Sosiologi Peter Bergerin näkemyksen59 mukaan uskonnoilla on kolme mahdollista reagointitapaa postmodernin maailman monimuotoisuuteen: eristäytyminen, assimiloituminen sekä avoin dialogi.
Hänen mukaansa näistä kaksi ensimmäistä, eristäytyminen ja assimiloituminen, tulevat väistämättä johtamaan uskonnon häviämiseen. Bergerin mukaan siis uskonnolle ainoa keino selvitä postmodernissa maailmassa on avautua dialogiin ympäröivän maailman (so. yhteiskunnan ja muiden uskontojen) kanssa. Uskonnon pyrkimystä selvitä postmodernissa maailmassa on kuvattu kapealla tiellä kulkemiseksi: kapean tien toisella puolen uskontoa uhkaa uskonnon muuttuminen ulkoisesti merkityksettömäksi, ja toisella puolen uskonnon sisäisen olemuksen kadottaminen, tai pako uskonnolliseen fundamentalismiin.
Kyse on institutionaalisen uskonnon kannalta siis “kahden strategian välisestä ristiriidasta”60 sen yrittäessä tasapainotella identiteetin säilyttämisen ja relevanssin välillä. Tasapainon etsiminen voidaan ilmaista kysymyksen muodossa: kuinka uskonto voi “innovoida” viestinsä menettämättä minuuttaan? Tämän “innovaation” ilmaisu voidaan valtuuttaa vain uskonnon sisältä (traditiosta) käsin. Tätä tilannetta kuvataan relevanssi-auktoriteetti-identiteetti -käsitteiden “funktionaalisena kolmiona”.61 Jos Bergerin näkemys uskontojen “selviämismahdollisuuksista” pitää paikkansa, uskonnon tehtävänä on osoittaa muulle maailmalle olevansa relevantti toimija, mutta näin tehdessään sen on säilytettävä identiteettinsä ja näin tehdessään toimittava sisäisen auktoriteettinsa ehdoilla.
Tässä yhteydessä ortodoksisen tradition auktoriteeteiksi voidaan lukea Raamattu, kirkkoisien ja -äitien viisaus sekä liturginen traditio. Näin ymmärrettynä piispojen ja muiden päätöksentekijöiden vallankäytön muodot ovat tämän auktoriteetin käsityksen ulkopuolella.
Identiteetin menettäminen johtaa uskonnon kuihtumiseen assimilaation kautta, ja auktoriteetin ohittamisessa on riskinä menettää identiteetti. Arkkipiispa Leon kommentti ortodoksisen uskonnon ja kulttuurin liitosta voidaan asettaa relevanssi-auktoriteetti-identiteetti -kolmion raameihin:
ortodoksisuuden auktoriteetteja ovat dogmit ja kanonit sekä liturginen perinne, joita piispat muuttumattomina tulkitsevat ja välittävät eteenpäin. (Kulttuuri)identiteetti on näin ymmärrettynä auktoriteetin alainen. Relevanssia puolestaan on mahdollista etsiä vain näiden kahden muuttujan
59 Berger 2014.
60 Agadjanian 2003.
61 Ibid.
19 asettamissa “rajoitteissa” – so. maailmanlaajuisesta ortodoksisesta kirkosta “ekumeenisen uskaliaisuuden” sijaan.
Uskontodialogiin avautuminen on Bergerin käsityksen mukaan uskonnoille välttämätöntä siis yhtäältä sen vuoksi, että eristäytyminen johtaa marginalisoitumiseen. Se ennen pitkää johtaisi uskonnon kuihtumiseen. Toinen merkittävä syy dialogiin avautumiseen on Bergerin mukaan uskonnon sisäisen “älyllisen rehellisyyden” säilyttäminen. Monien maailmankuvien ja arvojärjestelmien olemassaolo ja rinnakkaiselo on todellisuutta.
Ihminen, joka tunnustaa uskontoa, jonka jumalakäsitys on ontologisesti transsendenttista, ei voi väittää käsittävänsä tai uskonnollisen järjestelmän muodossa edustavansa jumalallista totuutta maailmassa kaikella käsitteellisellä varmuudella. ”Pyhä Henki on ’kaikkialla läsnäoleva ja kaikki täyttävä’ ja toimii jatkuvasti, tavoitteena koko maailman pelastuminen. Siten Pyhän Hengen työ ylittää inhimillisen ajattelun ja mielikuvituksen. Niinpä sitä ei voi sulkea mihinkään yhteen ainoaan teologiseen systeemiin, kuvaukseen tai ennustukseen.”62 Yksilö, joka on liiallisen itsevarma oman
“järjestelmänsä” oikeellisuudesta törmää väistämättä monimuotoisessa maailmassa kognitiiviseen dissonanssiin.63 Esimerkkinä tästä on kristinuskossa uskonnollisen järjestelmän eksklusivistisen partikulaarisuuden ja Kristuksen pelastustyön universaaliuden välinen jännite.
Berger kuvaa mahdollisiksi reagointitavoiksi tällaiseen “kognitiiviseen dissonanssiin” kieltämisen tai hyväksymisen. Monimuotoisessa maailmassa kieltäminen johtaa uskontojen näennäisesti rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mutta tällainen atomismi ei ole dialogia, eikä monimuotoisuutta.
