Tutkimukselliset lähestymistavat - Tutkimuksen metodologiset lähestymistavat ja

Tutkimuksen metodologiset lähestymistavat ja

4.2 Tutkimukselliset lähestymistavat

Laadullisella tutkimuksella pyrin ymmärtävään selittämiseen. Siihen otan avuk-si kakavuk-si lähestymistapaa, joilla on sama ymmärtävän selittämisen tavoite: ta-paustutkimus ja kulttuurintutkimus. Keskiössä on ilmiön paikallinen selittämi-nen, jolla tehdään ymmärrettäväksi tietty historiallisesti ja kulttuurisesti esitetty asia. (Alasuutari 1995, 46). Kolmanneksi lähestymistavaksi nostan sosiaalisen konstruktionismin, joka käsittelee sosiaalisia ongelmia tuotettuina.

001_451mk23470.indd 69

001_451mk23470.indd 69 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

70 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

4.2.1 Tapaustutkimus

Tutkimuskohteenani on yhdessä kaupunginosassa tapahtunut prosessi, joka liit-tyy siihen, mitä tapahtuu kun alueelle suunnitellaan kehitysvammaisten asun-tolaa. Luonteva lähestymistapa on tällöin tapaustutkimus.

Tapaustutkimuksen juuret ovat Chicagon koulukunnan sosiologiassa 1920-1930 -luvuilta. Yhteistä tapaustutkimusta koskeville määritelmille on se, että tapaustutkimuksen tekeminen merkitsee intensiivistä keskittymistä yhteen tai muutamaan tapaukseen ja että valituista tapauksista kerätään monenlaista tietoa useista eri lähteistä (ks. Hammersley & Foster 2000, 2-3). Tapaustutki-muksellisen tutkimustavan kenties tunnetuin kehittäjä Robert K. Yin (1994, 23) määrittelee tapaustutkimuksen empiiriseksi tutkimukseksi, jossa jotakin nykyajassa tapahtuvaa ilmiötä tarkastellaan tietyssä rajatussa ympäristössä, todellisessa tapahtumakontekstissa siellä, missä ilmiö on havaittavissa. Tällöin rajat ilmiön ja kontekstin välillä eivät ole kovin selviä (Mäkelä 1996, 9).

Yin (1994, 20) pitää tapaustutkimuksen erityisenä vahvuutena sen kykyä käyttää monentyyppistä aineistoa, jolloin tutkittavaa ilmiötä voidaan valottaa eri puolilta. Aineistona voi olla asiakirjoja, lehtikirjoituksia, haastatteluja, omaa havainnointia ja mitä tahansa, minkä katsotaan antavan relevanttia tietoa tutkittavista tapauksista. Tapaustutkimukselle kuvaavaa on systemaattinen, analyyttinen osatekijöiden tarkastelu, ja siihen liittyy myös herkkyys tulkita todellisuuden erilaisia elementtejä (Pohjola 2000, 97). Myös Hirsjärvi ym.

korostavat tulkintaa: tapaustutkimuksen tarkoitus on ymmärtää tekstin tai toiminnan merkitystä (Hirsjärvi ym. 2004, 157). Lähtökohtana on kyselevä ja kyseenalaistava suhtautuminen ilmiöiden näkyvään todellisuuteen. Yin painot-taa miksi-kysymysten esittämistä. Miksi-kysymysten esittämiseen liittyy tietyn-lainen ilmiöiden taakse meneminen. Myös Alasuutari vaatii, että tutkimuksen on vastattava ainakin yhteen miksi-kysymykseen. (Alasuutari 1995, 188.)

Robert Staken (1994, 236) mukaan tapaustutkimukseen ryhtyminen ei merkitse metodologista valintaa vaan pelkästään tutkimuskohteen ja lähesty-mistavan valintaa. Se merkitsee sitä, että ilmiö sijoitetaan aikaan, paikkaan ja siihen kulttuuriin, johon ilmiö kuuluu (Hirsjärvi & Hurme 2000, 146).

Yhteen paikalliseen tapaukseen keskittyminen antaa ruohonjuuritason tietoa yhteiskunnassa tapahtuvista ilmiöistä (Lahti 1996, 5). Tutkimuskysymykset voivat olla laajoja ja teoreettisia, mutta paikallisyhteisö tarjoaa mahdollisuuden tutkia yleistä ilmiötä yksityiskohtaisesti (Alapuro 1994, 15). Tapaustutkimusten tärkein tehtävä liittyy niiden kykyyn nostaa esiin uusia havaintoja ja ajatuksia teoreettisen työn pohjaksi. Paikallisten tapahtumien yksityiskohtaiset analyysit voivat paljastaa yleisemmällä orientaatiolla tehdyiltä tutkimuksilta havaitse-matta jääneitä ilmiöitä tai aiempien tunnettujen ilmiöiden välillä olevia uusia yhteyksiä. (Levi 1992, 97-98.)

