Tutkimusaineistot ja niiden hankinta - Tutkimuksen metodologiset lähestymistavat ja

Tutkimuksen metodologiset lähestymistavat ja

4.3 Tutkimusaineistot ja niiden hankinta

Koska tutkimuksessa ei ole syytä luottaa vain yhteen tai kahteen todisteeseen jonkin paikallisen tason hypoteesin pitävyydestä (Alasuutari 1995, 245), pää-tin kerätä mahdollisimman monipuolisen aineiston. Kyseessä on aineistotrian-gulaatio (Grönfors 1982; Eskola & Suoranta 1998, 69), joka koostuu kolmesta osasta. Yksi niistä on itse tuottamani haastatteluaineisto, jonka kokosin kiertä-mällä läpi Marjaniemen ovelta ovelle. Kaksi muuta aineistoa ovat dokumentti-aineistoja, joista toinen muodostuu asiaa koskevista valituskirjelmistä ja toinen siihen liittyvästä mediakeskustelusta. Yhdessä aineistot muodostavat kokonai-suuden, tapaus Marjaniemen.

Sen jälkeen kun marjaniemeläiset olivat kesällä 1998 keränneet alueella adressin kehitysvammaisten asuntolahanketta vastaan, päätin kulkea ikään kuin vastustusadressin perässä, samoja jalanjälkiä, ja haastatella alueen

asuk-001_451mk23470.indd 82

001_451mk23470.indd 82 14.9.2005 15:33:2014.9.2005 15:33:20

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 83

kaita pyrkimyksenä selvittää, mistä vastustuksessa oli kysymys. ”Kun tutkitaan ihmisiä, miksi ei käytettäisi hyväksi sitä etua, että tutkittavat itse voivat kertoa itseään koskevia asioita”, kirjoittaa Robson (1995, 227; ks. Hirsjärvi ym. 2004, 193). Niinpä päätin kysyä marjaniemeläisiltä itseltään.

Ilmiön ymmärtämiseksi ja kokonaiskuvan esille saamiseksi käytin aineis-tona kaikkea, mihin pääsin kiinni: omia muistiinpanojani, kenttäpäiväkirja-merkintöjä, muistioita tiedotustilaisuuksista, neuvotteluista ja kokouksista, puhelinkeskusteluja, saamiani kirjeitä ja pienen Internet-kyselyni vastauksia.

Tutkin myös historiallisia dokumentteja, Marjaniemi-tiedotteita ja Marjanie-meä koskevaa kirjallisuutta. Keskustelin tilanteesta sekä marjaniemeläisten että viranomaisten kanssa. Monipuoliseen aineistonhankintaan innoittivat etenkin Chicagon koulukunnan tutkijat, joita kiinnosti paikallisessa kohteessa tapahtuva yleiskartoituksen ja tapaustutkimuksen yhdistäminen. Kehitellessään käsitteitä kaupunkimaisen elämäntavan tulkitsemiseksi he kokosivat kirjeitä, päiväkirjoja, omaelämäkertoja ja muita tavallista arkielämää lähellä olevia, monenkirjavia aineistoja. (Bulmer 1986, 5-7, 12, 92.)

Aineistotriangulaatiossa kullakin aineistolla on omat tarkastelukulman-sa, mutta jos niiden erilliset analyysit tuottavat samansuuntaiset tulokset, ne paitsi tukevat toisiaan, myös ikään kuin paikkaavat toisiaan. Matti Kortteinen (1992, 376) toteaa, että tällöin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, että jokainen kenttäkontakti ei ole samanlainen, haastattelut ovat eripituisia ja intensiteetiltään erilaisia, muut muistiinpanot keskenään epätasaisia ja eri näkökulmilta asiaa painottavia.

4.3.1 Dokumenttiaineistot

Toinen dokumenttiaineistoista on marjaniemeläisten tuottama kirjallinen vali-tusmateriaali, jota nimitän valitusaineistoksi. Se sisältää marjaniemeläisten kir-jelmät ja oikaisuvaatimukset, katselmuskannanotot, valitukset ja kantelut sekä niihin liittyvät selvitykset ja asiantuntijalausunnot. Valitusmateriaalia kertyi runsaasti, sillä käsittelyn kaikista vaiheista valitettiin kaikkiin oikeusasteisiin.