Se ei myöskään ole kristillisen ihmiskuvan mukaista.
Relevanssi-auktoriteetti-identiteetti -kolmion käsittein esitettynä tällainen näkökulma kyseenalaistaa auktoriteetin luonteen annettuna vakiona. Sen sijaan tämän näkökulman lähtökohtana on relevanssi:
uskonnon (tässä tapauksessa ortodoksisuuden) elinvoimaisuus on erottamattomasti sidoksissa siihen, kuinka syvällisesti ja avoimesti se ilmentää Kristuksen pelastustyön ja Pyhän Hengen läsnäolon universaaliutta.
Tosin tämän näkökulman ilmeisenä riskinä on auktoriteetin ja uskonnon minuuden (identiteetin)
62 MA01, 62.
63 Berger 2014.
20 suhteellistaminen, joka Bergerin käsityksen mukaan johtaa identiteetin menettämiseen ja uskonnon häviämiseen assimilaation kautta. Tätä problematiikkaa käsittelee länsimaisen ortodoksisuuden kontekstissa amerikkalainen ortodoksipappi ja teologi Thomas Hopko.64 Bergerin typologiaa heijastaen hän pohtii ortodoksisen tradition kohtaamaa postmodernin monimuotoisuuden haastetta.
Hopko poissulkee neljä tapaa vastata tähän haasteeseen:
1) Postmodernin maailmankatsomuksellisen monimuotoisuuden kieltäminen: postmodernismin subjektivistisen, relativistisen ja monimuotoisen maailmankuvan muutosvoima on suuri ja kiistaton.
2) Postmodernin maailmankuvan vaikutuksen kieltäminen: ortodoksinen traditio ei ole olemassa erillisenä muusta maailmasta, eikä siten voi paeta postmodernin paradigman vaikutusta.
3) Postmodernista maailmasta pakeneminen turvautumalla subjektivistiseen uskonnolliseen maailmankuvaan: tämä strategia on Hopkon mukaan juurikin se mistä kristillisten traditioiden olisi postmodernismia kritisoitava, eivätkä ne siksi missään nimessä voi siihen turvautua.65
4) Kiinnostavimpana Hopkon huomiona on mahdottomuus liittoutua postmodernin paradigman kanssa modernismin paradigman ja länsimaisen rationalismin kumoamiseksi. Hopko näkee, että modernismin universaalien totuusväitteiden kumoutuminen on antanut tilaa maailmankuvien monimuotoisuudelle ja “mystiikan kokemukselle”. Modernismin universaalien totuusväitteiden erheellisyys ei kuitenkaan Hopkolle merkitse postmodernin (relativismin) oikeellisuutta.
Hopko tekee lisäksi tärkeän ja oleellisen erottelun kristinuskon uskonnollisen ja kulttuurillisen totuuden välillä: uskonnollisesta näkökulmasta kristillisen maailmankuvan on perustuttava olettamukselle Jumalan objektiivisen totuuden olemassaolosta. Mutta samaa totuusarvoa ei voida antaa tämän maailman inhimillisten kulttuurien tai instituutioiden ilmentymille. “Me ortodoksit Amerikassa ja Länsi-Euroopassa olemme kovaa vauhtia menettämässä sekä uskomme että kulttuurimme sulauttaessamme ne yhteen ikään kuin ne olisivat yksi ja sama.”66 Hoptko jatkaa: “[...]
meidän ortodoksien on vastustettava houkutusta muuttaa ortodoksisuus joksikin hypostatisoiduksi
64 Hopko 1996.
65 Hopko täsmentää ajatustaan: “Meidän on kohdattava todellisuus sellaisena kuin se on ja kannettava siitä vastuuta Jumalan edessä. Meidän on elettävä maailmassa, joka Jumalan sallimuksesta on meidän
[maailmamme].” Hopko 1996,
66 Hopko 1996, 144. Kirjoittajan suomennos.
21 asiaksi-itsessään, ideologiaksi ideologioiden joukossa; kansallisten, poliittisten, kulttuurillisten tai taloudellisten päämäärien ja halujen edistämisen välineeksi.”67
Samaan sävyyn kirjoittaa intialainen ortodoksipappi ja teologi George Kondothra:
Useissa tapauksissa paikallinen ortodoksinen kirkko saattaa identifioitua liian läheisesti siihen kulttuurin, jossa se on kasvanut. Kun tästä identifioitumisesta tulee yksinomaa etnosentristä tai nationalistista, se saattaa heikentää sen profeetallista, uudistavaa ja uudelleen muotoilevaa roolia suhteessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin.68
Tämä näkemys on yhdenmukainen Sofian itseymmärryksen kanssa: “[O]rtodoksinen kristillisyys opettaa totuuden täyteyttä, muttei siitä huolimatta väitä omistavansa totuuden monopolia. Jumalan mysteerin ja läsnäolon täyteyttä ei täysin voida kuvata millään inhimillisellä kielellä.”69
2.4 USKONTODIALOGI: USKONTOTEOLOGIAN JA JULKISEN TEOLOGIAN