001_451mk23470.indd 70

001_451mk23470.indd 70 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 71

Tapaustutkimuksen kohteena voi olla joko tyypillinen tapaus, jolloin pyritään saamaan edustava kuva keskimääräisestä tilanteesta, tai toisaalta ainut-kertainen tapaus, jonka avulla pyritään löytämään ilmiötä jäsentäviä piirteitä (Eskola & Suoranta 1998, 65). Syrjälä määrittelee tapauksen ”jossain suhteessa muista erottuvaksi”, kielteisesti tai myönteisesti poikkeavaksi (Syrjälä, Aho-nen, Syrjäläinen & Saari 1994, 10). Paljastavalla tapauksella päästään kiinni aiemmin tutkimattomaan (Pohjola 2000, 96). Tavallisesti kohderyhmänä ovat tutkittavaan asiaan liittyvät yksilöt tai yhteisöt ja tutkimuskohteena esimer-kiksi tilanteen taustatekijät, ajankohtainen tapahtuma tai ympäristötekijät.

Tapaustutkimuksesta on tullut hyväksytty tutkimusmenetelmä etenkin tutkit-taessa organisatorisesti ja vuorovaikutuksellisesti kompleksisia tilanteita, joiden analysointi vaatii erityistä tarkkuutta. (Kröger 2000, 72.)

Tapaustutkimuksen kokonaisvaltaisuus tarkoittaa, että se on yksityis-kohtaista tarkastelua, konkreettista, elävää ja tiheää todellisuuden lähiku-vausta ilmiön laadusta ja sen tulkintaa eri näkökulmista. Tapausta tutkitaan huomioiden paikalliset, ajalliset ja sosiaaliset kontekstit. (Saarela-Kinnunen

& Eskola 2001, 161.) Tapaustutkimuksen pitäisi lisätä lukijan ymmärtämystä tutkittavasta ilmiöstä. Hän voi löytää uusia merkityksiä tai saada vahvistusta aikaisemmille käsityksilleen. Yinin (1994, 23) ja Staken (1994, 245) mukaan tapaustutkimuksessa oleellista on nykyhetkeen kohdistuminen, mutta Stoecke-rin (1991) mielestä myös historiantutkimus saattaa täyttää tapaustutkimuksen tunnusmerkit. Teppo Kröger (2000) soveltaa historiallista tapaustutkimusta ja sanoo, että kohteen ymmärtäminen edellyttää myös menneisyyden tar-kastelua. Historiallisella tapaustutkimuksella Kröger tarkoittaa Stoeckeriin (1991, 97-98) viitaten ”sellaisia tutkimusprojekteja, joilla pyritään selittämään kokonaisvaltaisesti tietyn sosiaalisen yksikön tietyn historiallisen vaiheen dynamiikkaa”. C. Wright Mills (1990, 139) sanoo, että historia on hyvän tut-kimuksen kiintopisteitä ja yhteiskuntatieteilijän on käytettävä sitä hyväkseen.

Tapaustutkimus metodologisena valintana merkitsee Krögerille Stoeckerin tapaan tutkimuksellisen kehyksen rakentamista (Kröger 2000, 19). Tukeudun siis Stoeckeriin, Millsiin ja Krögeriin ja otan Marjaniemen historian mukaan selittämään nykypäivän ilmiöitä.

Tapaustutkijoiden välillä on erimielisyyksiä myös siitä, pitäisikö vertailevaa tutkimusta sisällyttää tapaustutkimukseen. Stoecker (1991, 98) pitää tapausten vertailemista kylläkin tarpeellisena, mutta pelkää, että vertailututkimuksessa tapaus saatetaan redusoida muutamaksi vertailtavissa olevaksi muuttujaksi, jolloin tapauksen kokonaiskuva ja sen erityiset ominaispiirteet menetetään.

Staken (1994, 242) mielestä vertaileva kuvailu on itse asiassa vastakohta ”ti-heälle kuvaukselle”, joka kunnioittaa jokaisen tapauksen ainutlaatuisuutta ja monimutkaisuutta. Mills (1990, 142-144) korostaa, että nimenomaan vertai-lujen avulla voidaan päästä yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisessa niiden kuvailemista pitemmälle. Monet historiaa tutkivat yhteiskuntatieteilijät ovat

001_451mk23470.indd 71

001_451mk23470.indd 71 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

72 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

yhtyneet tähän näkemykseen ja pitävät vertailua menetelmänä, jonka avulla kyetään havaitsemaan tapauksen erityispiirteet. Kröger sen sijaan näkee tapa-uksen ainutkertaisuuden sivuuttamisen vertailevan tutkimusasetelman riskinä ja toteaa, että tapaustutkimus jakaa kvalitatiivisen tutkimuksen perusajatuksen siitä, että yksityiskohtaisemman ja syvällisemmän tiedon saaminen edellyttää tutkimuskohteiden lukumäärän rajoittamista. (Kröger 2000, 72.)

