Uskontoteologinen näkökulma uskontodialogiin
Edellä esittämäni Bergerin uskonnonsosiologia käsittelee uskontodialogia kunkin uskonnon ulkopuolisesta näkökulmasta sosiologisena ilmiönä. Uskontoteologia puolestaan on sananmukaisesti teologiaa, eli se on uskonnonsisäinen näkökulma uskontodialogiin: “Uskontoteologia on teologian ala, joka pohtii toisten uskontojen merkitystä oman teologisen perinteen näkökulmasta.”70 Uskonnollisen kentän pluralisaatio on lisännyt uskontoteologian tarvetta, sillä se käsittelee keskeisesti uskonnollisen monimuotoisuuden kontekstiin liittyviä kysymyksiä.71 Samoin kuin käytän termiä uskontodialogi sekä kirkkojen että uskontojen välisen dialogin yhteydessä, käytän myös termiä uskontoteologia viittaamaan laajasti niin “ekumeeniseen teologiaan” kuin uskontojen väliseen uskontoteologiaan.
67 Hopko 1996, 145. Kirjoittajan suomennos.
68 Kondothra 1996, 33. Kirjoittajan suomennos.
69 MA01.
70 Hellqvist 2021.
71 Moyaert 2011.
22 KMN:n julkaisu Kutsu dialogiin - Uskontojen välinen ja kristittyjen keskinäinen vuoropuhelu72 esittelee uskontoteologian pääpiirteitä sekä ekumeenisia suuntaviivoja. Suomalaisessa kontekstissa uskontoteologisia kysymyksiä on käsitelty Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa Ekumenian ajankohtaiskysymyksiä73. Siinä todetaan, että uskontojen välisen dialogin pyrkimyksenä ei ole niinkään yhteisen totuuden löytäminen kuin keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen edistäminen.74 Julkaisussa tuodaan esiin myös Suomen ortodoksien ja luterilaisten välisen dialogin edistyksellisyys sekä toisaalta myös sen ekklesiologiset rajoitteet.75
Kristinuskon kannalta uskonnonteologian avainkysymykseksi on tavallisesti ymmärretty kuka pelastuu, ja kuka ei - ja miksi? Perinteisesti uskontoteologiassa esitetään kolme strategiaa näihin kysymyksiin vastaamiseksi: eksklusivismi, inklusivismi ja pluralismi.76
Eksklusivismin keskeinen teologinen ajatus on, että muiden uskontojen edustajat ovat syntiinlankeemuksen myötä ajautuneet väärälle polulle. Eksklusivismi on uskontodialogisista strategioista sulkeutunein. Uskonnollisesta fundamentalismista poiketen se kuitenkin voidaan laskea uskontodialogin strategiaksi, sillä vetäytyvästä luonteestaan huolimatta eksklusivismin pyrkimyksenä on oppia tuntemaan “uskonnollista toista” ja sitä kautta saattaa hänet pelastuksen piiriin.
Inklusivismin teologinen lähtökohta on, että kaikilla ihmisillä on yhteinen alku ja yhteinen päämäärä.
Ihmiskuntaa koskee yksi Jumalan suunnitelma. Muut uskonnot nähdään ainakin jollain tavoin yhteisen totuuden vaihtoehtoisina muotoiluina. Toiminnallaan kaikki eri tavoin uskovat ihmiset voivat osallistua historiallisesti tämän suunnitelman toteutumiseen. Tämä ei kuitenkaan tyrmää kristillisen julistuksen oikeellisuutta inklusivistisesta näkökulmasta. Jumalallisen pelastussuunnitelman siemen saattaa siis ilmetä myös muissa uskonnoissa, mutta inklusivistisen ajattelun mukaan vain kristinuskossa on totuuden täyteys. Siitä käsin voidaan arvioida muiden uskontojen totuusarvoa.
72 https://www.ekumenia.fi/data/liitteet/kutsu_dialogiin.pdf (Luettu 30.5.2021).
73 https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4275/viewmode=previewview (Luettu 30.5.2021).
74 Hellqvist 2021.
75 Metso 2021.
76 Ibid.
23 Pluralismi on kolmesta strategiasta ennakkoluulottomin ja siten avoimuudessaan radikaalein.
Pluralistinen tulkinta nojaa olettamukseen kaikkien uskontojen perustavanlaatuisesta samankaltaisuudesta. Pluralismi ei kuitenkaan lähtökohtaisesti edellytä panteistista uskoa, vaan yhden ja selkeästi määritellyn absoluuttisen totuusmonopolin kieltämistä. Näin ollen tässä strategiassa pidättäydytään arvioimasta muiden uskontojen totuudellisuutta omasta uskonnosta käsin, tai ainakin tekemästä siitä yksiselitteisiä johtopäätöksiä.
On kuitenkin aiheellista kysyä missä määrin tämä typologia mahdollistaa uskonnollisen toiseuden ymmärtämisen.77 Eksklusivistinen strategia ei yritäkään ymmärtää uskonnollista toiseutta, sillä sen mukaan pelastus löytyy ainoastaan oman uskonnon sisältä. Tällöin ulkopuolisen uskonnollisen yhteisön syvällinen ymmärtäminen on täysin tarpeetonta. Inklusivistinen strategia pyrkii lähestymään uskonnollista toiseutta näennäisen avoimesti, mutta päätyy lopulta suhteellistamaan toiset yhteisöt.
