3 KULTTUURIKESKUS SOFIAN USKONTODIALOGI
3.3 SOFIAN EETOS
3.3.1TEOLOGINEN ITSEYMMÄRRYS JA SEN JULKINEN ILMAISU
Sofian uskontodialogin tarve perustuu Sofian ymmärrykseen siitä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, jossa se toimii. Toisin ilmaistuna dialogin tarve kumpuaa pyrkimyksestä vastata tämänkin tutkielman keskeinen temaattinen relevanssi-identiteetti-jännite.
Aineistoanalyysin perusteella jaan uskontodialogin merkityksen Sofian aineistosta ilmenevällä tavalla kahteen pääkategoriaan, joita kutsun ulkoiseksi uskontodialogin merkitykseksi ja sisäiseksi uskontodialogin merkitykseksi. Uskontodialogin ulkoisella merkityksellä tarkoitan uskontodialogin pragmaattista merkitystä ilmentäviä perusteluja. Uskontodialogin sisäisellä merkityksellä puolestaan tarkoitan erityisesti teologisesta itseymmärryksestä ilmeneviä perusteluja uskontodialogiselle strategialle. Typologia heijastaa osin myös uskontoteologian (sisäinen) ja julkisen teologian (ulkoinen) tematiikkaa.
Uskontodialogin ulkoinen merkitys
Ortodoksisen kulttuurin ja uskon välittäminen ei-ortodokseille on ilmeinen tapa, jolla Sofia toimii
“portinvartijan” roolissa. Ortodoksinen taide ja jumalanpalveluselämä ovat selviä tapoja välittää tietoa ortodoksisuudesta muille. Nämä kulttuurin ja uskonnon osa-alueet ovat kuitenkin suhteellisen vakiintuneita siten, ettei “portinvartijan” (tai Sofian avoimessa lähestymistavassa pikemmin
“portinavaajan”) toiminta mainittavasti vaikuta niiden ilmiasuun.130
Toiminnan osa-alue, jossa Sofia sen sijaan aktiivisesti käyttää portinvartijan rooliaan on kirkko- ja uskontodialogi. Tässä kohtaa Sofian julkisen teologian harjoittaminen ja kulttuurin
“portinavaajarooli” kohtaavat. Evankelisoiva julkinen teologia on Sofian toiminnalle vierasta, kuten sen avoin suhtautuminen muihin maailmankatsomuksiin ja uskontoihin osoittaa.
Sofian käsitys tämän ajan hengestä, uskontojen asemasta ja reagointimahdollisuuksista sekä vielä tarkemmin Suomen ortodoksisuuden asemasta tässä laajassa kontekstissa saa sen