Omat perusteluni tapaustutkimuksen valinnalle ovat sen konkreetti-sissa ja käytännönläheisissä ominaisuukkonkreetti-sissa (ks. Metsämuuronen 2000, 17).

Tapaustutkimus on jalat maassa olevaa tutkimusta, joka perustuu tutkittavan ja tutkijan vuorovaikutukseen. Tämä oli yksi monista perusteistani sille, että halusin haastatella ihmisiä kasvokkain. Halusin tuoda aineistoa esiin sekä kvantitatiivisilla että kvalitatiivisilla menetelmillä, ja tapaustutkimuksessa se oli mahdollista (Stake 1994, 236; Stoecker 1991, 99). Tapaustutkimuksella huomataan sosiaalisten totuuksien monimutkaisuus ja sisäkkäisyys. Tapaus-tutkimus mahdollistaa induktiivisen päättelyn. Alussa tutkijalla on mielessään jonkinlainen lähtökohtaolettamus, joka voi muuttua tutkimuksen kuluessa (Syrjälä ym. 1994, 16). Tapaustutkimuksen tuotokset muodostavat kuvailevan materiaalin arkiston, joka sallii lukijan tehdä omia johtopäätöksiään ja pystyy tarjoamaan tukea vaihtoehtoisille tulkinnoille (Cohen & Manion 1995, 123).

Tapaustutkimus toimii kritiikkinä käytännöille, koska se välittää vastaanottajille erilaista tietoutta. Tapaustutkimukset ovat usein ”askel toimintaan”. Usein niiden lähtökohta on toiminnallinen ja niiden tuloksia myös sovelletaan käy-tännössä. (Syrjälä & Numminen 1988, 171.)

Lisäksi tapaustutkimukseen houkutteli se, että tapaustutkimuksen ra-portointi on mahdollista tehdä kansantajuiseksi ja välttää tiedeslangia. Pertti Luumi (2002, 49) otti esiin kertovan kielen katoamisen teologian opiskelijoiden puheesta referoiden Klaus-Peter Hertzschin artikkelia: ”Tullessaan yliopistoon he puhuivat normaalikieltä ja ymmärrettävästi. Mutta opiskelu muutti opiske-lijoiden kielenkäytön ja etäännytti heidät kertovasta kielestä. He sopeutuvat teologien erityiskieleen ja kadottivat sen mukana alkuperäiskielen ja kyvyn tehdä itsensä jokaiselle ymmärrettäväksi.” Myös yhteiskuntatieteilijöille olisi tarpeen opetella käyttämään normaalia kieltä, kertomaan havainnollisesti, elävästi ja ymmärrettävästi. Yhteiskuntatieteen tunnusmerkkinä on pidetty käsitteellistä ja jo määritelmällisesti yleisempää ymmärrystä sosiaalisista pro-sesseista. Jos tämä ymmärrys ei välity lukijoille, se jää hyödyntämättä ja vain kapean tiedepiirin käyttöön.

Metsämuuronen (2000, 17) kyselee, mitä voidaan oppia yhdestä tapauk-sesta ja vastaa, että se voi lisätä asian ymmärtämistä (esim. Stake 1994, 236).

Tapaustutkimusta voidaan käyttää virittämään keskustelua (Dainow & Bailey 1990, 182) ja se voi siten palvella monenlaista lukijakuntaa. Yksittäisen tapauk-sen havainnoinnilla pyritään luotaamaan syvälle ja analysoimaan moni-ilmeistä ilmiötä intensiivisesti (Cohen & Manion 1995, 106-107; Metsämuuronen 2000, 17). Tapaustutkimus ei pyri aikaisempien tutkimusten näkemysten

todentami-001_451mk23470.indd 72

001_451mk23470.indd 72 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 73

seen eikä sillä tavoitella tilastollista yleistämistä. Tapaustutkimuksessa ei kysytä, kuinka yleistä jokin on, vaan kuinka jokin ylipäätään on mahdollista ja kuinka jokin tapahtuu. Kiinnostavampaa kuin jonkin ilmiön yleisyys on perehtyä ilmiön muotoutumisen prosessiin. Sillä voi kuitenkin olla siirrettävyysarvoa vastaavanlaisiin tapauksiin, jolloin puhutaan analyyttisesta yleistämisestä.

(Saarela-Kinnunen & Eskola 2001, 163-165; Jokinen & Juhila 1996, 17-49.)

4.2.2 Kulttuurintutkimus

Kytken tutkimukseni myös kulttuurintutkimukseen, koska ilmiön ymmärtämi-nen edellyttää tapaus Marjaniemen tutkimista myös kulttuurinäkökulmasta.

