Kun Suomessa vielä rakennettiin keskuslaitosverkostoa, muualla maailmalla alkoi jo viritä uudenlainen ajattelutapa. Huomattiin laitosten eristävän kehi-tysvammaiset yhteiskunnan ulkopuolelle ja alettiin korostaa heidän oikeuttaan normaaliin elämään ja kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Laitoshoi-to Laitoshoi-todettiin myös kalliiksi hoiLaitoshoi-tomuodoksi, joten sitä pitäisi järjestää vain vai-keimmin kehitysvammaisille. Aluksi pohdittiin, voitaisiinko lievemmin kehi-tysvammaisten henkilöiden hoito järjestää muualla kuin laitoksissa. (Moberg
& Ikonen 1980, 20–21, 51–52.)
001_451mk23470.indd 23
001_451mk23470.indd 23 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
24 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"
1960-luvulla kehitysvammapalvelujen avainkäsitteiksi nousivat integraatio ja normalisaatio. Näitä käsitteitä on kehitysvammahuollon ideologisessa keskustelussa toistettu vuosikymmeniä, koska kehitysvam-maisten ihmisten osallisuutta yhteisöjen jäsenyyteen on pidetty olennaisena tavoitteena. Integraatio – tai nykytermillä inkluusio – on toteutunut vain osittain. (Ylikoski 1996, 82). Normalisointiperiaatteen kehittelijöinä on toiminut kolme alan teoreetikkoa: tanskalainen Niels Bank-Mikkelsen (1969), jonka sanotaan saaneen normalisaatioperiaatteen jo vuonna 1959 Tanskan kehitysvammaisia koskevaan lakiin; ruotsalainen Bengt Nirje (1969, 1970), joka muotoili normalisaatioperiaatetta systemaattisesti, ja amerikkalainen Wolf Wolfensberger (1972), joka antoi käytännön ohjeita periaatteen toteuttamisesta. Normalisaatioperiaatteen sisältö otettiin YK:n kehitysvammaisten oikeuksia koskevaan julistukseen vuonna 1971. Kehitys-vammaisten ihmisten elinolot ja -ympäristö haluttiin muodostaa sellaisiksi kuin muillakin ihmisillä. Näiden periaatteiden mukaan kehitysvammaiset lapset asuvat kotonaan ja käyvät samoissa päiväkodeissa ja kouluissa kuin muut lapset. Aikuistuessaan he muuttavat vanhempien luota, elävät normaa-lissa asuinympäristössä ja ovat luontevasti kanssakäymisessä naapureittensa ja muitten ihmisten kanssa. Elinolojen normalisoinnin katsottiin ajan myötä vaikuttavan ympäristön asenteiden normalisoitumiseen. (Kaski, Manninen, Mölsä & Pihko 2001, 315.)
1980-luvulla Suomessakin alkoi ilmetä yhä voimakkaampaa kritiikkiä laitoshoitoon perustuvaa palvelujärjestelmää kohtaan (Vesala 2003, 18-21). Keskustelun aloitti Kehitysvammaliitto (1981) työryhmämuistiollaan
”Laitoshuollon tehtävä ja asema kehitysvammahuollossa”. Keskustelua jatkoivat sosiaalihallituksen (1986), sosiaali- ja terveysministeriön (1988) sekä erityishuollon neuvottelukunnan (1990) raportit ja työryhmämuistiot
”Kehitysvammahuollon kehittämistavoitteet”, ”Kehitysvammainen kun-talaisena” ja ”Kehitysvammahuollon voimavarojen uudelleen järjestely”.
Raporteissa vaadittiin yhtäpitävästi laitoshoidon vähentämistä ja siirtymistä avohoitoon perustuvaan palvelurakenteeseen, jossa kehitysvammaiset asuvat tavallisten ihmisten joukossa kodinomaisissa asunnoissa muiden ihmisten tavoin ja käyttävät samoja palveluja kuin muutkin ihmiset. Kehitysvam-mahuollon tavoitteeksi asetettiin selkeästi integroituminen yhteiskuntaan, osaksi yhteisöä ja yleistä elämäntapaa.