130 Tämän syvällinen käsitteleminen ei opinnäytetyönä työekonomisesti kuulu tämän tutkielman piiriin.
37 peräänkuuluttamaan “aikaisempaa huomattavasti laaja-alaisempaa maailmankatsomuksellista yleissivistystä, vuorovaikutusta sekä valmiuksia monikulttuuriseen dialogiin.”131
Uskontodialogiin avautuminen on uskonnolle itselleen tärkeää (bergeriläisittäin selviytymisstrategiana), mutta samalla sillä on arvoa laajemmalle hengelliselle kehitykselle: “Omalta osaltaan uskontojen välinen kohtaaminen ja dialogi tuovat eurooppalaiseen hengelliseen miljööseen uusia kysymyksenasetteluja ja läpinäkyvyyttä. Tätä on syytä tervehtiä ilolla.”132 Samalla tavalla uskontojen avoin kohtaaminen kohentaa monimuotoisessa maailmassa yleistä sivistystasoa sekä hyvin konkreettisella tavalla estää uskonnollista fundamentalismia:
Nykyaikana [uskontolukutaidon] oppiminen ja opiskeleminen sekä tiedollisesti että kokemuksellisesti on tärkeä osa kansalaissivistystä. Uskontolukutaito edistää kansalaisyhteiskunnan, demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumista. Se auttaa osaltaan vähentämään poliittista ja uskonnollista fundamentalismia ja samalla ehkäisemään ääriliikkeitä.133
Sofian eetoksessa uskontojenvälinen dialogi sekä ortodoksisuuden ja “maailman” välinen dialogi ovat suuressa määrin päällekkäisiä ilmiöitä. Se, kuinka uskonto näihin dialogeihin avautuu, määrittää keskeisellä tavalla sen uskonnollista itseymmärrystä. “Vain avautumalla kirkkomme voi tuoda arvokkaan panoksen maamme henkiseen ja hengelliseen elämään. Avautumisella tarkoitan erityisesti pyrkimystä aktiiviseen vuorovaikutukseen ja toinen toisiltamme oppimiseen.”134
Kulttuurikeskus Sofian tulevaisuusstrategian keskeisiksi painopisteiksi on kerrottu muun muassa ekumenia, uskontojen dialogi, kontekstuaaliset teologiat sekä postmoderni.135 Erityisesti kaksi jälkimmäistä ilmentävät Sofian käsitystä sen toiminnan yhteiskunnallisesta kontekstista, jota edellä olen kuvannut. Ekumenia ja uskontojen dialogi puolestaan viittaavat suoraan tämän tutkielman teemaan.
131 SKH21, 4.
132 MA19, 132.
133 Tämä uskontodialogin tärkeä tehtävä on todettu myös Euroopan parlamentin julkaisussa:
https://www.europarl.europa.eu/resources/library/media/20150319RES35903/20150319RES35903.pdf
134 MA19, 15.
135 STK20, 3.
38 Uskontodialogin sisäinen merkitys:
Sofian harjoittaman uskontodialogin sisäinen merkitys ilmentää sen uskontoteologista orientaatiota.
Siten se samalla pohjustaa ymmärrystä myös Sofian uskontodialogian strategiasta.
Metropoliitta Ambrosius kirjoittaa:
[P]ohdiskelut hengellisestä totuudesta viime kädessä tihentyvät luonnollisesti kysymykseen Kristuksen työn merkityksestä ja ainutkertaisuudesta pelastushistoriassa. En ole huolissani siitä, etteikö se jatkossakin tule olemaan kulmakivi muiden uskontojen kohtaamiseen. Sen sijaan mielipiteet tulevat varmaan enenevässä määrin vaihtelemaan, ei tunnustuskunnittain, vaan kunkin kirkon sisällä siitä, millä tavoin Kristuksen läsnäolo ja armo voidaan salatulla tai näkyvällä, anonyymillä tai universaalilla tavalla löytää muidenkin uskontojen piirissä.136
Nojautuen Albanian Arkkipiispa Anastasioksen ajatuksiin, Metropoliitta Ambrosius korostaa, että ortodoksiseen kristillisyyteen kuuluu kunnioitus muiden uskonnollisia kokemuksia kohtaan. Kaikilla ihmisillä on “ainakin jollain tavoin, olipa se vaikka aavistuksen omaista tietoa Jumalasta, kaipausta ja halua löytää Jumala.”137 Vaikka Pyhän Hengen työ ylittää inhimillisen mielikuvituksen, voimme olla varmoja siitä, että siellä missä on Pyhän Hengen hedelmiä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä),138 on nähtävissä jälkiä myös Pyhän Hengen työstä.139
Sofian näkökulmasta Suomen ortodoksisen kirkon ainutlaatuista positiota maailmanlaajuisessa ortodoksisessa kontekstissa tulisi hyödyntää dialogin rakentamisessa: “Suomessa ortodoksisen miljöön vahvuus on sen aatteellinen sijainti eurooppalaisten kristillisten ja sekulaarien katsomusperinteiden ja Aasian suurten uskontojen välimaastossa.”140
Totean vielä, että Sofian uskontodialogin merkityksen jakaminen ulkoisiin ja sisäisiin tekijöihin palvelee lähinnä analyyttisena työkaluna. Loppujen lopuksi nämä kaksi ovat yhden ja saman uskontodialogisen eetoksen ja uskontoteologisen itseymmärryksen elementtejä.