Prosessia käsiteltiin useissa kaupungin virastoissa, lautakunnissa ja hallintoeli-missä (muun muassa kiinteistölautakunta, rakennuslautakunta, kaupunkisuun-nitteluvirasto, kaupunginhallitus, kaupunginvaltuusto) ja kaikissa oikeusasteissa (lääninoikeus, hallinto-oikeus, korkein hallinto-oikeus, käräjäoikeus, hovioi-keus, korkein oikeus), eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, tietosuoja-valtuutetun toimistossa ja julkisen sanan neuvostossa. Asiaa koskevia asiakir-joja ja -papereita, kirjeitä, muistioita, lausuntoja ja pykäliä oli liitteineen 149 (ks. liite 1). Kävin läpi ne kaikki ja poimin niistä joitakin otteita, mutta kes-kityn marjaniemeläisten laatimiin asiakirjoihin, valitus- ja kantelukirjelmiin.

Niitä on tutkimusaineistossa kaikkiaan 64. Näistä olen etsinyt selityksiä ja pe-rusteluja vastustukselle. Kirjelmiin ja valituksiin annetut vastineet, lausunnot ja päätökset jäävät tutkimuksessani taustalle kontekstia tuomaan.

001_451mk23470.indd 83

001_451mk23470.indd 83 14.9.2005 15:33:2014.9.2005 15:33:20

84 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

Suuren osan valitusaineiston asiakirjoista olin saanut haltuuni Kehi-tysvammatuki 57 ry:n asianosaisuuden kautta eli käsiteltäväkseni ja vastat-tavakseni projektinvetäjän työhöni kuuluvana. Loput kävin hankkimassa korkeimman hallinto-oikeuden arkistosta, jonne oli koottu kaikki asiassa aikaisemmin kertyneet asiakirjat. Istuin siellä muutamia työpäiviä lukemassa ja kopioimassa materiaalia. Varmuuden vuoksi kävin läpi kaikki mapit, pari hyllymetriä, ja luetteloin ne itselleni asiajärjestyksessä. Yhteen päätökseen saattoi liittyä mapillinen tai useampi asiakirjoja sekä samaan asiaan liittyviä muita päätöksiä tai vireillä olevia papereita. Esimerkiksi korkeimmalle hallin-to-oikeudelle 17.1.2000 annettuun Oskarinpuiston rakennuslupaa koskevaan valittajien 5-sivuiseen vastaselitykseen oli oheistettu liitteinä muun muassa Marjaniemen luonnonhoitosuunnitelma ja asiantuntijalausunto, joka koski rakennuslautakunnan 27.7.1999 antamaa lausuntoa sekä kyseinen 6-sivuinen lausunto. Korkeimman oikeuden asiaa koskevaan päätökseen 23.9.1999 oli lii-tetty Helsingin hovioikeuden päätös 12.5.1999, eduskunnan oikeusasiamiehen päätös 18.10.1999 ja lääninoikeudelta 5.11.1999 tullut nippu, joka sisälsi ”144 kirjoitettua lehteä sekä 8 karttalehteä”. Lisäksi liitteenä oli minun 24.5.1999 lähettämäni selityspaperi rakennusvalvontavirastolle ja hankkeen toiminnal-linen suunnitelma, kiinteistölautakunnan 22.9.1998 ja kaupunginvaltuuston 11.11.1998 tekemät päätökset vuokrausperusteiden määräämisestä, asiantunti-jalausunto vuoden 1932 sopimuksesta sekä vuokrausperustepäätöksiä koskevat valitukset. Vastaavalla tavalla vuokrausperusteasiassa KHO:n päätös 23.4.2001 sisälsi hallinto-oikeuden asiakirjavihon, jossa oli 109 kirjoitettua lehteä, kiinteistölautakunnan, asuntolautakunnan ja kiinteistöviraston johtosääntö, eduskunnan oikeusasiamiehen tutkintapyyntö ja selityspyyntö, kiinteistölau-takunnan päätös tontinvarauksesta jne. Luettavaa oli siis runsaasti.

Toisena dokumenttiaineistona (liite 2) on asian ympärillä käyty media-keskustelu: Marjaniemi-Seura ry:n julkaiseman asukaslehden Marjaniemi-tie-dotteen kirjoitukset sekä kaikki muu löytämäni lehtikirjoittelu ja radio-, tv- ja Internet-materiaali. Hankkeeseen kohdistunut valituskierre on saanut runsaasti julkisuutta. Aiheen ympärille on kertynyt muun muassa lähes sata lehtikirjoi-tusta, sitä on käsitelty ainakin 14 televisio- ja radio-ohjelmassa, minkä lisäksi siihen on viitattu muutamilla Internet-sivuilla.