Integraatiota on kuvattu kumulatiivisena prosessina (Saarela & Saa-rela 1984, 24-25). Ensimmäinen askel, fyysinen integraatio, on sitä, että kehitysvammaisten ihmisten asunnot sijoitetaan tavallisille asuinalueille.
Se on edellytys sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollistumiselle. Toinen askel, toiminnallinen integraatio, tarkoittaa sitä, että kehitysvammaisille henkilöille ei enää järjestetä eriytyneitä päivähoidon, koulutuksen, ter-veydenhoidon tai työmarkkinoiden palveluja vaan samat palvelut ja sama elämä kuin muillekin (Saloviita 1993b, 34-35). Yleensä kehitysvammaisten ihmisten kategorisointia ja siitä seuraavia erityispalveluja on pidetty heidän
001_451mk23470.indd 24
001_451mk23470.indd 24 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 25
elinolojensa parantamisena (Malinen 1992, 3; Tuppurainen 1996, 53), mutta Timo Saloviita (1993b, 34-35; 1994, 28-29), joka on erityisesti profi loitunut kehitysvammaisten ihmisten normaalin elämän puolestapuhujaksi sanoo, että juuri erityispalvelut ja kehitysvammaisten ihmisten identifi oiminen omaksi ryhmäkseen ovat syynä heidän eriarvoisuuteensa ja huonoon yh-teiskunnalliseen asemaansa. Tähän yhtyy myös Hisayo Katsui (2005), joka tutki väitöskirjassaan mahdollisuuksia vammaisten syrjinnän poistamiseksi.
Katsui toteaa, että juuri vammaiseksi kategorisoiminen vaikeuttaa elämää.
Saloviidan (1993a, 155-176) mukaan myös asuntola- ja ryhmäkotitoimin-taan perustuva ”tuetun yhteisön liittymismalli” johtaa muusta yhteisöstä eristäytymiseen. Saloviita uskoo, että integroituminen normaaliin yhteisöön tapahtuu vasta, kun kehitysvammaiset asuvat omissa asunnoissaan tai sellai-sissa palveluasunnoissa, jossa asuu korkeintaan kaksi kehitysvammaista.
Fyysisen ja toiminnallisen integraation kautta päästään kolmanteen vaiheeseen, sosiaaliseen integraatioon. Tällöin vammaisilla on säännöllisiä kontakteja muun yhteisön kanssa ja heidät koetaan sen luonnollisiksi jäse-niksi. Sosiaalisen integraation onnistumiseen vaikuttaa yhteisön ihmiskäsi-tys. Onnistuminen edellyttää sitä, että vammainen nähdään tasa-arvoisena ja tarpeiltaan ja oikeuksiltaan samanlaisena muiden kanssa (Määttä 1981).
Saloviita suhtautuu hyvin optimistisesti yhteisöjen mahdollisuuteen ja haluun tukea kehitysvammaisia ihmisiä ja uskoo, että yhteisön antama luonnollinen tuki vähentäisi kehitysvammaisten henkilöiden tarvitseman ammatillisen tuen määrää (Tuppurainen 1996, 53-54). Vastaavanlaisia pyrkimyksiä on esimerkiksi Britanniassa, jossa taloyhdistysten toivotaan tuottavan tukipalveluja vanhuksille ja yksinhuoltajille (Nylund 2004, 129).
Yhteisöllistämisen nostamista erilaisin mallein hoivakriisin ratkaisuksi on yritetty monissa maissa jo 1960-luvulta alkaen (Anttonen 1989), mutta ne ovat herättäneet suuria epäilyjä. On arveltu naapurien avun jäävän satun-naiseksi ja ihmisten joutuvan heitteille.
