Isyyttä käsittelevässä luvussa käsittelin vanhemmuuden sukupuolittumista kahden vanhemmuusyksikön välillä, isän/isien ja äidin/äitien. Edellisessä alaluvussa sijoitin puolestaan sosiaalisten äitien aseman johonkin äitiyden ja isyyden välimaastoon, ihanteelliseksi kanssavanhemmuudeksi. Sateenkaari-perhepuheessa vanhemmuuden sukupuolittuneet rakenteet kulkevat ja nä-kyvät niin vanhemmuusyksiköiden sisällä kuin niiden välilläkin, niin puheta-voissa kuin arjen käytännöissä. Ennen kaikkea vanhemmuuden sukupuolittuminen näkyy jakona ”äitiin” ja ”muihin”, eli synnyttäneen äidin erityislaatuisessa asemassa suhteessa kaikkiin muihin vanhempiin.
Tässä alaluvussa käsittelen sukupuolittunutta vanhemmuutta kahden eri ihanteen kautta: kasvatuspsykologiseen kiintymyssuhdeajatteluun perustu-van läsnäoleperustu-van perustu-vanhemmuuden ihanteen sekä sateenkaariperhepuheessa yleisesti esiintyvän ”miehen mallin” tai ”naisen mallin” ihanteen.
Äidinhoiva ja lapsen varhaiset kehitysvuodet
Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lapsella on lähinnä tarve ol-la suuressa läheisyydessä äitinsä kanssa. Tämä läheisyys antaa ra-vintoa myöhemmälle kasvulle kohti tervettä itsenäisyyttä. Jos lapsi tänä aikana menettää äitinsä tai sen, joka hänelle on läheisin, lapsi kokee sen eräänlaisena karkoittamisena tai tuhona. […] Noin yhden vuoden iässä turvallisuus on rakentunut. Nyt on tilaa uteliaisuudelle muiden vanhempien ja muiden aikuisten suhteen. Nyt lapsi voi myös alkaa päästää irti äidistään ja lähteä tutkimusmatkoille ulkomaail-maan, palatakseen sitten taas takaisin tankkaamaan turvallisuutta äidin luota. (Helmadotter & Janson 1999, 69.)
Mielenkiintoinen yksityiskohta sateenkaariperhepuheen perhekuvauksissa on se, että vanhemmuuden sukupuolittunutta rakentumista käsitellään teks-teissä lähinnä aivan pienten lasten kannalta. Myös synnyttäneen äidin ensisi-jaisuuden lapsen elämässä kuvataan kestävän intensiivisenä suunnilleen vuoden ikään asti ja vähenevän sen jälkeen asteittain siihen asti kun lapsi on noin 3-vuotias – tämän jälkeen muiden vanhempien rooli lapsen elämässä voi kasvaa. Tämä näkemys on huomiota herättävän yhtenäinen ja laajasti levinnyt läpi sateenkaariperhepuheen.
Jaana Vuori (2001, passim.) on tarkastellut tätä ilmiötä väitöskirjassaan suhteessa yhteiskunnalliseen perhepuheeseen ja siinä rakentuviin diskurs-seihin. Vuoren mukaan nimenomaan kehityspsykologinen ajattelu sanelee lapsen kehityksen keskeiseksi rajapyykiksi jaon yli ja alle 3-vuotiaisiin (mt., 206). Kehityspsykologinen ajattelu on juurtunut Suomeen 1950-luvulta läh-tien ja pysynyt sen jälkeen vallitsevana perhepuheen tapana, vaikka itse
aja-tukset ja niiden sisällöt ovat ajan kuluessa jonkin verran muuttuneet. Vuoren mukaan varhaislapsuuden kokemusten korostamisen juuret ovat kehityspsy-kologisten teorioiden psykoanalyyttisissa painotuksissa ja niihin liittyvissä diskursseissa. Tämän teorian perusolettamuksiin kuuluu se, että vauvojen ja pienten lasten hoivaaminen kuuluu äideille. (Mts.)