Myös media-aineisto kasautui työpöydälleni eri kautta. Pyrin itse luke-maan sanomalehtiä aktiivisesti ja kirjoittelua seurasin myös Internetin haku-palvelujen avulla, muun muassa Kuntaliiton ”Kunnat tänään sanomalehdissä”

-sivuilta. Videoin ja nauhoitin etukäteen tiedossani olleet tv- ja radio-ohjelmat, ja myöhemmin selvitin, löytyykö tv-arkistoista (YLE ja MTV) jotain muuta asiaan liittyvää. Muutamia ohjelmia kävin katsomassa YLEN TV-arkiston videotallennuksista.

001_451mk23470.indd 84

001_451mk23470.indd 84 14.9.2005 15:33:2014.9.2005 15:33:20

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 85

4.3.2 Haastatteluaineisto

Haastattelukierrokseni tein 1.9.-7.12.1998 välisenä aikana, pääosin iltaisin ja viikonloppuisin. Tavoitin 448 marjaniemeläistä kotia eli lähes kaksi kolmas-osaa Marjaniemen 681 taloudesta. Haastatteluihin osallistui 522 ihmistä, sillä joskus olivat mukana molemmat puolisot, joskus myös perheen lapsia ja nuo-ria. Useimmiten keskustelu oli hyvin lyhyt, keskimäärin kymmenen minuutin pituinen, mutta joskus minut kutsuttiin peremmälle ja tällöin keskustelut saat-toivat kestää puoli tai jopa puolitoista tuntia. Haastattelutilanteessa tein esite-tyistä kommenteista lyhyitä muistiinpanoja, joita kertyi yhteensä viisi isoa ruu-tulehtiöllistä. Kirjoitin niiden pohjalta välittömästi samana iltana yhteenvedon mahdollisimman sanatarkkoine sitaatteineen. Näin tehty taltiointi ei tieten-kään sisältänyt keskusteluja kokonaisuudessaan vaan keskittyi ainoastaan ydin-kohtiin. Litteroitua tekstiä haastatteluista tuli noin 80 konekirjoitussivua.

”Haastattelututkimukset ovat kalliita, joten niitä tuskin tehdään pelkän demokratian tai uteliaisuuden nimissä”, arvelee Pirkko Hakkarainen (1998b, 1). Tein työtä omalla ajallani, joten kustannuksia minun ei tarvinnut ajatella ja tein haastattelukierrostani aluksi ehkä uteliaisuuden tai tiedonhaluni takia, mutta jatkoin sitä nimenomaan demokratian ja mahdollisimman monen asuk-kaan kuulemisen vuoksi. Ilta illalta, viikonloppu viikonlopulta, kuukaudesta toiseen – väsymykseen asti – suuntasin työpäivän jälkeisen kulkuni Marja-niemen kaduille ja kujille, oville ja portinpielille. Chicagon koulukunnan tutkimusotteeseen kuului intensiivinen suhtautuminen tutkimukseen tutkijan elämäntapana (Bulmer 1986, 89-108; ks. Ahponen 2001, 31-33). Minulle kävi juuri niin: haastattelujen jatkamisesta, jokapäiväisistä lähtemisistä Marjaniemen raitille tuli minun elämäntapani; tapa, josta oli vaikea siirtyä sivuun (vrt. Mills 1990, 187-189).

Chicagolaisittain menetelmikseni muotoutuivat kävelytutkimus, vuoro-vaikutuksellinen haastattelu ja osallistuva havainnointi (ks. myös Mäkelä 1996, 5, 25). Kulkemiseni ärsytti joitakin ja sain osakseni kiukkuisia vastaanottoja, kuten ”Hus, menkää pois” tai ”Minä en jaksa Teidän naamaanne…”. Useat tutkijat (esim. Granfelt 1998; Huotari 1999) ovat pohtineet tutkimuseettistä kysymystä siitä, mikä oikeus meillä on tunkeutua tutkimuksinemme toisten ihmisten elämään. En voinut houkutella ihmisiä kertomaan mielipiteitään, vaan minun oli edettävä heidän ehdoillaan. Haastateltavat itse päättävät, haluavat-ko he vastata haastattelijalle ja mitä he haluavat itsestään kertoa. Siinä, että ylimalkaan uskalsin lähteä yrittämään ihmisten koteihin, auttoi vuosittainen toimintani kirkon yhteisvastuukerääjänä ja sen myötä havainto, että ihmiset avaavat ovensa ja myös mielellään puhuvat kokemuksiaan ja ajatuksiaan heille kulloinkin ajankohtaisista asioista (vrt. Alkula, Pöntinen & Ylöstalo 1995, 67). Tunkeutumisen vaaraa voi säädellä mahdollisimman sensitiivisellä läsnäololla sekä keskustelun rajaamisella siihen, mistä haastateltavat haluavat puhua (Huotari 1999, 5).