Viimeinen askel, yhteiskunnallinen integroituminen, tapahtuu, kun kehitysvammaisten ihmisten työrooli tasavertaistuu muiden työntekijöiden kanssa ja kun heillä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ihmisillä. Saloviidan (1993a, 158, 162; 1993b, 34) esiin nostama täyden integraation malli on suomalaisessa keskustelussa melko ristiriitaiseksi koettu asia. Integraatiota edistävä tie on ”hidas ja vaikeakulkuinen”, toteaa Taina Välikangas (1992, 15), koska vanhat asenteet ovat syvään juurtuneita. Saa-rela ja SaaSaa-rela (1984, 98-99) ovat sitä mieltä, että integraation käsitettä ei ole liitetty realistisesti yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja että varsinkaan kaupungissa fyysinen läheisyys ei luo yhteisyyttä. Tuppurainen (1996, 52) kysyy, onko yhteiskunnallinen integraatio edes tärkeä tavoite elämänlaadun kannalta. Eikö sosiaalinen integraatio ole riittävä?
Saloviidalle vastakkaista käsitystä edustaa muun muassa norjalainen Nils Christie (1989, 99-114), joka ei usko täyteen integraatioon. Christien mukaan kehitysvammaisten sirottelu johtaa vain kehitysvammaisten
yksi-001_451mk23470.indd 25
001_451mk23470.indd 25 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
26 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"
näisyyteen. Tämän yksinäisyyden totesin lisensiaattityötä tehdessäni (Kupari-nen 1995). Se oli kipeä asia monille laitoksista omaan asuntoon muuttaneille kehitysvammaisille. Monet kehitysvammaiset elivät kuin asuntoihinsa suljet-tuina uskaltamatta ja kykenemättä liikkumaan sen ulkopuolella; siellä he vain odottivat, että "joku" tulisi käymään. Yhteisöjen ja yhteisöllisyyden merkitys yhteiskunnassamme on vähentynyt, sanoo Arnkil (1991, 145-146), joten ajatus yhteisöjen halusta tukea kehitysvammaisten tai muiden erityisryhmien yhteisöön liittymistä ei ole realistinen (Tuppurainen 1996, 54-55). Tavalliseen ympäristöön sijoitetut poikkeavat ihmiset ovat Christien (1989, 102) mukaan
”lähellä, mutta kaukaisia, joukossamme, mutta yksin”. Siksi Christie puolustaa kehitysvammaisten ihmisten keskinäistä yhteisyyttä ja oikeutta integroitua yhteisöihin omana ryhmänään (Christie 1989, 105).
Ideologiset, inhimillisyyteen ja humanismiin perustuvat vaatimukset kehitysvammahuollon järjestämisestä saivat aikaan vain ”pienten askelten”
politiikkaa, vähittäistä ja hidasta suuntautumista avohuollon kehittämiseen.
Kehitysvammahuollon erityishuoltopiirit ja kuntayhtymät alkoivat perustaa lääniensä eri puolille asuntoloita. Niiden funktiona oli toimia laitoshuollon purkamisen tai hajauttamisen välineenä. Tavoitteeksi asetettiin, että lievästi kehitysvammaisia ja avohoitoon kykeneviä laitosasukkaita siirtyisi vähin erin asuntoloihin ja laitososastojen kokoa voitaisiin sitä mukaa pienentää ja osin vähentää. Enemmistö uusiin asuntoloihin tulijoista olikin kotoaan muuttavia, jo ikääntyneitä kehitysvammaisia, joiden vanhat vanhemmat olivat kuolleet tai sairastuneet eikä huolenpitäjää enää ollut (Mäki 1998). Laitokset olivat edelleen täpötäynnä, ja uusia hoitopaikan tarvitsijoita jonotti sekä laitoksiin että asuntoloihin. Alan järjestöt alkoivat vaatia avohuollon asuntolapaikkojen suurempaa lisäystä, mutta vaatimukset tuntuivat taloudellisesti mahdottomalta toteuttaa.