136 MA01, 64.
137 MA01, 61.
138 Gal. 5:22-23.
139 MA01, 61-63.
140 SKH21, 2.
39 Uskontodialoginen strategia
Sofian tavoitteista ja sen seminaarien sisällöstä käy selvästi ilmi, että Sofia irtisanoutuu eksklusivistisesta dialogin strategiasta. Metropoliitta Ambrosius on itsekin todennut, ettei Pyhän Hengen työtä voida sulkea mihinkään yhteen teologiseen systeemiin. Hän pysyy avoimena ajatukselle, että “Kristuksen läsnäolo ja armo voidaan salatulla tai näkyvällä, anonyymillä tai universaalilla tavalla löytää muidenkin uskontojen piirissä.”141
Tärkeänä havaintona tuon esiin inklusivismin ja pluralismin välisen rajanvedon hankaluuden. Tätä ilmentää erityisesti Logos spermatikos -opin142 sovittaminen kyseessä olevaan typologiaan. Tähän liittyen Metropoliitta Ambrosius toteaa: “Itse asiassa inklusiivisesta lähestymistavasta ei ole pitkää välimatkaa ajatella, että Kristuksen henki voi aidosti manifestoitua muualla toisissa muodoissa.”143 Inklusivistiseen Logos spermatikos -näkemykseen tukeutuvista ortodoksisista teologioista hän toteaa:
“Toisinaan [ortodoksisen kristillisyyden muiden uskontojen kohtaaminen] on tapahtunut pluralistisessa ja usein synkretistisessä kontekstissa. Vuorovaikutukseen on liittynyt keskinäistä oppimista, ja ortodoksit, vaikka hylkäävät relativismin, myöntävät jonkinasteisen totuuden läsnäolon muissa uskonnoissa.”144 Inklusivismi ja pluralismi - jos niitä ei viedä äärimmilleen - voivat hyvin kulkea rinnakkain.
Tosin pluralismi äärimmilleen vietynä johtaa, kuten todettua, tuhoisaan relativismiin. Kuitenkin ei-relativistinen pluralismi on mahdollista. Roomalaiskatolinen pappi ja teologi Raimon Panikkar kirjoittaa, että Kristuksen prinsiippi ei ole tietty (historiallinen) tapahtuma tai universaali usko, vaan todellisuuden keskus, siten kuin kristillinen traditio todellisuuden keskuksen näkee.145 Paul Lakeland täsmentää aihetta toteamalla, että kristinusko ei ole universaali visio, vaan visio universaalista.146
141 MA01, 64.
142 Logos spermatikos merkitsee ajatusta, että Jumalan Sanan siemen on istutettu koko ihmissukuun, minkä vuoksi ei-kristitytkin kykenevät ymmärtämään ja ilmentämään ainakin osaa Jumalallisesta totuudesta. Näin siitä huolimatta, ettei heille ole Kristuksen totuutta suoraan ilmoitettu.
143 MA09, 14.
144 Ibid., 12.
145 Lakeland 1997, 81.
146 Ibid.
40 On täysin mahdollista astua avoimeen dialogiin muiden näkemysten kanssa menettämättä tätä kristinuskon visiota universaalista. Kärjistetysti voi todeta, että kristinusko on muutakin kuin historiallisten ja metafyysisten totuusväitteiden allekirjoittamista.
3.3.2INSTITUTIONAALISEN KIRKON RAJAT?
Kulttuurikeskus Sofia toteaa toimivansa aatteellisessa yhteistyössä Suomen ortodoksisen kirkon kanssa.147 Suomen ortodoksinen kirkko on 1970-luvulta lähtien osallistunut aktiivisesti eri kirkkoperheiden välisiin ekumeenisiin dialogeihin. Dialogi muiden uskontojen kanssa ei maantieteellis-kulttuurisista syistä ole määrällisesti yhtä laajaa ja muutenkin vielä alkuvaiheessa.