001_451mk23470.indd 85

001_451mk23470.indd 85 14.9.2005 15:33:2014.9.2005 15:33:20

86 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

Mielestäni on eettisesti perusteltua ja tarpeellista tehdä tutkimusta, joka edellyttää ihmisten kohtaamista, koska heidän kokemuksistaan eivät voi kertoa muut kuin he itse (vrt. Granfelt 2000a, 111). Heidän kertomallaan on myös sosiaalipoliittista relevanssia (esim. Huotari 1999, 56-57). Kehitysvammaisten ja monien muidenkin erilaisten ihmisten – mielenterveyskuntoutujien, ongel-manuorten, jopa vanhusten – muuttamiseen ihmisten keskelle kohdistuu vas-tustusta: heitä ei haluta omaan naapuriin. On tärkeää nostaa tämä ilmiö esille, löytää siihen syitä ja selityksiä, tehdä yhteiskuntaa sillä tavoin näkyväksi. Koin tämän olevan myös ominta osaamisaluettani, niin psykologina kuin yhteiskun-tatieteilijänäkin. Kokemukseni ihmisten kohtaamisessa psykologin työkentällä ja pitkä urani kehitysvammaisten ihmisten parissa auttoivat minut alkuun.

Ennen kentälle lähtöäni olin joutunut pohtimaan valintojani tutkimus-strategian suhteen. Olin jo päätynyt kysymään vastauksia marjaniemeläisiltä itseltään, mutta kyselyjeni muoto oli vielä auki. Teenkö haastatteluja struktu-roituna lomakehaastatteluna tai avoimena ja strukturoimattomana haastatte-luna vai puolistrukturoidusti teemahaastattehaastatte-luna (Hirsjärvi & Hurme 1991, 28-38)?

Koska halusin paitsi kartoittaa myös ymmärtää marjaniemeläisten näkö-kulmaa, päätin lähteä liikkeelle strukturoimattomilla, avoimilla kysymyksillä.

En halunnut käyttää kyselylomaketta enkä asennemittaria, koska vastaus-vaihtoehtoihin sitominen olisi ollut poissulkevaa. Erityisesti tilanteessa, jossa on kyseessä vähän kartoitettu alue, tutkijan on vaikea osata tehdä oikeita kysymyksiä ja asetella vastauskategorioita. ”Mitä tutkija ei ole osannut kuvi-tella, ei voida löytää”, toteaa Räty (1987b, 49) ja sanoo myös, että tutkijan tehtävänä on luoda tilaisuus asenteen artikulaatiolle (Räty 1983, 43). Sitä paitsi asennemittarit luovat jo lähtökohdiltaan tutkimusasetelman, jossa oletetaan poikkeaviin ihmisryhmiin suhtauduttavan negatiivisesti (Söder 1990, 227-234).

Granfelt (1998, 19-31) puhuu ”ymmärtävästä tutkimusotteesta” siinä mielessä, että se vaati tutkijalta valmiutta kaikenlaisten mielipiteitten ja kannanottojen hyväksymiseen. Avoimet kysymykset antavat tilaa vastaajien monipuolisille tunteille ja omille ajatuksille. Toimintatutkimuksen vuorovaikutteisella keskus-telumenetelmällä toteutettu haastattelu antoi myös vastaajille mahdollisuuden selvittää omilla kysymyksillään, mistä Kehitysvammatuen rakennushankkeessa on kysymys ja kertoa haastattelijalle, mikä asiassa on keskeistä ja tärkeää juuri heidän mielestään. Pohtiessaan aihetta ja perustellessaan suhtautumistaan vapaasti he antoivat tutkijalle tärkeää tietoa ja mahdollisuuden ymmärtää ja löytää asenteiden viitekehys. (Rahunen & Kukkonen 1990, 48-49.)

Haastattelumenetelmään liittyy myös kysymys haastateltavien valinnas-ta. Lähestynkö avainhenkilöitä, asiantuntijainformantteja tai muita valittuja henkilöitä? Tai teenkö otoksen perusjoukosta? ”Asiantuntijamenetelmä”

olisi yksi mahdollisuus, kun halutaan tietoja sellaisesta elämänpiiristä, johon tutkijan on vaikea päästä tutustumaan suoraan. Alkuun ajattelin, että lähes-tyisin seurojen puheenjohtajia ja muita aktiivisia äänessäolijoita ja jatkaisin

001_451mk23470.indd 86

001_451mk23470.indd 86 14.9.2005 15:33:2114.9.2005 15:33:21

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 87

lumipallomenetelmällä sen mukaan kuin he ohjaisivat uusien haastateltavien perään (ks. Moring 1998, 239). Tätä menetelmää olin käyttänyt haravoides-sani kaupungin asiantuntijoita, joiden osaamista ja kannanottoja tarvittiin asuntoloiden suunnittelussa. Tämä menetelmä olisi kuitenkin vinouttanut haastatteluaineiston, sillä minua neuvottiin auliisti menemään hankkeeseen positiivisesti suhtautuvien oville ja varotettiin menemästä ”vastustajien leiriin”.