Marjaniemi on kaupunginosa, jolla on oma erityinen luonteensa ja jonka asuk-kaat tunnistavat itsensä tämän kaupunginosan kautta. He liittävät asuinaluee-seensa ja ”marjaniemeläisyyteen” merkityksiä, joiden selvittäminen oli tarpeen tutkimustehtävääni lähestyessäni. Myös tutkittava ilmiö sai paikallisessa toi-mintaympäristössä erityisiä merkityksiä. Lähtökohtani oli tällöin lähinnä ant-ropologista kulttuurintutkimusta (Kupiainen & Sevänen 1994).

Käsite kulttuurintutkimus ("cultural studies") on vakiintunut suomalaiseen kielenkäyttöön brittiläisestä Birminghamin koulukunnasta. Kulttuurin erilaisista määrittelyistä (Williams 1982, 10-30) riippuen termillä voidaan tarkoittaa ka-peimmillaan vain tieteitä ja taiteita, niin kutsuttua korkeakulttuuria erilaisine ilmenemismuotoineen, mutta laajimmillaan sillä tarkoitetaan jonkin yhteisön piirissä omaksuttua elämäntapaa, ikään kuin kollektiivista subjektiviteettia (Alasuutari 1995, 47). Kulttuuri voidaan määritellä myös uskomusten systee-miksi tai merkitysrakenteeksi, joka koostuu arvoista ja normeista, maailman-kuvista, asenteista, kommunikaatiosta ja muista vastaavista merkityksellisistä osista (Saaristo & Jokinen 2004, 142). Anttosen (1996, 21) mukaan kulttuuri on yhteisöperustainen nimike arvoille ja arvovarauksille, joiden perusteella asiat, tapahtumat ja kokemukset luokitellaan sisäpiirin ehdoin. Tällainen kulttuurinäkemys rinnastuu kognitiivisen antropologian lähestymistapaan, jossa kulttuuria tarkastellaan ihmisen mielessä olevana asioiden havaitsemis- ja tulkintamallina (Hoikkala 1989, 72).

Antropologiassa kulttuuri-identiteetillä tarkoitetaan kulttuuriryhmään kohdistuvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteisiin arvoihin, historiaan, kieleen ja perinteeseen perustuvaa käyttäytymistä (Söderling 1999). Kulttuuri-identiteetti on erottelujen järjestelmä, jonka avulla yhteisön jäsenet luokitte-levat toisiaan, tekevät eroja oman ryhmänsä ja muiden välillä ja perusteluokitte-levat omaa toimintaansa. Näissä erotteluissa ja arvotuksissa kulttuuri saa ilmauksensa ja rakenteensa. Erottelujen avulla yhteiskunnan jäsenet luovat omia itsemäärit-telyjä ja niiden vastakohtia. Tämä on lähellä Bourdieun (1962) habitus-termiä, jolla hän kuvaa sisäistettyä kulttuuria, käyttäytymistaipumusta, joka syntyy ihmisen kuulumisesta taustaansa, yhteiskuntakerrostumaan, sukupuoleen,

001_451mk23470.indd 73

001_451mk23470.indd 73 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

74 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

etniseen ryhmään ja kieleen (Toivonen 1998b, 26). Elämänkokonaisuutta ro-mantisoivaan funktionaaliseen kulttuurikäsitykseen sisältyvät korkeakulttuurin lisäksi myös arkielämä, populaarikulttuuri ja ajanviete (Ahponen 2001, 262).

Funktionaalisessa elämäntapanäkökulmassa kulttuuri on sitä, “mikä elämässä on yhdenmukaista, säännöllistä, samanmielistä ja pysyvää” (Roos 1988, 12).

Merkitys, merkityksellisyys ja merkityksellistäminen ovat kulttuurin peruskäsitteitä, joiden kautta kulttuuri saa sisällöllisen ja teoreettisen luon-teensa. Kulttuurin yhdistäminen merkityksen käsitteeseen pohjautuu ranska-laisen antropologin Claude Lévi-Straussin (1967, 55) pohdintoihin. Hän sai antropologisen teoriansa perusainekset strukturalistisesta kielitieteestä ja siksi Lévi-Straussin edustamaa ajattelutapaa sanotaan strukturalismiksi. Monet kult-tuurin käsitteistä ovatkin johdettavissa strukturalistisesta rakenteen käsitteestä.