Kuitenkin esimerkiksi muslimienemmistöisissä maissa Lähi-idän ortodoksiset kirkot ovat vuosisatoja käyneet dialogia ei-kristittyjen kanssa.
Sofian toiminnassa poikkeuksellista “ortodoksisten toimijoiden” joukossa on sen käymä dialogi uususkonnollisten liikkeiden kanssa. Mennyttä yhtenäiskulttuuria edustavat kirkot kokevat institutionaalisen kirkon ulkopuolelle kohdistuvan hengellisen etsinnän uhaksi. Statistisesti huoli on kuitenkin perusteltua.148
Johdantoluvussa Arkkipiispa Leon haastattelun yhteydessä esitetyn näkökulman mukaan uskonnon pyrkimys relevanssiin (joka ilmenee tapana olla maailmassa) on alisteinen uskonnossa määrätylle traditiolle (so. identiteetille) ja sen tulkinnalle perinteisen normatiivisen viitekehyksen sisällä (so.
auktoriteetille). Kulttuurikeskus Sofian eetos haastaa tämän näkökulman. Auktoriteetin, ja sille alisteisen identiteetin, ensisijaisuuden sijaan Sofia suosii relevanssin ensisijaisuutta. Korostan, että relevanssin ensisijaisuudella en tarkoita väistämätöntä tuhoutumista assimilaation kautta. Samoin auktoriteetin tai identiteetin ensisijaisuus ei väistämättä johda relevanssin kadottamiseen. Kyse on kahden eri näkökulman toisistaan poikkeavista premisseistä, joista käsin ne pyrkivät ratkaisemaan identiteetti-relevanssi-jännitteen.
Suomen ortodoksisen kirkon asema ortodoksisessa maailmassa on uniikki tapaus modernissa historiassa. Sofian mielestä rauhanomainen olemassaolo länsimaisessa yhteiskunnassa ja
147 https://sofia.fi/suomen-ortodoksisen-kulttuurikeskuksen-saatio/ (Luettu 28.5.2021).
148 Nynäs et al. 2010.
41 rinnakkaiselo toisen kansankirkon kanssa luovat perustan ja otollisia puitteita dialogille myös muiden uskontojen kanssa.
Sofian olemusta määrittävä avautuminen dialogiin kaikille yhteisten teemojen äärellä “ilman konfessionalismin painolastia” on yhtäältä avointa dialogia tukeva ratkaisu. Toisaalta tulkitsen sen merkitsevän myös irtisanoutumista niistä asenteista ja peloista, joista se institutionaalista kirkkoa myös kritisoi.
Monet sulkevat silmänsä nykymaailmalta, kun se heille sopii. Monissa kirkoissa on taipumus valittaa sekularismin ja uskonnonvastaisten asenteiden noususta. Tämä heijastaa todellisuutta, jossa kirkot vaikuttavat menettäneen kykynsä puhutella ajan tärkeimpiä kysymyksiä tasapainoisesti, järkevästi ja selkeästi.149
Vakiintuneet kirkot ja uskonnot ovat kritisoineet uususkonnollista liikettä eklektismistä. Yllä olevassa kommentissa kirkkoinstituution edustajilta itseltään perätään teologista eheyttä sisäisen eklektismin sijaan. Mitä ongelmia kirkkoinstituutio nykymaailmassa kokeekin, sen ei tule syyttää siitä
“ulkomaailmaa”, vaan entistä tarkemmin kohdentaa katseensa olemassaolonsa sisäisiin perusteisiin.
Tämä ei ole kirkkoinstituution olemukseen, vaan sen toimintaan, tai pikemmin sen sanoman ja toiminnan irrelevanssiin, kohdistuvaa kritiikkiä.