Lehdissä olleiden kirjoitusten ja kaupunginhallitukselle lähetettyjen kirjelmien johdosta tiesin, mikä oli Marjaniemi-Seuran ja muutamien muidenkin seurojen tai yksittäisten henkilöiden näkemys asiasta. Totean, että tulos olisi ollut aivan toinen, jos olisin päätynyt informanttihaastatteluun tai lumipallomenetelmään.

Moni haastateltava toi esille oman näkemyksensä Marjaniemi-Seuran kieltei-sestä suhtautumisesta ja kommentoi: ”Olen Seurassa, joten Seuralle on oltava solidaarinen” tai ”Puolisoni on aktiiveja, joten en uskalla sanoa.”

Muun muassa Peter Dahlgren (1987, 9-10) on kiinnittänyt huomiota siihen, että tutkimustilanteissa ihmiset puhuvat jotenkin erityisellä tavalla ja yrittävät esiintyä siten kuin he pitävät tilanteessa asianmukaisena. Dahlgren siirtyi käyttämään muodollisen ja vastaajia tiettyyn puhetapaan ohjailevan tutkimusasetelman asemesta tutkittavia henkilöitä häiritsemättömiä, ”vä-hemmän tunkeilevia" menetelmiä. Hän koetti ohjata puhetta luonnollisesti ja tutkijan rooliin tukeutumatta. Dahlgren kertoi omaksuneensa tavan jutella ihmisten kanssa monenlaisissa tilanteissa, päivällisten ja kutsujen tapaisissa sosiaalisissa kokoontumisissa, busseissa, junissa ja asemilla ja päättäneensä tehdä pelkästään muistiinpanoja jutteluistaan. (Pietilä 1997, 322-323.) Otin tästä mallia, hylkäsin kaiken viralliseen rekvisiittaan kuuluvan, kuten nauhurin ja kyselylomakkeet. Myös Kuutti (2001, 125) varoittaa nauhurin käytöstä, sillä lähde saattaa pelästyä sanomiensa taltioimisesta nauhalle. Huotari (1999) ja Seppälä (1998) evästävät vielä neuvolla, että tutkijan tulee käyttäytyä niin, että haastateltava tuntee olonsa hyväksi ja hänen on helppo puhua. Lisää kan-nustusta sain Eskolan ja Suorannan (1998, 90) ohjeista haastattelutilanteisiin valmistautumisessa: ”Kannattaa miettiä kaikenlaista, pukeutumista myöten.”

Niinpä jätin myös tutkijankaapuni ja projektinvetäjän virkamiesasuni ja pyrin näyttämään mahdollisimman tavalliselta ihmiseltä, sellaiselta jonka tapaamista ja tarkoitusperiä ei tarvitsisi jännittää. Päätin olla vain oma itseni⁷, omalla nimelläni. Otin mukaani kynän ja lehtiön ja aloin kulkea ovelta ovelle.

Haastattelutilanteet olivat varsin lähellä luonnollista keskustelutilan-netta, mutta tiettyyn teemaan keskittyvänä ja haastattelijan johdattelemana vuorovaikutus oli kuitenkin rajoitetumpaa kuin avoimessa keskustelussa (Ala-suutari 1995, 122-123). Haastattelun määritelmät ovat laventuneet suuresti viime vuosina. Perinteisestä kysymys-vastaus -haastattelusta on yhä enemmän siirrytty keskustelunomaisempiin haastattelutyyppeihin. (Eskola & Suoranta 1998, 86.) Haastattelutapani mahdollisti strukturoitua haastattelua laajemmat mahdollisuudet yksilöllisten tulkintojen esittämiseen ja asioiden pohtimiseen.

Joiltakin osin saatoin lähentyä syvähaastatteluvaihetta (Hirsjärvi & Hurme

7 Tosin oranssinpunainen takkini totesin virhevalinnaksi, kun kuulin haastateltavan ilmaisevan ärtymys-tään sanoilla: ”Näen punaista, kun näen Teidät.”

