Me käytiin ne paprut siinä läpi, mies oli siinä vaiheessa jo sanonut naapurin miehelle, että odotatko puol tuntia et lähdetään sitten vasta. Plus me asutaan miehen vanhempien kaa tosi lähekkäin, niin mie-hen isäkin oli siimie-hen sit tullut. Niin mies oli sit sanonut, että nyt tulee sitten se

lapsi, niin miehen isä oli luullut, että kohta lähdetään jo lentokentälle, että siinä oli semmonen yleinen hässäkkä siellä meidän talon ulkopuolella. No sit tuli ne paperit sinne sähköpostiin. Luettiin niitä läpi ja oliko yks kuvakin siinä…. Niin oltiinko me yhdeksään mennessä tehty päätös, että joo. Että se on tosi kiva, et se kävi tosi äkkiä.” (Eeva)

Kun syntymä tapahtuu papereiden ja mielikuvien varassa, on tärkeää, että van-hemmat saavat adoptioprosessissa tukea ja mahdollisuuden jakaa asiaa. Haastattele-mieni vanhempien kuvauksissa adoptiopalvelunantajan työntekijän rooli lapsiesitys-tilanteessa oli tärkeä. Vanhemmat puhuivat lapsiesityssoiton tehneestä työntekijästä aina nimellä kuin antaakseen asialle sen vaatiman arvon. Adoptiopalvelunantajien työntekijöiden ja perheiden välinen vuorovaikutus ja se, että työntekijä tunsi per-heen hyvin, on vanhemmille merkityksellistä. Useat erityistarpeisen lapsen adoptiot edellyttävät, että palvelunantajan työntekijät Suomessa etsivät adoptioon esitetylle lapselle sopivan perheen, jolloin perheen tunteminen edesauttaa oikean ja sopivan perheen löytymistä. Useampi tutkimukseni vanhempi kuvasi, kuinka hyvältä tuntui, kun palvelunantajan työntekijät olivat kokeneet, että lapsi olisi juuri sopiva heidän perheeseensä.

”Ne [palvelunantajan työntekijät] oli napanneet, että toihan on [perheen suku-nimi] tuo lapsi (naurua). Ja tota joo, että kyllä se niin kun se oli et sillon oltiin heti perhe, eikä sitä voinut mitään muuta sen jälkeen miettiä, kun sitä.” (Milla) Haastatteluaineistoni perusteella ei selvinnyt, olivatko tulevat vanhemmat mah-dollisesti keskustelleet lapsiesityksestä oman adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijän-sä kanssa. Lapsiesitysvaihe nivoutui heidän kokemuksissaan lapsiesityksen antavan adoptiopalvelunantajan tehtäviin. Tämä tutkimukseni tulos on tärkeää huomioida adoptioneuvonnan sosiaalityön kehittämisessä mahdollisuutena olla tukena ja apu-na vanhemmuuteen siirtymisen vaiheessa.

Erityistarpeisen lapsen adoptoiminen toi adoptoitavan lapsen odotusprosessiin onnen tunteiden lisäksi myös epävarmuutta ja huolta. Suomessa on käytäntö, että kaikki erityistarpeisen lapsen adoptioesitykset käyvät ensin adoptioon pereh-tyneen konsultoivan lääkärin arvioitavana (Pelastakaa Lapset 2020, Interpedia 2020). Hän tutkii annettujen terveystietojen perusteella, mikä on lapsen tervey-dentila ja onko hän adoptoitavissa Suomeen. Ajatuksena on, että adoptoitavalla lapsella tulee olla hyvät edellytykset lääketieteellisten hoitotoimien turvin kasvaa ja kehittyä perheessä. Lasta ei esitetä perheelle, jos nähdään, että lapsen terveydel-linen tilanne on sellainen, että hänen vammansa tai sairautensa on hyvin vaikea, tai hänellä ei ole realistisia selviytymismahdollisuuksia. Sen jälkeen, kun lapsi on esitetty perheelle, on perheellä edelleen mahdollisuus pyytää palvelunantajan avulla lapsen syntymämaasta lisää terveystietoja tai mahdollisesti esimerkiksi

vide-oita lapsesta, ja näiden avulla voidaan tehdä lisäarvivide-oita hänen terveydentilastaan tai kehityksestään.

Joskus lupaus lapsesta jää vain paperille, eikä lupaus saa täyttymystään. Tutki-mukseeni osallistuneiden vanhempien keskuudessa oli koettu kolme keskeytynyttä lapsiesitysprosessia. Kolme haastateltavaa oli joutunut luopumaan heille esitetystä lapsesta hänen terveydentilastaan saatujen lisätietojen jälkeen. Näissä tilanteissa konsultoiva lääkäri piti lapsen terveydentilaa liian vakavana, jotta lapsi voitaisiin sijoittaa perheeseen. Nämä keskeytyneet lapsiesitysprosessit olivat vanhemmille erittäin raskaita ja vaativia. Suhde adoptoitavaan lapseen alkaa kehittyä heti ensim-mäisistä tiedoista lähtien (myös Högbacka 2009; Sukula 2009, 91), ja tällöin pro-sessin keskeytyminen, tietynlainen adoptiokeskenmeno, on merkittävä menetyksen kokemus perheille. Alla olevassa haastatteluotteessa äiti kuvaa koskettavasti, kuinka he ehtivät monen kuukauden ajan katsoa lapsen kuvaa ja ajatella siinä olevan heidän lapsensa. Kun tieto siitä, että lasta ei terveydentilan vuoksi voida suositella adoptoi-tavaksi Suomeen, tuli, he joutuivat tekemään surutyön menetetystä lapsesta.