Tätä alleviivaa myös näkemys Suomen ortodoksisen kirkon toimintaympäristöstä: “Kirkkomme asema ja toimintamahdollisuudet Suomessa ovat paremmat kuin koskaan ennen sen tuhatvuotisen historian aikana. Jokaisesta meistä riippuu, käytämmekö yhteiseksi hyväksi tämän mahdollisuuden rohkealla, ennakkoluulottomalla sekä uusia malleja hyödyntävällä tavalla.”150
Identiteetti-auktoriteetti-relevanssi-typologian mukaisesti esitettynä Sofian eetos voidaan kuvata seuraavasti: auktoriteetin ensisijaisuus on epätoivottavaa, jos se johtaa institutionaalisen kirkon itseisarvoiseen varjeluun. Tradition relevanssi puolestaan on ensisijaista. Relevanssia ei tässä tule ymmärtää eklektisminä, opportunismina tai “kaikki käy” -asenteena. Sen sijaan se on ymmärrettävä siten, kuinka selkeästi traditiosta käsin kyetään artikuloimaan ja todentamaan ortodoksisen
149 MA16, 10.
150 MA19, 31.
42 kristillisyyden ydinsanomaa. Uskontodialogin kontekstissa nämä ilmenevät “keskinäisen kasvamisen ja oppimisen prosessina, totuuden ja rakkauden dialogina.”151
Aineisto ilmentää selvästi vernakulaarin uskontokäsityksen mukaisen henkisyyden etsimistä ja edistämistä. Uushengellisyyttä määrittää keskeisesti se, että monet ihmiset kuvailevat hengellisyyttään mielummin “henkisyydeksi” kuin “uskonnollisuudeksi”.152 Henkisyyden voidaan sanoa liittyvän uskonnollisuuden ei-institutionaalisiin muotoihin. Hengellisyyden puolestaan uskonnon vakiintuneisiin (institutionaalisiin) muotoihin.
Niin Sofian toiminnan visiosta ja tavoitteista kuin Metropoliitta Ambrosiuksen kirjoituksista ja haastatteluista nousee esiin termin spirituaalisuus runsas käyttö näiden kahden “korvikkeena” tai molemmat kattavana käsitteenä. “[Sofian] kantava voima on henkisyyden ja hengellisyyden yhdistävä ‘spirituaalisuus’”.153 Termiä käytetään yhdessä Sofian strategisista painopisteistä -
“Spirituelli-Sofia”.154 Esimerkiksi Salaisuus, taide ja hengellinen etsintä -seminaarissa “tarkasteltiin tämän päivän spirituellia etsintää”.155 Spirituaalisuus-käsitteen käyttö ei ole vain semanttinen kysymys, vaan se kuvaa keskeisellä tavalla Sofian toiminnan eetosta. Hengellinen ja henkinen kasvu edustavat tässä mielessä Sofialle yhtä ja samaa pyrkimystä. Sofiassa se “tulee esiin kirkkotaiteen kautta, kirkkojen ja uskontojen dialogissa, joogassa ja retriiteissä. Siihen kuuluvat kiireettömyys ja suvaitsevaisuus.”156
Kulttuurinen muutos 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa koskee väistämättä myös Suomen ortodoksista kirkkoa. Metropoliitta Ambrosius kirjoittaa: “Yhteinäiskulttuurin rippeet ovat karisemassa ja se koskee yhtä lailla meidän kaikkia kirkkojamme.”157 Tästä ymmärryksestä käsin Sofia pyrkii toiminnallaan hakemaan ortodoksiselle traditiolle muuttuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa ja uskonnollisessa ilmapiirissä uutta jalansijaa. Kyse ei ole tradition sisällöllisestä muuttamisesta joksikin mitä se ei ole. “Kun kirkolla on vahva hengellinen ydin ja identiteetti, on
151 MA09, 5.
43 varaa olla avoin.”158 Kyse on muutoksesta asenteessa ja orientaatiossa. “Avoimuus, vapauden edistäminen ja jatkuva kunnioitus Hengen työtä kohtaan, jopa omien enklaaviemme ulkopuolella, myötävaikuttavat kaikkien pelastukseen.”159
158 https://www.maansuola.fi/kutsu-tavarataivaasta-yhteiseen-poytaan/ (Luettu 30.5.2021).