001_451mk23470.indd 87

001_451mk23470.indd 87 14.9.2005 15:33:2114.9.2005 15:33:21

88 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

2000, 30-31), sillä joidenkin vastaajien kanssa tapaamisia oli useita, toisinaan varsin syvällisinäkin. Keskustelut saattoivat jatkua vielä puhelinkeskusteluina haastateltujen ottaessa yhteyttä. Joskus he halusivat täydentää tai selventää kannanottojaan, joskus purkaa pahaa mieltään median aikaansaamissa tun-nemyrskyissä.

Lähdin liikkeelle aika lailla ”tyhjin käsin”. Olin tutkimukseni ”heikoin lenkki”, vaikeasti standardoitavissa (Friedrich & Henning 1975; ks. Hirsjärvi

& Hurme 1991, 51). Soitin ovikelloa, esittelin itseni ja taustayhteisöni, Kehi-tysvammatuki 57 ry:n, ja sanoin olevani kyselemässä ihmisten kannanottoja Marjaniemeen suunnitteilla olevasta kehitysvammaisten asuntolasta. Ainoaksi teemakseni olin ottanut tiedot ja mielipiteet siitä. Kysyin, ovatko he kuulleet siitä ja mitä mieltä he asiasta ovat. Enimmäkseen keskustelu kulki teemani puitteissa, mutta välillä puhuttiin kaikenlaista muutakin. Monet haastatte-lutilanteet kehittyivät vuorovaikutuksellisiksi kokemusten vaihdoiksi, joissa molemmat osapuolet vaikuttivat toisiinsa. Vuorovaikutuksellisuudesta huoli-matta en ryhtynyt analysoimaan haastateltavan kertomaa tai ottamaan kantaa puheessa ilmeneviin epäjohdonmukaisuuksiin tai ristiriitoihin (vrt. Kortteinen 1992, 371-373).

Keskusteluihin tuli välillä henkilökohtaistakin sävyä. Eskola ja Suoranta (1998, 90) opastavat, että haastattelijalla on hyvä olla olemassa jotain muutakin jutun juurta, jolla päästä eteenpäin. Minulta kysyttiin persoonaani liittyviä asi-oita, elämäntilannetta ja mielipiteitä, jolloin kerroin omasta elämästäni sellaisia asioita kuin että isäni kaatui sodassa, olen työskennellyt sosiaalivirastossa ynnä muuta keskusteluissa esiin nousevaa. Kuutti (2001, 126) puhuu ”tarinoiden vaihtamisesta”: kun haastattelija kertoo omista kokemuksistaan, haastateltava avautuu paljastamaan vastaavasti omia tilanteitaan. Kuutin mukaan haastattelija voi jopa pyrkiä haastateltavansa kanssa erityiseen tuttavuuteen etsimällä heidän väliltään yhdistäviä tekijöitä harrastuksista tai muista kiinnostuksen kohteista.

Tähän en tietoisesti pyrkinyt, mutta en sitä paennutkaan, jos tilanne näytti sitä edellyttävän. Osittain oli kysymys siitä, että henkilökohtaisista asioista, kuten syvästi intiimeistä mielipiteistä, on vaikea puhua ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta ja kohtaamista henkilökohtaisella tasolla (Ronkainen 1989).

Etenkin naistutkimuksessa (esim. Granfelt 1998, 24-31; Vilkko 1997, 184-190) on alettu kirjoittaa empatian merkityksestä sekä aineiston keruuvaiheessa että koko tutkimusprosessin aikana. Empatiaan liittyy emotionaalinen kosketetuksi tuleminen, asioiden hetkellinen jakaminen, yhteisyyden kokeminen ja saman-aikaisesti kunnioittava etäisyys, erilaisuuden arvostus. (Huotari 1999, 55.) Ilmeisesti minut koettiin ihmiseksi, jolle uskalsi sanoa mitä asioista ajatteli;

onnistuin siis ainakin siinä, että en ollut pelottava, virallinen tai byrokraatti-nen. Ehkä minut koettiin vähän nynnyksikin. Näin voisi päätellä toimintaani koskevasta kantelutekstistä: ”Pidin itse aluksi ’tutkimusta’ varsin harmittomana”

(Toimenpidepyyntö tietosuojavaltuutetulle 31.1.1999).