(Sulkunen 1999, 60). Jokainen pieni osa yhteisöelämän kokonaisuutta on merkki, jota tulkitsemalla yhteiskunnan piilevä rakenne voidaan saattaa nä-kyväksi (Sulkunen 1987, 201-202). Merkitykset voidaan jakaa denotatiivisiksi, tulkitsemattakin selviksi, ja konnotatiivisiksi, joiden ymmärtäminen edellyttää tulkintaa. Ne ovat tietyssä kulttuuriyhteisössä uinuvia koodeja, jotka voidaan ottaa käyttöön tarpeen vaatiessa ja tulkita niiden avulla sellaisia merkityksiä, jotka ovat kulttuurisesti mahdollisia, mutta eivät itsestään selviä. (Pietilä 1997, 299.) Kaikki ajatusmuodot ovat yhteisönsä synnyttämiä ja sen jonkinlaisia ku-via (Durkheim 1980, 24-40). Niitä tutkimalla voidaan saada selville yhteisön rakenteesta sellaista tietoa, jota ei muuten tavoiteta. Merkitysperiaatteita ei saada selville suoraan kokemusteitse, havaintoja tekemällä, vaan on mentävä tutkittavien ilmiöiden pinnan alle. Vasta tulosten tulkinta ratkaisee löydösten merkittävyyden. (Ahponen 2001, 113.) Merkitysten rakenteet ja sisällöt, säännöt, diskurssit ja ideologiat ovat yhteisön oman, sosiaalisen todellisuuden ilmauksia. Siihen, että todellisuus tulee annetuksi kulttuurisissa merkityksissä, viittaa puhe todellisuuden yhteiskunnallis-kulttuurisesta rakentumisesta (Berger

& Luckmann 1966/1994).

Kulttuurintutkimus nousi esille 1970-luvun jälkipuoliskolla (Väliverronen 1998, 13) osana yhteiskuntatieteiden lingvististä, tulkinnallista tai diskursii-vista käännettä, joka korostaa viestinnän luonnetta merkityksiä tuottavana toimintana (esim. Pietilä 1997). Kun aiemmin ajateltiin, että sosiaalisilla ja kulttuurisilla ilmiöillä olisi tietty objektiivisesti havainnoitava olemus, kult-tuurintutkimuksessa ne hahmottuvat merkityksellistymisen seurauksena (Tesch 1992; ks. Hirsjärvi ym. 2004, 154; Heiskala 1990, 23-29). Merkityksellistymi-nen tapahtuu erityisesti kielenkäytön avulla. Todellisuuden ajatellaan olevan enemmän tai vähemmän tulkintaa, joka tapahtuu painotuksista riippuen yksilöllisesti tai rakenteen sanelemana, kielen ehdoilla (Koistinen 1998, 41).

Todellisuus on rakentunut merkitystulkinnoista, joiden nojalla ihmiset arki-elämässä toimivat (Hall 1992, 11-21; Alasuutari 1995, 50-51; Alasuutari &

Kytömäki 1991, 17-24).

001_451mk23470.indd 74

001_451mk23470.indd 74 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 75

Yhtäältä korostetaan, että ihmiset soveltavat toimiessaan ”merkitysjärjes-telmiä”, ”kulttuurisia jäsennyksiä” ja ”malleja”, mutta toisaalta todetaan, että yhteiskunnassa yleisesti käytetyt mallit ja jäsennykset tuottavat ja uusintavat sosiaalista todellisuutta (Alasuutari 1995, 63). Huotarin (1999, 39-40) mu-kaan kulttuurintutkimuksessa on eri tieteenaloilta erilaisia käsitteitä käyttäen päädytty käsitykseen siitä, että kulttuurisia jäsennyksiä ja merkitysjärjestelmiä on hyödyllistä tarkastella sekä toimijoiden (mikrotaso) että rakenteiden (mak-rotaso) näkökulmasta (vrt. Giddens 1984, 283-284). Rakenteen ja kulttuurin tutkijat ovat lähestyneet toisiaan sitä mukaa, kun kulttuurintutkimuksen kysy-myksenasettelut ovat löytäneet tiensä yhteiskuntarakenteen tasolla liikkuviin tarkasteluihin (Alasuutari 1995, 20) ja rakenteet ovat alkaneet yhä enemmän määrätä toimijoiden käyttäytymistapoja.

Hall (1992) ei tee selkeää eroa yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimisen välillä. Kulttuurin, merkitysten ja viestinnän tutkiminen on samalla myös yhteiskunnan tutkimista. Ajatus kulttuurista jaettuina merkityksinä on lähellä Durkheimin (1980) ajatusta ”kollektiivisista representaatioista”, joissa ihmiset ilmaisevat yhteenkuuluvuuttaan, yhteisiä arvoja ja sosiaalisen kanssakäymisen normeja sosiaalisissa instituutioissa ja kiinnittävät niillä yksilön yhteisöönsä.