159 MA16, 12.
44
4 YHTEENVETO
Uskonnon ja uskonnollisuuden muutosprosessi asettaa suuria haasteita erityisesti institutionaalisille kirkoille ja uskonnoille. Samalla se kuitenkin avaa uusia mahdollisuuksia hengellisen elämänperustan syvälliselle etsinnälle ihmisyksilöille. Tässä tutkielmassa olen kuvannut, Suomen ortodoksisen kirkon 2000-luvun kontekstissa, kuinka Kulttuurikeskus Sofia pyrkii toiminnallaan kohtaamaan näitä haasteita sekä kannustamaan ja myötävaikuttamaan ihmisten hengelliseen kasvuun.
Avoin dialogi uskontojen ja eri maailmankatsomusten välillä on monimuotoistuvassa maailmassa tärkeää jo yhteiskuntarauhan ja keskinäisen kunnioituksen säilyttämiseksi ja edistämiseksi.
Uskontolukutaito on monikulttuurisessa yhteiskunnassa yleissivistystä. Sen merkitys ulottuu kuitenkin pragmaattisia hyötyjä syvemmälle. Dialogiin avautuminen on jokaiselle uskonnolle myös mahdollisuus syventyä omaan perinteeseensä, samalla kun se kasvaa ja uudistuu vuoropuhelussa ja kohtaamisessa toisten uskontojen kanssa.
Tutkimuskysymysten valossa Kulttuurikeskus Sofian uskontodialogi näyttäytyy seuraavasti:
1) Mikä on Kulttuurikeskus Sofian paikka ja konteksti uskontodialogisen diskurssin toimijana?
Kulttuurikeskus uskontodialogisena toimijana sijoittuu idän ja lännen kristillisten traditioiden väliin.
Tämä ilmenee Sofian ekumeenisessa suuntautumisessa. Samalla Sofia toimijana tiedostaa 2000-luvun suomalaisen uskonnollisuuden luonteen muutoksen. Ihmisten henkisyyden kaipuu vaikuttaa kanavoituvan enenevissä määrin uushengellisyyden, pikemmin kuin perinteisiin uskontojen, muotoihin. Idän kristillisyyden rikas hengellinen traditio voi palvella tällaista henkisyyden etsintää.
Sofian toimijuus kulttuurituottajana ilmenee tavassa, jolla se edistää sellaista ortodoksisuuden
“muotoa”, jonka se kokee edistävän tärkeäksi kokemaansa rakentavaa ja avointa dialogia sekä ihmisten hengellistä etsintää.
2) Mikä on Kulttuurikeskus Sofian uskontodialogin sisältö ja luonne?
Sofian kulttuuridialogin sisältö ja luonne heijastavat sen ymmärrystä omasta toimintakontekstistaan.
Sen uskontodialogi on yhtäältä ekumeenista dialogia, toisaalta myös uskontojen välistä dialogia.
45 Sofian uskontodialogin uutuusarvo on erityisesti sen suhtautumisessa ei-institutionaalisiin uskonnollisuuden muotoihin. Sofian avoin dialogi pyrkii nostamaan esiin ihmisyyteen ja henkisyyteen liittyviä teemoja eri uskontojen ja maailmankatsomusten välisessä kanssakäymisessä.
3) Miten sen sisältö ja luonne selittävät Kulttuurikeskus Sofian harjoittaman uskontodialogin eetosta?