Vuori (2001, 234) nimittää tätä ajatusta korostavaa diskurssia äidinhoi-van diskurssiksi ja kiteyttää sen keskeiseksi sanomaksi sen, että äiti on vau-van ja pienen lapsen ensisijainen hoivaaja, että pieni vauva tarvitsee yhden ja vain yhden aikuisen hoivaa ja että hoiva on naisellista. Tämä tarkoittaa puo-lestaan myös sitä, että isä on hoivaajana toissijainen, tukee äitiä tai voi tar-peen tullen korvata puuttuvan äidin. Isä on myös sukupuoleltaan toisenlai-nen, hän on ”ei-äiti” (mts.). Samalla isän tehtävä on tarjota lapselle erillisyys äidistä ja äidin kanssa koetusta symbioosista, ja tätä kautta isä mahdollistaa lapselle sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin. Vuoren mukaan tälle diskurssil-le on keskeistä myös se, että vanhemmuus perustuu heteroseksuaaliseldiskurssil-le pa-risuhteelle ja tekee lapsista heteroseksuaalisia. (Mts.)
Katja Yesilova liittää väitöskirjassaan (2009, 51–81) suomalaisessa kes-kustelussa vallitsevan kehityspsykologisen puheen ennen kaikkea psykiatri ja psykoanalyytikko John Bowlbyn 1950-luvulla julkaistuun kiintymyssuhde-teoriaan. Yesilovan mukaan se on yksi länsimaisen kulttuuripiirin vaikutus-valtaisimmista kehityspsykologisista oppisuuntauksista. Yesilova osoittaa, kuinka Bowlbyn pienen lapsen kehitystä tarkasteleva teoria rantautui suoma-laisiin keskusteluihin jo 1950-luvun loppupuolella ja kuinka siitä tuli jo sil-loin olennainen osa perheiden tiimoilta käytävää yhteiskunnallista keskuste-lua. (Yesilova 2009, 51–81.) Tämän teorian vaikutus näkyy perhepuheessa, myös sateenkaariperhepuheessa, yhä edelleen voimakkaana kehyksenä, kun pyritään määrittelemään aivan pienen lapsen hyvinvointiin ja suotuisaan kehitykseen vaikuttavia seikkoja.
Bowlbyn teorian mukaan lapsen ja tämän synnyttäneen äidin välille ra-kentuu symbioottinen side, joka on lapsen turvallisen ja hyvän kehityksen kannalta välttämätön. Bowlby mieltää tämän siteen biologispohjaiseksi ja se erottaa hänen mukaansa lapsen ja tämän synnyttäneen äidin välisen suhteen lapsen kaikista muista suhteista kaikkiin muihin ympärillä oleviin aikuisiin.
Bowlbyn mallissa tämän ensisijaisen suhteen särkyminen ennen lapsen kol-matta ikävuotta johtaa erilaisiin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin patologioihin, kuten häiriöihin aikuisen kiintymyssuhteiden muodostamisessa ja pahimmil-laan täydelliseen kyvyttömyyteen solmia sosiaalisia suhteita. (Bowlby 1957, passim.)
Eräs viimeaikainen esimerkki tämän teorian vaikutusvallasta on vuonna 2011 ilmestynyt kasvatustieteen dosentti Erja Rusasen kirja Hoiva, kiinty-mys ja lapsen kehitys (2011), jonka pohjalta heräsi myös vireä keskustelu vanhemmuudesta ja päivähoidosta muun muassa lehtien mielipideosastoilla sekä sosiaalisessa mediassa. Käytän seuraavaksi hieman tilaa Rusasen näke-mysten erittelyyn siksi, että hänen kirjansa tuo kiinnostavalla tavalla esiin monia sellaisia kasvatuskeskustelussa ja perhepuheessa pinnan alla ja rivien
väleissä kyteviä kysymyksiä, jotka ovat tähdellisiä myös sateenkaariperhepu-heen kannalta. Tarkastelen ensin Rusasen näkemystä vanhemmuuden ideaa-lista toteutumisesta ja erittelen sitten sitä, kuinka vastaavia näkemyksiä esiintyy sateenkaariperhepuheessa – ja sitä, miltä osin sateenkaariperhepu-heen näkemykset poikkeavat Rusasen ajatuksista ja miksi.