Mutta kun kulttuuria määritellään arvona, tarkastelun suunta kääntyy yhteis-kunnan näkemiseen systeeminä, joka määrittää toimijat tiettyihin asemiin (Ah-ponen 2001, 11). Hall kuitenkin huomauttaa, että toimija on subjekti, jolla on kyky muuttaa toimintaansa (Hall 1992, 11-13). Lisäksi Hall toteaa, että ”jaetut merkitykset” ovat yhteisesti jaettuja ja ymmärrettyjä vain jossakin suhteellisessa merkityksessä. Ymmärrämme, mitä kieltä toinen puhuu, mutta emme kaikkea sitä, mitä hän tarkoittaa. Viestijöinä ja viestinnän vastaanottajina tulkitsemme aina asioita uudelleen ja annamme niille uusia merkityksiä. (Väliverronen 1998, 18.) Toimijoilla on aina oma roolinsa siinä, millaisiksi yhteiskunnan rakenteet muotoutuvat ja miten ne muuttuvat, toteaa Hall (1992, 166).

Kulttuurintutkimus jakautuu tulkitsevaan ja kriittiseen suuntaukseen.

Kummankin juuret ovat tulkitsevassa sosiologiassa ja symbolisessa interaktio-nismissa (Hall 1980, 23-24; Carey 1989, 98-99; ks. Pietilä 1997, 281), vaikka suuntausten edustajat painottavat eri asioita ja ymmärtävät merkitysten muodos-tumisen hieman eri tavoin. Tulkitseva kulttuurintutkimus syntyi Yhdysvalloissa 1970-luvulla Chicagon koulukunnan perinteestä. Yhteistä siihen lukeutuville otteille on tavoite ”valaista merkitystä”, ”ymmärtää ihmisten käyttäytymistä”

ja ”tulkita sen merkityksellisyyttä” (Carey 1977, 416, 418) tai ”eksplikoida [selittää] tietyssä ryhmässä tai kulttuurissa toimivia merkitysjärjestelmiä”

(Lindlof & Meyer 1987, 9). Tulkitseva suuntaus tarkastelee merkityksiä yhteisen ja mielekkään kulttuurisen maailman luomisena, joka sekä mahdollistaa ihmis-ten vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan että uusintuu tuossa toiminnassa ja jonka varassa yhteiskunta voi ”kaikenlaisista ristiriidoista ja vastakkaisuuksista”

huolimatta jatkaa olemassaoloaan (Carey 1989, 110; Pietilä 1997, 281).

001_451mk23470.indd 75

001_451mk23470.indd 75 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

76 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

Kriittinen kulttuurintutkimus lähestyy merkityksiä yhteiskunnallisen vallan ja eriarvoisuuden näkökulmasta. Suuntaus versoi vuonna 1964 Bir-minghamin yliopistosta, Stuart Hallin ja Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen tutkimustyöstä, jonka kohteeksi tulivat ”niiden merkitysten verkostot, joita yksilöt ja ryhmät käyttävät jäsentääkseen todellisuutta ja kommunikoidakseen toistensa kanssa” (Hall 1992, 11). Tällaisia verkostoja ovat esimerkiksi ideamaa-ilmat, symbolit, diskurssit ja merkitykset (Saaristo & Jokinen 2004, 105-106).

Asiat voidaan merkityksellistää eri tavoin (Hall 1977, 328-329). Suuntauksen edustajat korostivat, että merkitykset eivät ole itsestään selviä tai luonnostaan lankeavia, vaan ne ovat tuotettuja. Kun yksilöt ja ryhmät pyrkivät saattamaan omat merkityksenantonsa vallitseviksi, syntyy merkityskamppailu. ”Tämä merkityskamppailu on merkityksellistä, koska ihmiset toimivat yhteiskunnassa asioiden saamien merkitysten pohjalta”, toteaa Veikko Pietilä (1997, 270).

Yleensä ajatellaan, että yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa aineiston analyysi tähtää sosiaalisten ilmiöiden selityksiin. Yhtä tärkeää on kuitenkin, että tutkijat jäsentävät ja tulkitsevat yhteiskunnallista todellisuutta tavalla, joka auttaa yhteiskunnan jäseniä toimimaan mielekkäästi. Tällöin joudutaan tekemisiin myös arvojen eikä ainoastaan tosiasioiden kanssa. On tärkeää tulkita asiaintiloja ja tapahtumia ilmauksina elämäntavassa ja arvoissa tapahtuvista muutoksista. Niihin liittyy merkityksiä ja ne kytkeytyvät monin tavoin elämän muihin puoliin. Tällaisten yhteyksien osoittaminen ei välttämättä ole selittä-mistä, mutta sen hyöty on siinä, että se tekee näkyväksi ja opettaa jäsentämään yhteiskunnallisia ilmiöitä ja näkemään ne kokonaisuuden valossa. (Sulkunen 1987, 54-55.) Aineistojen lukeminen kulttuurituotteina vaati uudenlaista asennoitumista tietoon ja sosiaaliseen todellisuuteen (Eskola & Suoranta 1998, 138-141). Jotakin tästä merkityksenannosta voin tuoda esille, kun oma ymmärrykseni kasvoi. Haastateltavieni kanssa käytyjen keskustelujen tulok-sena aloin tiedostaa paitsi tutkittavieni ajattelutapoja ja niiden kytkeytymistä heidän elämänmuotoonsa, myös omaa maailmankuvaani ja siihen sisältyviä esiolettamuksia (vrt. Alasuutari 2001, 65).