Monien uskontojen ja maailmankatsomusten väliset erot eivät lähtökohtaisesti näyttäydy Sofian toiminnalle haasteena, vaan mahdollisuutena keskinäisen kunnioituksen ja ymmärryksen lisäämiseksi. Tästä huolimatta lähdeaineistosta ilmeni myös vakavaa pyrkimystä vastata uskontoteologian keskeiseen kysymykseen, joka voidaan ilmaista seuraavasti: mikä on Kristuksen pelastustyön suhde ei-kristittyihin? Tässä Sofian eetos ilmentää pluralistista uskontodialogian strategiaa. Samalla se kuitenkin tiedostaa “ääripluralismin” vaaran – nimittäin sortumisen hedelmättömään relativismiin. Näen, että juuri tämän vuoksi sen uskontodialogin eetos ilmentää osin myös tiettyjä inklusivismin piirteitä, jotka mahdollistavat pluralistisen otteen ilman relativismin vaaraa.
Olen todennut tässä tutkielmassa, että tradition kulttuurinen ilmentymä ei ole uskon(non) olemus itsessään. Sama näkökulma koskee Kulttuurikeskus Sofian kulttuurisen ilmentymän analyysia.
Kulttuuritutkimuksen näkökulmasta olen osoittanut, kuinka Sofia kulttuuritoimijana edustaa avoimesti yhdentyyppistä ortodoksisuutta tunnustaen “ortodoksisuuksien” kulttuuristen ilmiasujen moninaisuuden.
Kulttuurikeskus Sofian harjoittaman uskontodialogin eetos ilmentää vahvasti yleistäkin kuvausta uskontodialogin merkityksestä ja tavoitteista. Arvokeskustelun edistäminen, uskontojen ja kulttuurien keskinäisen vuoropuhelun ja ymmärryksen lisääminen monikulttuurisessa suomalaisessa yhteiskunnassa ovat Sofian toiminnan keskeisiä pyrkimyksiä.
Samalla kuitenkin Sofian toiminnan taustalla vaikuttava pluralistinen eetos ilmentää pyrkimystä, ei ainoastaan avoimuuteen muiden näkemyksiä kohtaan, vaan myös näkemystä omasta uskonnostamme. Ylikorostettu käsitteellinen varmuus oman uskonnon totuusväitteistä tukahduttaa hengellistä luovuutta, jonka olisi mahdollista kantaa hedelmää avoimessa dialogissa.
46 Kristinuskon välittämän totuuden Sofia ymmärtää luonteeltaan prosessimaiseksi. Jeesuksen sanat
“minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6) nähdään tästä perspektiivistä seuraavasti: kristittyjen sekä kaikkien maailmankatsomusten ja uskontojen tehtävä on uskaltaa astua dialogin polulle keskinäisen kunnioituksen ja ymmärryksen lisäämiseksi sekä totuuden - ja iankaikkisuuden - läsnäolon etsimiseksi nykyisessä maailmassa sellaisena kuin se on meille kaikille annettu.
Huomioita tutkielmasta ja sen rajoitteista
Tutkimuskysymyksiin vastatakseni olen valinnut Kulttuurikeskus Sofian kirjallisia dokumentteja sen toiminnan suunnittelusta, toteutuneesta toiminnasta sekä kehityksestä. Sofian toimintaidean periaatteellista taustaa ja linjauksia laajemmin ymmärtääkseni olen hyödyntänyt soveltuvin osin Metropoliitta Ambrosiuksen kirjallista tuotantoa sekä kannanottoja. Tämä lähdeaineisto rajaa Sofian toimintaidean tarkastelun ensisijaisesti periaatteelliselle tasolle, mutta samalla olen nostanut esiin konkreettisia esimerkkejä toiminnasta. Sofian toiminnan sisällön tarkastelu (esim. seminaarien sisällönanalyysilla) olisi toinen tehtävä, mutta olen pyrkinyt pysymään pro gradu -tutkielman laajuutta vastaavassa työekonomiassa ja aikaresurssirajoitteissa.
Tutkielman kirjoittamisvaiheen loppupuolta on tukenut tutustuminen Kulttuurikeskus Sofian miljööseen, mutta omakohtainen havainnointi Sofian tapahtumatuotannon sisällöstä ei ole ollut mahdollista, sillä Covid-tilanteen vuoksi Sofian toiminta tällä saralla on ollut minimalistista.
47