Sukupuolittuneen vanhemmuuden kannalta merkittävä muutos 1950-luvulta nykypäivään on se, että siinä missä Bowlby puhuu lapsen ensisijaise-na tarpeeensisijaise-na nimenomaan äidistä, nykyteorioissa tämä positio ei ole varattu välttämättä vain biologiselle äidille (Vuori 2001, 272). Myös Rusanen kirjoit-taa auki sen, että lapsen ensisijainen hoivaaja voi olla myös muu kuin ni-menomaan äiti. Rusanen toteaa Bowlbyn tapaan, että lapselle tärkeintä olisi saada muodostaa turvallinen ja katkeamaton kiintymyssuhde, minkä jälkeen hän tarkentaa näkemystään näin: ”Tämän päivän yhteiskunnan hoivajärjes-telmien kannalta ristiriitaista on se, että lapsi tarvitsee kipeästi kolmen en-simmäisen ikävuotensa aikana samaa henkilöä, joka on ottanut vastuun hä-nestä syntymän jälkeen.” (Rusanen 2011, 15, kurs. AM.) Tämän henkilön ei tarvitse Rusasen mukaan olla edes lapsen vanhempi, mutta kun yksi emotio-naalisesti tärkein henkilö on valikoitu, tämän tulisi lapsen elämässä pysyä:
”Yksi perusasia minuuden suotuisan kehityksen kannalta on, etteivät lapsen elämässä olevat ihmiset vaihtuisi liian paljon, vaan lapsi saisi kasvaa niiden ihmisten parissa, jotka ottavat hänestä vastuun syntymän jälkeen.” (Rusanen 2011, 20.) Tämän ihmisen, tai näiden ihmisten, osalta vaatimukset ovat sel-keät: ”henkilön pitää olla paikalla ja suostua luomaan lapseen kahdenkeski-nen erityikahdenkeski-nen tunnesuhde.” (Rusakahdenkeski-nen 2011, 25.)
Rusasen näkemys on muotoiltu jopa hämmentävän sukupuolineutraalisti:
tässä mallissa lapsen ”äitihahmoksi” kelpaa oikeastaan kuka tahansa sellai-nen henkilö, joka on valinnut lapsen ja sitoutunut luomaan tämän kanssa pysyvän ja erityisen kiintymyssuhteen. Rusasen mukaan Bowlbyn teoriassa käytetyt ”äidin” ja ”äitihahmon” käsitteet eivät viittaa suoraan biologiseen äitiin vaan ennemmin henkilöön, johon lapsi suuntaa ensisijaisen kiintymis-käyttäytymisensä. Rusanen päätyy kuitenkin teoksessaan käyttämään näitä kahta sanaa synonyymeina, sillä juuri biologiset äidit ovat hänen mukaansa useimmiten niitä, jotka ottavat vastuun lapsesta syntymän jälkeen.
Kun seuraavissa luvuissa puhutaan äidistä tai äitihahmosta, lukija voi luonnollisesti korvata nimikkeen sillä henkilöllä, joka tosiasialli-sesti ottaa päävastuun lapsesta ja johon lapsi luottaa eniten. Äidilli-nen hoiva […] puolestaan viittaa siihen tapaan, jolla lapsen vaati-muksiin pitäisi vastata ja sisältää kiintymyssuhdeteorian kriteerit hyvän hoivan laadusta. Äidillisen hoivan vaatimukset koskevat siis kaikkia henkilöitä, jotka huolehtivat lapsesta. (Rusanen 2011, 30.) Tässä toteutuu Jaana Vuoren äidinhoivan diskurssille keskeiseksi luonneh-tima ajatus siitä, että hoiva on ensisijassa äidillistä ja feminiiniseksi merkit-tyä. Rusasen näkemys kiintymyssuhdeteoriasta olisi kuitenkin periaatteessa hyvinkin avoin erilaisille sateenkaariperheille ja muille
ei-ydinperhenormatiivisille vanhemmuuden muodoille.95 Myös Bowlbyn 1950-luvun kirjoitukset sisälsivät ohjeita ja näkemyksiä siitä, kuinka lapsen hoiva tulisi järjestää silloin, kun sitä ei ole mahdollista järjestää perheen parissa.