4.2.3 Sosiaalinen konstruktionismi

Miten kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta tuli marjaniemeläisille so-siaalinen ongelma? Tarkastelen kysymystä sosiaalisen konstruktionismin taus-taa vasten (Nouko-Juvonen 1997a, 15). Konstruktionismi perustuu oletukseen kaikkien ilmiöiden sosiaalisesta rakentuneisuudesta. Ihmiset tuottavat sosiaali-sen todellisuuden ajattelullaan ja toiminnallaan ja tämä todellisuus säilyy vain heidän ajattelunsa ja toimintansa kautta (Berger & Luckmann 1994, 30).

001_451mk23470.indd 76

001_451mk23470.indd 76 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 77

Sosiaalisesta konstruktionismista on Peter Bergerin ja Thomas Luckman-nin (1966) edustaman suuntauksen lisäksi muita suuntauksia, mm. yhdysval-talainen sosiaalisten ongelmien tutkimusperinne, ranskalainen poststruktu-ralistinen suuntaus ja sosiaalipsykologinen konstruktionismi (Jokinen, Juhila

& Suoninen 1999, 51). Risto Heiskala (1994, 166-167) kertoo, että Berger ja Luckmann eivät pidä ranskalaista nykyteoriaa sosiaalisena konstruktionismina, vaikka siinä onkin jotain konstruoitunutta. Heiskalan mukaan Berger ja Luck-man ”ovat kauhuissaan” siitä, mitä kaikkea nimikkeen alle on pantu.

Spectorin ja Kitsusen (1977, 42) mukaan jo amerikkalaisen konfl ikti-teorian klassikko Richard Fuller esitti vuonna 1941, että asiantiloilla ei ole asemaa sosiaalisina ongelmina, ennen kuin ihmiset määrittelevät ne haitallisiksi hyvinvoinnilleen. Sosiaalisessa konstruktionismissa kiinnostuksen kohteena on se, miten erilaiset ilmiöt tulevat yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi ja miten ne määritellään ongelmiksi. Simpura(1999, 90) lukee sosiaalisiksi on-gelmiksi kaikki ne ilmiöt, jotka julkisessa keskustelussa nostetaan kansalaisten hyvinvointia koskeviksi huolenaiheiksi. Simpura määrittelee C. Wright Millsiin (1990) vedoten sosiaaliset ongelmat luonteeltaan julkisiksi ja yhteiskunnalli-siksi erotuksena yksittäisten ihmisten huolenaiheista. ”Julkinen ongelma” ja

”yhteiskunnallinen ongelma” ovat silloin ”sosiaalisen ongelman” synonyymejä.

Ihmisten elämänpiiriin ilmaantuu kaikenlaisia harmia aiheuttavia asioita, pientä ja suurta kurjuutta (Bourdieu 1993; Roos 1994 ja 1995), mutta useimmiten niihin suhtaudutaan luonnollisina elämään kuuluvina seikkoina, joitten kanssa on vain opittava elämään. Usein ongelma todetaan merkityksettömäksi, mutta joskus sellaisia kuitenkin halutaan nostaa yleiseen keskusteluun ja määritellä ne kohtuutonta haittaa aiheuttavaksi (Hakkarainen 1998a, 203).

Pekka Hakkarainen (1998a, 195) kysyy, mikä tekee jostakin asiasta sosi-aalisen ongelman. ”Onko se olosuhteiden ihmisille aiheuttama vahinko, harmi tai kärsimys vai onko se asiantilaan yhteisössä kohdistettu huoli ja huomio?”

Todellisuus on aina määritelty jostakin näkökulmasta, jonkun ryhmän tai yk-silön intressien kannalta ja siksi Spector ja Kitsuse (1977, 72) esittävät, että pitäisi keskittyä tutkimaan intressiryhmien jäsenten näkökulmaa ja toimintaa.

Sosiaalisten ongelmien tutkimus nähdään konstruktionismin näkökulmasta lähinnä ongelmia määrittävien eturyhmien sosiologiana (Mauss 1989; vrt.

Troyer 1989). Todellisuus välittyy eteenpäin ja muotoutuu sosiaalisissa proses-seissa (Toivonen 1998b, 28; Aittola & Raiskila 1994, 226). Niissä kilpailevat erilaiset todellisuuden määritelmät, joita ryhmät ja organisaatiot esittävät, sponsoroivat, soveltavat, vastustavat tai kumoavat. Yhteiskunnassa käytävistä keskusteluista tulee merkittävä osa sosiaalisen todellisuuden ja sosiaalisten ongelmien määrittelyä.