”Et meillä ekan lapsen, eka lapsiesitys, mikä hyväksyttiin niin lisäkysymysten jälkeen tietoja odotettiin kolme kuukautta ja me jo ajateltiin et tää on meidän lapsi. Sitä kuvaa kolme kuukautta katsottiin ja ajateltiin että tässä on meidän lapsi. Ja sitten tulee ne lisätiedot ja sitten [konsultoivan lääkärin nimi] ei suosit-tele Suomeen adoptoitavaksi tätä lasta. Niin tietysti nää meidän kokemukset on kovasti vaikuttaneet.

PP: Miten siihen reagoitte, kun kuulitte?

No se oli tosi rankka tää ensimmäinen just kun se oli vielä sitten kun tän lapsen tiedot oli meillä kolme kuukautta että se oli niin pitkä aika ja siinä kerkes jo mennä niissä ajatuksissa jo niin pitkälle että….Niin se oli lääkärin mielestä, että ei voi Suomeen, että ei voi adoptoida, että se oli aika selkeä. Se oli myös se päätös aika helppo tehdä, että ei ollut vaihtoehtoa kuin, että tää lapsi ei voi meille tulla.

Mutta kyl niinku selkee surutyö siihen kyllä tarvittiin tehdä, et ihan tosi selkeesti niinku tätä lasta surtiin ja et on meidän menetetty lapsi. Kyllä se niinku edelleen tää ensimmäinen on siellä sydämessä semmosena meidän menetettynä lapsena.”

(Elina)

Lapsiesityksestä luopuminen oli vanhemmalle lääketieteellisiin faktoihin nojaten tavallaan helppo tehdä, mutta tunteen tasolla sen käsittely oli vaativaa. Äidin kuva-uksen mukaan ensimmäisen lapsiesityksen lapsi on hänen sydämessään menetettynä lapsena, mikä vaikutti myös adoptioprosessin jatkoon ja toi siihen lisää huolta ja paineita. Myös eräs toinen vanhempi kertoi, kuinka keskeytynyt lapsiesitysprosessi loi epävarmuutta myös seuraavaan lapsiesitykseen. Uuden esityksen saatuaan hän ei uskaltanut kertoa asiasta juuri kenellekään, jotta hän ei joutuisi jälleen jakamaan tuskaa siitä, jos he eivät voisikaan hyväksyä heille esitettyä lasta. Lapsiesityksestä

luopumisen tilanteita voi tulkita adoptiokeskenmenoina, jotka viivästyttävät van-hemmuutta. (Lehto & Koskinen 2020, 17–19; Sukula 2009, 95–97.)

Kariutuneet lapsiesitykset pudottivat vanhempien toiveen lapsesta ja vanhem-muudesta jälleen takaisin odotukseen ja epävarmuuteen. Tällaiset tilanteet ovat on-neksi verrattain harvinaisia, mutta jokainen niistä on merkityksellinen ja vaikuttaa perheiden prosessiin ja on läsnä heidän ja tulevan lapsen elämässä myöhemminkin.

Eräs keskeytyneen lapsiesitysprosessin kokenut haastateltava kuvasi myöhemmin miettineensä, mitä heille esitetylle lapselle on tapahtunut ja onko hänelle löytynyt perhettä.

”Me oltiin niinku enemmän varauduttu tämmösen niinku halkiolapsen tai ja sit sieltä tulikin niinku vakavalla sydändiagnoosilla se lapsiesitys. Se tuntui liian vakavalta ja me käytiin paljon keskusteluita ihan näitten lääkäreiden kanssa ja sitten kun se tuli niinku lääkäriltä se tieto, että tämän lapsen kohdalla pitää varautua siihen, että ei ehkä niinku selviä. Niin se tuntui liian vaikealta.

PP: Se on ollut iso asia sitten. Miltä se tuntui tehdä sellainen ratkaisu silloin?

Kyl se aika kurjalta kyllä. Et se on tietysti mielessä, että mitä hänelle on tapah-tunut niinku siellä. Että, onko ollut semmonen perhe, joka on ollut paremmin varautunut semmoseen.” (Mirva)

Nämä paperilla kariutuneet odotukset lapsesta koskettivat ja toivat minut tut-kijana lähelle adoptiovanhempien kokemusta ja jakamaan sen tuottamaa tuskaa ja surua, joka edelleen oli käsin kosketeltavissa, vaikka he olivat jo vanhempia ja se onnistunut lapsiesityskin oli tullut ja tehnyt heistä vanhempia. Erityistarpeisuus ja vammojen merkitys näyttäytyi aineistossani vahvasti siis myös lapsiesitysvaiheessa niin onnistuneissa kuin keskeytyneissä lapsiesityksissä. Tutkimukseni osoittaa, että papereiden, lääkärinlausuntojen ja kuvien perusteella erityistarpeisen lapsen van-hemmaksi tuleminen vaatii rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta.

Lapsiesityksellä, lapsen kuvalla ja tiedoilla, oli tutkimukseen osallistuneiden vanhempien elämässä vedenjakajan rooli odottajan ja vanhemman välillä. Paperilla tapahtunut perheeksi tulo oli ollut onnistunut, kun vanhemmat lopulta hyväksyivät lapsiesityksen ja pystyivät suunnittelemaan hakumatkaa lapsen syntymämaahan ja kohtaamaan paljon toivotun lapsensa. Lupaus lapsesta ja kaivatusta vanhemmuudes-ta oli vihdoin täyttynyt.

8 VANHEMMUUS – ELÄMÄÄ JA