Näin ollen kiintymyssuhdeteoriaan on jo valmiiksi sisällytetty ajatus siitä, että lapsen ensisijainen kiintymyssuhde ei välttämättä ole biologiseen äitiin.
Mielenkiintoista kyllä, tässä toistuu lähes sanasta sanaan rakenne, joka tuli esiin myös toisessa luvussa adoptioisien puheessa: vaikka hoivaamassa olisi joku muu kuin nainen, hoiva merkityksellistyy äidilliseksi ja äidinhoiva hoi-van ihanteeksi.
Tämä ajatusmalli näkyy Rusasen kirjassa etenkin kohdissa, jossa hän pohtii vanhemmuuden erilaisia roolijakoja ja niissä viimeisten vuosikym-menten aikana tapahtuneita muutoksia. Rusanen jakaa vanhemmuuden kah-teen selvästi toisistaan erilliseen rooliin, jossa ”nainen ja mies toimivat toisi-aan täydentävällä tavalla” (Rusanen 2011, 174). Tässä mallissa äidit ovat hoivaajia ja isät leikkikavereita ja rajojen asettajia sekä perheen toimeentu-lon turvaajia.
Rooleihin erikoistuminen ei ole vahvan kiintymyksen syntymisen eh-to. Kuitenkin, jos tarkastellaan kiintymyssuhdejärjestelmää kokonai-suutena, voidaan löytää siltä pohjalta perusteluita äidin ja isän rooli-jaolle. Vanhempien selkeät roolit saattavat edistää kiintymysjär-jestelmän molempien puolien – turvan tarjoamisen ja leikin – tarkoituksenmukaista toteutumista lapsen ehdoilla. (Rusanen 2011, 174.)
Viimeaikaisen kehityksen suunta on ”sukupuoleen perustuvaa työnjakoa vas-taan esitetyn kritiikin” (Rusanen 2011, 175) vaikutuksesta ollut Rusasen mu-kaan sellainen, jossa sukupuolten roolit ovat samankaltaistuneet. Rusanen kutsuu tätä kehitystä roolihomogeniaksi, jolla hän viittaa miehen ja naisen rooleja ”sekoittavaan tai yhdenmukaistavaan vanhemmuuteen, sukupuo-lineutraaliuteen tai jopa täydelliseen roolittomuuteen kasvattajina” (mts.)96. Rusanen toteaa, että jo empiiristen tutkimusten mukaan naiset ja miehet eroavat toisistaan kasvattajina. Hän selittää näitä biologisen sukupuolen mu-kaisia eroja kasvatustavoissa ja -rooleissa sukupuolten välisillä psykologisilla ja biologisilla eroilla. Hän viittaa toistuvasti maskuliiniseen ja feminiiniseen psykologiseen tyyliin (mt., 178), joita esiintyy tavanomaisimmin biologisen sukupuolen mukaisesti, mutta feminiinistä tyyliä voi esiintyä myös miehillä
95 Tämä saattaa johtua myös siitä, että Rusasen kirjan yksi painopiste on päivähoidon kehittäminen lapsilähtöisemmäksi ja lapsen kiintymyssuhteita paremmin huomioivaksi, jolloin olisi epäviisasta lähteä siitä, ettei kukaan muu kuin äiti voi hoitaa lasta onnistuneesti.
96 ”Sukupuolineutraalius” ja ”roolittomuus” ovat mielenkiintoisia käsitteitä tässä yhteydessä. Sukupuo-lineutraaliuden ajatus implikoi, että sukupuolen merkitys hoivalle katoaa, jos nainen ja mies tekevät samoja asioita suhteessa lapseen. Roolittomuuden käsite puolestaan sisältää ajatuksen siitä, että vain sukupuolittuneesti eriytyneet roolit ovat rooleja: jos roolit sulautuvat toisiinsa, niiden roolius ikään kuin katoaa ja jäljelle jää vain sukupuoleton tyhjiö – roolittomuus.
ja maskuliinista tyyliä myös naisilla. Olennaista on Rusasen mukaan kuiten-kin se, että lapsen elämässä on läsnä molemmantyylisiä vanhempia. Häntä huolestuttaakin nimenomaan roolihomogenian mukanaan tuoma vanhempi-en ”sukupuolineutraalius” kasvattajina (2011, 176–181), joka voi johtaa on-gelmiin niin lapsen sosiaalistumisen, hoivan laadun kuin lapsen sukupuoli-identiteetin kehityksen kannalta.