Vauhtia avohuollolliselle kehitykselle saatiin, kun sosiaali- ja terveysminis-teriö asetti työryhmän selvittämään koko sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän muutostarpeita (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992, 1). Palvelurakennepuhe kiinnittyi vahvasti taloudellisiin näkökulmiin, mutta rakennemuutoksen ydin-tavoitteena oli kuitenkin turvata laadukkaat palvelut kohtuukustannuksin.
(Seppänen 1996, 141). Työryhmä totesi palvelurakenteen kestämättömän kalliiksi sen laitospainotteisuudesta johtuen. Suomessa oli tuolloin kaikkiaan 90 000 terveydenhuollon ja sosiaalitoimen laitospaikkaa ja työryhmä ehdotti, että niistä vähennettäsiin kolmannes vuoteen 2000 mennessä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1992, 2-9.) Kehitysvammaisten laitospaikat muodostivat kokonaisuudesta vain 6 % eikä niiden vähentämisellä työryhmän mukaan saavutettaisi taloudellista säästöä, koska kehitysvammaisten hoitamisessa tar-vitaan myös avohuollossa paljon henkilökuntaa. Vaikeavammaisille järjestetty kokovuorokautisesti autettu asuminen tai lievemmin vammaisten ohjatun avohoidon tehostettu tuki saattavat olla jopa laitoshoitoa kalliimpaa. (Sosiaa-li- ja terveysministeriö 1992, 31; 1993, 15; Valtiontilintarkastajat 1995, 258) Siirtyminen alan järjestöjen jo aikaisemmin tavoittelemaan avohoidolliseen palvelujärjestelmään nähtiin kuitenkin mielekkääksi toteuttaa samalla kun
001_451mk23470.indd 26
001_451mk23470.indd 26 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 27
muutakin laitoshoitoa vähennettiin. Palvelurakennemuutos nähtiin hyvinvoin-tistrategiana (Nouko-Juvonen 1995b, 32) ja työryhmä esitti kehitysvammaisten 5 300 hoitopaikasta vähennettäväksi puolet. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1993,1.)
Avohuoltoon siirtymistä perusteltiin elämänlaadun paranemisella (Sosiaa-li- ja terveysministeriö 1993, 1). Elämän ja palvelujen laadun arviointikysymyk-set olivat voimakkaasti esillä 1990-luvun alussa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteiskunnallisessa keskustelussa. Olin itsekin mukana haastattelemassa kehitys-vammaisia Kehitysvammaliiton elämänlaatututkimuksessa, josta myöhemmin ilmestyi Leena Matikan (2001) väitöskirja. Kysymystä, mitä on kehitysvam-maisen kansalaisen hyvä elämä, pohdittiin usealla taholla. Kansainvälisessä kehitysvammatutkimuksen IASSID:n2 konferenssissa kehitysvammaisten hy-väksi elämäksi määriteltiin se, että saa olla osa normaalia asuinyhteisöä ja että kehitysvammainen henkilö hyväksytään muiden ihmisten taholta ja otetaan mielihyvin vastaan (Poikonen 2000, 5).
Laitospaikkojen vähentämistavoite saavutettiin aikataulun mukaisesti (Kaski ym. 2001, 381) ja alan järjestöt alkoivat entistä painokkaammin vaatia koko laitosjärjestelmän lakkauttamista. Vaatimuksia perusteltiin niillä integ-raatioteorian mukaisilla ajatuksilla, että niin kauan kuin kehitysvammaisten ihmisten hoito on järjestetty erillään yhteiskunnasta, kontaktien syntyminen normaaleihin ihmisiin estyy. (Tuppurainen 1994, 3.) Vaatimukset höystyivät kuitenkin jatkuvilla soraäänillä, sillä etenkin vaikeimmin kehitysvammaisten vanhemmat puolustivat laitoshoidon asiantuntemusta ja turvallisuutta. Muissa Pohjoismaissa laitoshoidosta luopumisen ratkaisut oli jo tehty, esimerkiksi Ruot-sissa laitosasumisesta tuli vammaislain mukaan luopua kokonaan vuoteen 2000 mennessä . Niinpä Suomessakin asetettiin soraäänistä välittämättä tavoitteeksi, että kaikki kehitysvammaisten ihmisten tarvitsemat palvelut järjestettäisiin tavanomaisen sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä, erityislaki kumottaisiin ja erityispalvelut lakkautettaisiin (Sosiaalihallitus 1986, 39; Tuppurainen 1996, 49). Tätä keskustelua Suomessa käydään yhä.