001_451mk23470.indd 88

001_451mk23470.indd 88 14.9.2005 15:33:2114.9.2005 15:33:21

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 89

Ovelta ovelle samaa keskustelua käydessäni sain tuntumaa saturaati-oon, jolla tarkoitetaan aineiston riittävyyttä: Eskola ja Suoranta (1996) ovat suomentaneet sen ”kyllääntymiseksi” (Hirsjärvi ym. 2004, 171). Saturaation ajatus perustuu Bertaux´in ja Bertaux-Wiamen (1981) ideaan, että tietty määrä aineistoa riittää tuomaan esiin sen teoreettisen peruskuvion, mikä tutkimus-kohteesta on mahdollista saada. Lisäaineiston kerääminen ei näytä tuottavan kohteesta uutta informaatiota ja aineiston tietty peruslogiikka, lausumat ja pu-hetavat alkavat toistua. Sosiaalitieteisiin käsitteen ovat tuoneet Barney Glaser ja Anselm Strauss (1967): tutkija alkaa kerätä aineistoa päättämättä etukäteen, miten monta tapausta hän tutkii. Aineisto on riittävä, kun samat asiat alka-vat kertautua. Aloitin haastatteluni asuntoloiden lähinaapurustosta, siirryin vähän kauempana asuviin, kävin läpi muistiinpanojani, kuuntelin tunteitani, halusin jatkaa vielä vähän. ”Teoreettisen peruskuvion selviämisestä”, samojen vastausten ja perustelujen toistumisesta huolimatta en malttanut lopettaa, sillä vastaanotto ja keskusteluhalukkuus oli suorastaan huikea. Marjaniemeläiset tuntuivat odottaneen minua. Monet ilmaisivat jo olleensa pettyneitä, kun olivat kuulleet haastatteluistani eikä heidän mielipidettään oltu käyty kyselemässä.

Päätin jatkaa kierrokseni loppuun asti ja kulkea järjestelmällisesti ovelta ovelle Marjaniemen asukkaiden kuulemisen merkityksessä.

Siihen, että uusia näkökulmia ei juurikaan tullut, saattoi vaikuttaa kaksi vastakkaista voimaa. Monet vastaajista puhuivat ikään kuin ”asialle pantuina”, ulkoa opituin argumentein. Vastaukset uusinsivat Marjaniemi-tiedotteen tai yleisöosastossa julkaistujen kirjoitusten tekstejä. ”Uusintamisen” käsite viittaa siihen, että tekstit saavat merkityksiä sitä kautta, että niitä tuotetaan, levite-tään ja luetaan, sanoo Mikko Lehtonen (1996, 92). Toinen vaikuttava voima on se, että haastattelussa on taipumus antaa sosiaalisesti suotavia vastauksia (Hirsjärvi ym. 1997, 202). Haastateltava haluaa esiintyä hyvänä kansalaisena, tässä tapauksessa kehitysvammaisten ihmisten asiaa ymmärtävänä, moraaliset ja sosiaaliset velvollisuudet täyttävänä ihmisenä (vrt. Foddy 1995, 118). Voidaan siis kysyä, tuottaako haastattelu mitään muuta tietoa henkilön suhtautumisesta asiaan kuin havainnon siitä, miten hän olettaa tilanteessa kuuluvan puhua.

Toisaalta yllättävästi, ennalta sopimatta tapahtuvaan haastattelutilanteeseen tai mielipidetutkimukseen joutuessaan suurin osa ihmisistä on jokseenkin varautumattomia. He eivät ehdi valmistella puheenvuoroaan, vaan vastaavat spontaanisti ja silloin päällimmäiset tunteet pääsevät esiin (Välikangas 1992), mutta toisaalta satunnaiset tilannetekijätkin saattavat vaikuttaa helpommin mielipiteenilmaisuihin (Suhonen 1991, 74).

4.3.3 Osallistuva havainnointi

Haastattelujen ohella työkalupakkiini oli väistämättä sisältynyt osallistuvan havainnoinnin (Grönfors 2001) käyttömahdollisuus. Paikan päälle

menemi-001_451mk23470.indd 89

001_451mk23470.indd 89 14.9.2005 15:33:2114.9.2005 15:33:21

90 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

sellä pääsin ns. ei-verbaalisen äärelle. Henkilökohtaisella tapaamisella ja ha-vainnoinnilla pyrin ikään kuin lähemmäksi totuutta, saamaan esille muutakin kuin esimerkiksi puhelinhaastattelulla olisin pystynyt saamaan. Kun refl ektoin vastauksia kaikkeen käynnin yhteydessä näkemääni ja kuulemaani, pystyin saa-maan niistä irti enemmän kuin olisin saanut pelkkien kysymysten ja vastausten pohjalta. (Savio 1989, 51.) Tällöinkin pyrkimykseni oli saada tietoa sosiaalises-ta todellisuudessosiaalises-ta yleensä eikä niinkään haassosiaalises-tatelsosiaalises-tavissosiaalises-ta henkilöinä.

Havainnointi on kaikille tieteenharoille yhteinen perusmenetelmä. Sa-moin kuin haastattelun lajeja on useita, on myös useita havainnointitapoja.