Rusasen mukaan tasa-arvoinen vanhemmuuden jakaminen vaatisi ni-menomaan miehiä muuttumaan ”perinteisestä rajojen asettajasta ja stimu-lanssin tarjoajasta sensitiivisiksi hoivaajiksi” eli muuttamaan psykologista tyyliään feminiiniseen suuntaan, minkä vuoksi ”miehen pitäisi tässä tilan-teessa oivaltaa itseään koskevat uudet vaatimukset, jotta lapsi voisi kehittyä yhtä hyvin kuin äidin hoivassa.” (Mt., 181.) Mikäli mies ryhtyy hoivaamaan lasta autoritäärisistä lähtökohdista eikä muuta käytöstään, lapsi ei hyödy isästä hoivaajana vaan hoivan laatu heikkenee äidinhoivaan verrattuna.
Isän muuttuminen psykologiselta tyyliltään feminiiniseksi hoivaajaksi ei kuitenkaan sekään Rusasen mukaan ole lapsen kannalta ongelmatonta, sillä se saattaa johtaa parisuhteen hankaluuksiin sekä siihen, että lapsen seksuaa-li-identiteetin kehitys häiriintyy. ”Kokonaan tämän kirjan ulkopuolelle jätetty tärkeä kysymys on, miten sukupuolineutraalius vaikuttaa parisuhteen eroot-tiseen jännitteeseen. Jos jännite katoaa naisen ja miehen liian suuren psyyk-kisen samanlaisuuden vuoksi, lapsi kokee myös tällöin kodin hajoamisen tai sen uhan vuoksi tappion", Rusanen kirjoittaa. (2011, 181.)97 Vastaavasti myös lapsen sukupuoli-identiteetti voi Rusasen mukaan muuttua epävakaaksi, mi-käli vanhempien psykologiset tyylit ovat liian samankaltaisia:
Näistä lähtökohdista voitaneen arvioida, että lapsen sukupuoli-identiteetin kehittymistä auttavat aikuisten riittävän selkeät ja suku-puolierityiset roolimallit. Eriytyneet roolit auttanevat lasta hahmot-tamaan ja hyväksymään oman sukupuolensa pysyvyyttä paremmin kuin sekoittuneet roolit. Selkeät roolit eivät kuitenkaan riitä, mikäli toisen roolia pidetään yhteiskunnallisesti parempana. (Rusanen 2011, 182.)
Alkuperäisestä ajatuksesta, jossa lapsen ensisijainen kiintymyskohde voi olla kuka tahansa aikuinen, joka on päättänyt ottaa vastuun lapsesta tämän syn-tymän jälkeen, Rusanen siirtyy tässä suoraan priorisoimaan heteroseksuaa-lista ydinperhemallia. Sukupuolitettujen rakenteiden hämärtyminen näyttäy-tyy hänen argumentaatiossaan mahdollisena syynä sekä vanhempien välisten roolien hämärtymiselle, avioeroille, lapsen kehityksen epävakaudelle että sille, ettei aikuisilla ole halua tai voimia viettää aikaa lasten kanssa. Myös Jaana Vuori (2001, 219) toteaa tarkastelemiensa ammattilaisten
97 Sukupuolieron ja sen myötä parisuhteen eroottisen jännitteen kumoutumisen vaaran ovat identifioi-neet monet muutkin kasvatuspsykologit, muun muassa Jari Sinkkonen ja Tony Dunderfelt (ks. Vuori 2004, Eräranta 2004, Dunderfeltin osalta myös Yleisradion haastattelu vuodelta 2009:
http://yle.fi/uutiset/psykologi_miehen_pitaisi_asettaa_naiselle_rajat/748867, haettu 7.6.2011).
en tekstien yhden viestin olevan se, että isän hoivaaminen äidin kaltaisilla tavoilla, isän ”ryhtyminen äidiksi”, saattaa johtaa hankaluuksiin. Psykoana-lyytikot kiistelevät Vuoren mukaan siitä, mitä seuraa, jos isä astuu äidin rin-nalle toiseksi pienen lapsen hoivaajaksi. Siitä saattaa näissä teksteissä seura-ta myöhemmin ongelmia lapselle, äidille seura-tai isälle itselleen, ja nämä ongelmat liittyvät nimenomaan siihen, että isä femininisoituu eikä lapsi enää erota häntä äidistä. Keskeistä tässä on isän toisenlaisuus äidistä. (Mt., 219–221.)