Sosiaalisille ongelmille on tyypillistä, että niiden kattamat asiantilat ja varsinkin niitä koskevat käsitykset ovat jatkuvassa muutoksessa (Simpura 1999, 90), ne vaihtelevat eri aikoina ja eri yhteiskunnissa ja uusia ongelmia määrittyy koko ajan (Jokinen ym. 1995, 12). Sosiaalisina ongelmina pidetyt

001_451mk23470.indd 77

001_451mk23470.indd 77 14.9.2005 15:33:1914.9.2005 15:33:19

78 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"

asiat poikkeavat toisistaan paljonkin, kuten huumausainekysymys, perheväki-valta, asunnottomuus tai köyhyys (Hakkarainen 1992, 29). Kehitysvammaiset ihmiset ovat olleet eri aikoina ongelmamäärittelyjen kohteena, joskus perheen häpeän aiheuttajana, joskus esteenä vanhempiensa työhön osallistumiselle, väliin ihmiskunnan rappeutumisen uhkana ja väliin taloudellisena taakkana.

Nyttemmin mukaan on noussut se, että kehitysvammaisille ihmisille rakenne-taan asuntoja ”tavallisten” ihmisten asuma-alueille.

Se, että jotain asiaa aletaan pitää sosiaalisena ongelmana, riippuu nimen-omaan siitä, kuinka se yhteiskunnassa tulkitaan ja määritellään (Blumer 1971).

Asia voidaan määritellä ongelmaksi joko todellisten olosuhdetietojen pohjalta tai siitä syystä, että yhteisö kokee sen ongelmana. Jussi Simpura (1994)⁶ tekee perusjaon ”konstruktionistisen” ja ”epidemiologisen” näkökulman välillä.

Konstruktionistinen suuntaus edustaa subjektivismia, joka jyrkimmillään (mm.

Spector ja Kitsuse 1977) on kiinnostunut vain ongelmaa konstruoivista vaati-muksista ja niiden esittämisprosessista välittämättä siitä, vastaavatko esitetyt väitteet todellisuudessa vallitsevia asiantiloja. Tälle vastakkaisen ”epidemiolo-gisen” näkökulman mukaan sosiaaliset ongelmat ovat objektiivisesti olemassa olevia ja mitattavia ilmiöitä.

Konstruktionistinen näkökulma eroaa arvokonfl iktiteorian näkökulmasta siinä, että arvokonfl iktiteoria näkee sosiaalisten ongelmien tutkimuksen sekä objektiivisesti olemassa olevan asiaintilan tutkimisena että tämän asiaintilan subjektiivisena tulkintana, kun sen sijaan konstruktionismin näkökulmasta on tarpeellista tutkia ainoastaan subjektiivista komponenttia (Piirainen 1993, 46).

Yhteiskuntatieteiden tutkijoita on syytetty siitä, että he keskittyvät tutkimaan ongelman määrittelykäytäntöjä kamppailuineen eivätkä ole kiinnostuneita

”itse ongelmasta” (Karisto ym. 2003, 198). Kritiikin mukaan tutkijoiden olisi keskityttävä tutkimaan niitä syitä ja tapahtumakulkuja, jotka johtavat tiettyjen asiaintilojen määrittämiseen sosiaalisiksi ongelmiksi. (Collins 1974; Blumer 1971, 298-306; Westhues 1973, 409-429; ks. Piirainen 1993, 38.)

Tiukan konstruktionismin mukaan tutkijoiden on hyödytöntä kiistellä ihmisten kanssa oikeista tiedoista ja tulkinnoista (Kitsuse & Schneider 1989).

Väljemmässä näkökulmassa tarkasteluun otetaan myös muita asiantilaan liit-tyviä tietoja ja ongelmaa tarkastellaan niiden yhteydessä (Hakkarainen 1998a, 206). Suuntausta on kritisoitu siitä, että tutkimus typistyy osoittelemaan toimi-joiden vaatimuksiin sisältyviä tilannearvioita vääristeleviksi. Best (1989) vastaa tähän kritiikkiin painottamalla, että kysymys ei ole ”oikeasta” tiedosta vaan ongelmaa konstruoivien vaatimusten arvioinnista suhteessa muihin asiantilaa luonnehtiviin tietoihin. Vertailemalla näitä voidaan ymmärtää, miksi väitteitä esitetään. Kenenkään tieto ei ole oikeampi kuin toisen tieto, sillä todellisuus on moniulotteista (Satka 1999, 37). Kontekstuaalisen konstruktionismin mukaan on paitsi seurattava sosiaalisia ongelmia määritteleviä puhetapoja, myös otettava kantaa ja selvitettävä, millaista hätää ihmiset todella kokevat.

In document "Ei meidän naapuriin" : tapaustutkimus asukasyhteisön suhtautumisesta kehitysvammaisten asuntolan rakentamiseen (sivua 69-82)