Valtioneuvoston talousarvion yhteydessä vuosittain hyväksymät valtakun-nalliset suunnitelmat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisestä alkoivat painottua vuodesta 1993 alkaen yhä enemmän avohuoltoon (Valtakun-nallinen suunnitelma… 1992, 4-5; 1993, 10; 1994, 12). Markku Salo (1996, 316) toteaa, että laitoskeskeisestä avohoidolliseen sosiaalipolitiikkaan siirtyminen on ollut hyvinvointivaltion palvelurakenteen keskeisin muodonmuutos. Salo (1996, 15) määrittelee rakennemuutoksen tarkoittavan yhteiskuntateoreettisesti kahta toisiinsa kytkeytyvää prosessia: ensinnäkin palvelujärjestelmän moder-nisoitumista ja rationalisoitumista, sekä toisekseen deinstitutionalisaatiota.
Modernisaatiolla Salo tarkoittaa uusien hoitomuotojen, hoitoideologioiden ja hoitokulttuurien muodostumista ja rationalisaatiolla Habermasiin (1981) viitaten palvelujärjestelmän sisäisen työnjaon ja toimintojen eriytymistä.
Deinstitutionalisaatiolla taas tarkoitetaan toimintastrategiaa, jonka mukaan laitoshoitojärjestelmää supistetaan (Sosiaalihallitus 1988; Lerman 1982).
2 The International Association for the Scientifi c Study of Intellectual Disabilities.
001_451mk23470.indd 27
001_451mk23470.indd 27 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
28 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"
Todennäköisesti palvelurakennetyöryhmän suositukset olisivat jääneet vai-kutuksiltaan yhtä vähäisiksi kuin aikaisemmatkin työryhmälausunnot, ellei valtio olisi samaan aikaan, vuoden 1993 alusta, muuttanut sosiaali- ja tervey-denhuollon valtionosuuslakia (STVOL 1992). Kunnat olivat järjestäneet ke-hitysvammahuollon palveluja pääasiassa erityishuoltopiirien kuntayhtymien kautta, ja valtionosuudet olivat menneet suoraan erityishuoltopiireille täy-sin niiden toimintakulujen pohjalta. Erityishuoltopiirit olivat sen turvin vuo-si vuodelta kohentaneet ja laajentaneet palvelujärjestelmäänsä. Laitoshuoltoa kohtaan esitetty kritiikki vauhditti laadullisia parannuksia: osastojen kokoa pienennettiin, uutta kalustusta hankittiin, henkilökunnan määrää lisättiin, er-ityishenkilöstöä palkattiin, kuntoutus- ja virkistystoimintaan panostettiin (ks.
esim. Heikkilä 1995)3. Tämä kaikki kasvatti laitoshuollon kustannuksia. Kun valtionosuuslain muutos siirsi valtionosuudet tulemaan erityishuoltopiirien si-jasta kunnille, kunnat tulivat tietoisiksi toiminnan kustannuksista ja alkoivat tehdä vertailuja eri vaihtoehtojen välillä (Möttönen 2002, 112-115). Kunnat saivat vapauden järjestää kehitysvammapalvelut siten kuin parhaaksi katsoivat ja valita, jäivätkö ne käyttämään erityishuoltopiirien palveluja vai ryhtyivät-kö ne hoitamaan toimintaa itse tai ostamaan palveluja yksityisiltä palvelujen tuottajilta (Valtakunnallinen suunnitelma… 1992, 2). Kunnat alkoivat luopua kehitysvammalaitosten paikoistaan ja laitosten paikkaluvut laskivat nopeasti.