Kohde voi olla siitä tietoinen tai ei, havainnointi voi olla systemaattista ja kont-rolloitua tai ei. (Hirsjärvi & Hurme 1991, 17). Osallistuvassa havainnoinnissa tutkija voi esiintyä joko tutkijan roolissa, jolloin hänen on selvitettävä kohteena oleville ihmisille tutkimuksen tarkoitukset ja menetelmät ja vuorovaikutus tapahtuu varsin pitkälle tutkittavien, havainnoitavien henkilöiden ehdoilla, tai hän voi toimia vain yhtenä osallistujana muiden joukossa, jolloin kohteet joko tietävät tai eivät tiedä, että heitä tutkitaan. Huomaamatonta osallistuvaa havainnointia pidetään usein parempana sen vuoksi, että tietoisuus tutkijan roolista vaikuttaa vuorovaikutuksen laatuun. Tutkijan pitää luonnollisesti vai-kuttaa mahdollisimman vähän tutkimansa yhteisön elämään ja tapahtumien kulkuun (Grönfors 1982, 93). Tietäessään olevansa tutkimuksen kohteena tut-kittavat saattavat pyrkiä joko esittämään itsestään mahdollisimman myönteisen kuvan tai sitten he saattavat suhtautua tutkimukseen niin vihamielisesti, että sen tekeminen estyy kokonaan (Sulkunen 1987, 51). Tutkijan rooli voi myös vaihdella, joskus hän osallistuu aitoihin tilanteisiin toimivana yksilönä, joskus taas tekee havaintoja ulkopuolisena (Eskola 1967, 129).

En halunnut, että haastateltavani tuntisivat olevansa tarkkailun kohteena enkä siksi käyttänyt systemaattista havainnointia tai pyrkinyt tekemään muis-tiinpanoja mistään erityisestä. Pidin ”kenttäpäiväkirjaa” omista tunnelmistani ja ajatuksistani, kohtaamisista ihmisten kanssa, tuokiokuvista, havainnoistani, jotka koskivat rakennuksia, luontoa ja maisemia. Panin merkille joitakin asi-oita, jotka väistämättömästi osuivat havaittavakseni, esimerkiksi suuret pihat ja hoidetut puutarhat, tai seikkoja, joita pidin tutkimukseni kannalta tärkeinä, kuten sosiaalisen kanssakäymisen merkit, vierailut ja yhdistys- ja talkootoiminta (Friedrich & Henning 1975). Havainnointi oli sopiva ja ainoakin käytettävissä oleva menetelmä vuorovaikutustilanteissa, esimerkiksi perheenjäsenten ristirii-taisessa suhtautumisessa kysyttyyn asiaan, tai ryhmätilanteissa, joissa oli useita läsnäolijoita samaa asiaa pohtimassa. Tällaisia tilaisuuksia tarjoutui lukuisissa kokoontumisissa, kuten Marjaniemi-Seuran ja Kiinteistönomistajien jäsenilleen järjestämissä informaatiotilaisuuksissa sekä Kehitysvammatuen koolle kutsumis-sa vapaamuotoisiskutsumis-sa tutustumis- ja tiedotushetkissä sekä rakennuslupaprosessiin kuuluvissa katselmuksissa. Niissä syntyi vilkasta keskustelua kulloinkin esillä olleista teemoista. Ryhmätilaisuuksien antina oli erityisesti se, että ne antoivat tilaisuuden havainnoida osallistujien vuorovaikutusta ja siten ne kuvasivat

001_451mk23470.indd 90

001_451mk23470.indd 90 14.9.2005 15:33:2114.9.2005 15:33:21

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 91

yhteisöä kokonaisuutena (vrt. Sulkunen 1987, 52). Ne olivat oiva keino saat-taa tutkija tutkittavien maailmaan. Paikalla olevat ryhmät olivat suhteellisen homogeenisia, toisensa ennestään tuntevia ihmisiä, ja heitä yhdisti sama kiin-nostus esillä olevaan aiheeseen. He kuuluivat samaan pienoiskulttuuriin, he

”puhuivat samaa kieltä”, osasivat jatkaa toistensa puhetta ja innostivat toinen toistaan keskustelemaan aiheesta. Erityisen sopivia ryhmätilanteet ovat, kun pyritään ymmärtämään ihmisten mielipiteitä, tavoitellaan uusia ideoita, tehdään toimintatutkimusta tai tutkitaan vuorovaikutusta. (Syrjälä & Numminen 1988, 104-105.) Osallistuvan havainnoinnin pääsääntö on, että tutkija on

In document "Ei meidän naapuriin" : tapaustutkimus asukasyhteisön suhtautumisesta kehitysvammaisten asuntolan rakentamiseen (sivua 82-105)