Tällöin uskonnolliselle toiseudelle ei anneta mahdollisuutta tulla nähdyksi sellaisena kuin se on.
Inklusivistinen strategia on myös helposti holhoavaa ja dialogissa epäsymmetristä, sillä siinä nähdään oma totuus absoluuttina ja muut suhteellisina totuuksina. Siinä kuitenkaan ei voida astua dialogiin päinvastaisista lähtökohdista.
Pluralistisen strategian ilmeinen ongelma on totuusrelativismin riski. Äärimmilleen vietynä pluralisti joutuu suhteellistamaan myös oman edustamansa tradition. Se voi johtaa esimerkiksi kristinuskon kohdalla siihen, että “teologia redusoituu retoriikaksi, Kristus profeetaksi, Jumala perimmäisen totuuden nimeksi. Kirkko on vain ihmisyhteisö, pelastus vain “todellisuuskeskeisyyttä”, ja sakramentit ovat terapiaa.”78
Uskontojen dialogissa kuitenkin myös ei-relativistinen pluralismi on vaihtoehto. Siinä eri uskonnot nähdään autenttisina polkuina pelastukseen. Kristinuskon näkökulmasta kyse on oleellisesti siitä, miten esimerkiksi visio Kristuksen universaalista todellisuudesta säteilee hyvyyden, kauneuden ja totuuden etsimistä myös kristillisen tradition ulkopuolella.
Tässä tutkielmassa käyttämäni rajanveto uskontoteologian ja julkisen teologian välille noudattaa uskonnon “toiminnan” jakoa sisäisiin ja ulkoisiin motiiveihin. Tämän jaottelun mukaan esimerkiksi Ekumenian ajankohtaiskysymyksiä -julkaisussa esitetyt näkökulmat uskontodialogin tavoitteista ovat
77 Moyaert 2011.
78 Lakeland 1997, 78-79. Kirjoittajan suomennos.
24 nähdäkseni pikemmin toisiin uskontoihin kohdistuvaa ei-missionääristä julkista teologiaa kuin uskontoteologiaa. Tässä tutkielmassa ymmärrän uskontoteologian mitä suurimmissa määrin pyrkimyksenä syventää omaa hengellisen totuuden etsintää dialogissa toisten uskontojen ja katsomusten kanssa. Ei ainoastaan ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta uskontojen välillä. Korostan kuitenkin, että tämä ei edellytä opillista eklektismiä tai synkretismiä, vaan avoimuutta kurottaa oman käsitteellisen totuuden ulkopuolelle.
Julkinen teologia – julkiset teologiat?
Julkinen teologia on laajasti määriteltynä “teologisesti evästettyä julkista diskurssia julkisista kysymyksistä.”79 Ominaista julkiselle teologialle on sen käytännöllinen ilmaisu (“julkisen teologian tekeminen”) teoreettisen ilmaisun lisäksi. Teologi Duncan Forrester on kuvannut julkista teologiaa seuraavasti:
Julkinen teologia […] ei ole ensisijaisesti ja suoraan evankelista teologiaa, joka osoittaa evankeliumin maailmalle katumuksen ja kääntymisen toivossa. Se on pikemmin teologiaa, joka etsii ennemmin kaupungin hyvinvointia kuin suojelee kirkon intressejä.80
Kärjistävästä tyylistään huolimatta Forresterin julkisen teologian määritelmä paljastaa jotain keskeistä siitä julkisen teologian orientaatiosta, jonka mukaisesti käsitteen tässä tutkielmassa ymmärrän. Ensinnäkin, julkinen teologia ei ole lähetystyötä. Toiseksi, julkista teologiaa tehdään
“ulkopuolella”, ei kirkon (tai akatemian) sisäpiirissä. Julkiselle teologialle sen tekeminen onkin kuvaavampaa kuin sen oleminen. Näin erilaisia julkisia teologioita voidaan sanoa yhtä paljon kuin sen tekijöitäkin. Tekemisen kohde ja motiivit vaihtelevat tapauksittain ja paikasta toiseen.
Uskonnon eristäytyminen ei kuitenkaan sovi Forresterin julkisen teologian määritelmään, sillä eksklusivistinen eristäytymisstrategia implikoi (institutionaalisen) kirkon intressien suojelemista.
Suosin kuitenkin Forresterin määritelmää laveampaa käsitystä julkisesta teologiasta, sillä näen eristäytymisenkin julkisen teologian ”tekemisenä”. Päätös olla osallistumatta on jo itsessään kannanotto. Näin ollen julkinen teologia ei itsessään tarkoita rakentavaa dialogia uskontojen tai uskonnon ja sekulaarin maailman välillä. Koen kuitenkin Forresterin määritelmän siinä määrin
79 Breitenberg 2003, 66. Kirjoittajan suomennos.
80 Forrester 2004, 6.
25 hankalana, että se kärjistää kirkko-kaupunki-dikotomiaa ikään kuin kirkon ja kaupungin edut olisivat lähtökohtaisesti ristiriidassa.
Evankelisoivan julkisen teologian sijaan Forresterin kuvaus ilmentää “läsnä olevaa” julkista teologiaa. Tästäkin näkökulmasta Kulttuurikeskus Sofian toiminnan linjaukset ovat kiinnostavaa pohdittavaa.
26