Suurten kuntien oli helppo järjestää kehitysvammapalvelut omatoimises-ti, mutta samalla pienten kuntien tilanne kävi taloudellisesti kestämättömäksi niiden jäädessä yksin rahoittamaan erityishuoltopiirien toimintaa (ks. Matikka 1992, 4). Myös pienet kunnat alkoivat perustaa omia kunnallisia asuntoloita, sillä kun asukkaita siirrettiin omiin kuntiin, saatiin taloudellisen säästön ohella lisäarvoa omien kuntalaisten työllistämisestä – työttömyys alkoi olla kasvava on-gelma. Aikaisemmin kehitysvammaisten hoidosta aiheutuneet työpaikat olivat keskittyneet laitospaikkakunnille ja hyödyttäneet niiden verokertymää, mutta nyt tämä tulo haluttiin omaan kuntaan. Alkoi myös toteutua Leena Matikan (1992, 7) kuvailema uhka rakennemuutoksen aiheuttamasta kehitysvammais-ten palvelujen kehityksestä, jossa kunta järjestää vain minimipalvelut halvim-paan mahdolliseen hintaan. Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittaman Palmu (1995, 1996) -projektin selvityksen mukaan jopa 40% kehitysvammalaitoksis-ta muutkehitysvammalaitoksis-taneiskehitysvammalaitoksis-ta muutti kunnassa ennestään oleviin laitoksiin kuten vanhain-koteihin, terveyskeskuksien vuodeosastoille (Valtiontilintarkastajat, 260) tai psykiatrisiin hoitokoteihin. Kehitysvammatyöhön täten joutunut henkilökun-ta tunsi ajoithenkilökun-tain olevansa pulassa, neuvottomia ja toisinaan vashenkilökun-tahakoisiakin, koska he kokivat asiantuntemuksensa olevan toisaalla (Kuparinen 1995).
Lama ja valtion rahoituskriisi johtivat siihen, että valtionosuuksia alettiin leikata, jolloin kunnat joutuivat pitämään entistä tarkempaa taloutta. Pian huomattiin, että palvelujen ostaminen on kunnalle edullisempaa kuin oman palvelujärjestelmän laajentaminen. Kunnan vastuulle jäi kuitenkin toiminnan valvominen, sillä hankittaessa palveluja yksityiseltä palvelujen tuottajalta
kun-3 Annikki Savio (1989) kirjoitti jo sitä ennen Suomen laitospaikkojen olevan ”kansainvälistä huippuluokkaa”.
001_451mk23470.indd 28
001_451mk23470.indd 28 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
Kotu - tutkimuksia 3 • 2005 29
nan velvollisuutena on varmistautua siitä, että ostettavat palvelut vastaavat sitä tasoa, jota edellytetään vastaavalta kunnalliselta toiminnalta (STVOL § 4). Yk-sityisten sosiaali- ja terveydenhoidon toimipaikkojen määrä lähes nelinkertaistui kymmenessä vuodessa. Vuonna 1990 niitä oli noin 750, mutta vuonna 2001 jo lähes 2 900. Niistä 55 % oli järjestöjen ylläpitämiä. (Kauppinen & Niskanen 2003, 20-21.) Aikaisemmin järjestöjen tehtävänä oli ollut pääasiassa jäsenistön edunvalvonta eikä niillä juurikaan ollut roolia palvelujen tuottamisessa. Nyt jär-jestöt alkoivat saada yhä enemmän selkeitä palvelujen tuottamistehtäviä (Möt-tönen 2002, 112, 119). Yritysten ja järjestöjen tuottamat palvelut muodostavat jo viidenneksen sosiaali- ja terveyspalveluista. Osa niistä on kuntien hankkimia, mutta niitä kustantavat myös muut piirit, kuten kansaneläkelaitos, yksityiset työnantajat, vakuutusyhtiöt tai asiakkaat itse. Näiden palvelujen valvomisesta huolehtivat lääninhallitukset. Myös kehitysvammahuollon palveluja alettiin tuottaa yksityisten palveluorganisaatioiden kautta ja Suomeen levisi nopeasti yksityisten hoitokotien verkosto (Nouko-Juvonen 1995c). Kehitysvammahuolto on laajentunut samoin kuin psykiatrinen hoitojärjestelmäkin (Salo 1996, 299) monimutkaiseksi avo- ja laitospalveluiden järjestelmäksi. Lääninhallitusten mukaan Suomessa oli 9.9.1999 yhteensä 168 yksityistä kehitysvammapalvelujen tuottajaa (Matikka, Hintsala & Vesala 1999).
Edellisillä vuosikymmenillä, 1970- ja 1980-luvuilla palvelujärjestelmää oli rakennettu valtion tiukassa ohjauksessa siten, että valtio määritteli, mitä palveluja julkisen hallinnon tuli kuntalaisilleen tuottaa. Kun ohjausta ohennet-tiin ja valtionosuuksista poistuivat niiden käyttöä rajoittaneet korvamerkinnät, kukin kunta voi käyttää saamansa varat miten ja mihin tahansa oman harkin-tansa mukaan. Kuntien siirtymiseen palvelujen tuottajista niiden ostamiseen vaikutti merkittävästi se, että paikallistasolle voitiin siten kanavoida julkista rahaa monista eri lähteistä. Esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen merkitys sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoittajana kasvoi. Järjestöt saivat Raha-auto-maattiyhdistykseltä asuntoloiden rakentamiseen tai toimintojen järjestämiseen varoja, joita kunnat eivät itse voineet saada. (Möttönen 2002, 128-129.) Raha-automaattiyhdistyksen varoilla tehtiin vuosittain noin 1 500 vanhusten tai erityisryhmien asuntoa (Vainio 1998).4 Lisäksi Kelalta tuleva suurempi avohoidon eläke asumistukineen tuo ylimääräistä hyvinvointia paitsi kehitys-vammaisen ihmisten elämään myös kunnan kukkaroon. Asukkaan muutettua laitoksesta avohuollon asuntolaan kunta voi ryhtyä perimään häneltä itseltään vuokraa, mitä se ei voinut laitoksessa asuvien osalta tehdä (Palokari 1998, 28).
Samoin kunnan hartioilta putoavat myös vastuut lääkehoidon kustannuksista, vaatetuksesta, vapaa-ajan harrastusten järjestämismenoista ja monesta muusta laitoshoitoon kuuluneesta asiasta.
Kunta ja kuntalaiset nauttivat kolmannen sektorin tuottamasta monipuoli-sesta ”welfare-mixistä” (Anttonen 1989, 70; Anttonen & Sipilä 1992, 436-439;
Kuparinen 1995, 86), toimintamallista, jossa kunnallista palvelua täydentämässä
4 Raha-automaattiyhdistyksen tuki on sittemmin loppunut kilpailulainsäädännön takia (TV2 uutiset 27.3.2005).
001_451mk23470.indd 29
001_451mk23470.indd 29 14.9.2005 15:33:1114.9.2005 15:33:11
30 R. Kuparinen • "Ei meidän naapuriin"
on monia rahoitus- ja toimijatahoja omine osaamis- ja toimimisalueineen (Sosi-aali- ja terveysministeriö 1992, 32). Kolmannen sektorin käsitteestä on erilaisia määritelmiä, mutta tässä sillä tarkoitetaan toimintakenttää, joka jää valtion ja kuntien muodostaman julkisen sektorin ja markkinoiden muodostaman yksi-tyissektorin välimaastoon ja on voittoa tavoittelematon. Järjestöt muodostavat kolmannen sektorin ydintoimijaryhmän. (Helander 1997.) Järjestöt nähdään nyt resurssina tuottaa kuntalaisille hyvinvointia paikaten ja täydentäen julkisia palveluja (Möttönen 2002, 115-118). Myös vapaaehtoistoiminta ja vapaaeh-toiset ihmiset ovat tulleet mukaan.