Sateenkaariperhepuheen tarkastelun kannalta kiinnostavaa näissä näke-myksissä on se, kuinka ne pelaavat yhtä aikaa hoivan yhteiskunnallisen su-kupuolittamisen, vanhemmuuden sukupuolittuneiden roolien, maskuliinisen ja feminiinisen psykologisen tyylin ja toisaalta hyvin ”traditionaalisen” hete-roseksuaalisen ydinperheen ideaalin kanssa. Periaatteessa, riittävän laajasti tarkasteltuna, esimerkiksi Erja Rusasen näkemykset avaavat tilaa myös sa-teenkaariperheiden vanhemmuudelle, kunhan se toteutetaan lapsen ensisi-jasta kiintymyssuhdetta kunnioittavalla tavalla ja kunhan perheessä on läsnä sopivissa määrin molempia (sukupuolittuneita) psykologisia tyylejä. Sitä, voiko samassa perheessä olla esimerkiksi kaksi naista, jotka omaavat erilaiset psykologiset tyylit, ja onko tämä lapsen kehityksen kannalta hyvä vai huono asia, Rusanen ei lähemmin tarkastele. Hänen tapansa irrottaa maskuliininen ja feminiininen psykologinen tyyli vanhemman sukupuolesta antaisi kuiten-kin ainakuiten-kin alustavasti tilaa sille, että näitä tyylejä toteuttamassa voisi olla kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa.
Tämä ajatus esiintyy myös sateenkaariperhepuheessa, jossa vanhemmat voivat erotella hyvinkin voimakkaasti omia tyylejään, niin sukupuolen kuin kasvatusotteenkin osalta. Homofamiljer-kirjassa eräs synnyttänyt äiti kuvai-lee alkuaikoja lapsen kanssa näin: ”Lisa sanoo itse ettei pysty kuvailemaan tunteitaan muuten kuin eläimellisin käsittein. […] ’Meidän suhteemme oli niin tärkeä ja meillä oli kädet täynnä kun yritimme tutustua toisiimme, minä ja Elsa.’” (Stenholm & Strömberg 2004, 20.) Vastaavasti ei-synnyttäneen äidin roolia kuvataan näin: ”Annan rooliksi alkuaikoina muodostui palvella sitä pientä yksikköä, jonka hänen vaimonsa ja lapsensa muodostivat.” (Mts.)
Vauva-ajan idylliä merkitsevä kuva lapselleen lähes eläimellisellä (vrt.
”luonnollisella”, ”alkukantaisella”) otteella omistautuvasta äidistä ja vaimo-aan ja lastvaimo-aan hellästi palvelevasta ja suojelevasta isästä on tunnistettava osa yleistä kulttuurista (ydinperhe)kuvastoa. Tähän kuvastoon sitoutuu myös tämä naisparin perheen vauva-ajan kuvaus. Kertomus ei kuitenkaan ole särö-tön, pikemminkin päinvastoin: teksti rakentaa äitien välille jännitettä, joka syntyy sosiaalisen äidin mustasukkaisuudesta biologisen äidin ensisijaisen hoivaajan asemasta:
Samalla Annalla oli myös muita, vähemmän mukavia mustasukkai-suuden tunteita. ”Voin verrata osaani isiin, mutta miehenä on ehkä enemmän sinut kohtalonsa kanssa, ettei pysty synnyttämään lasta.
Minä en ollut, sehän olisin voinut olla minä, joka olisi synnyttänyt lapsen.” (Stenholm & Strömberg 2004, 20–21.)
Heteroperheiden sukupuolittuneet roolit näyttäytyvät tässä helpompina hy-väksyä, kun taas sosiaalinen äiti kamppailee selvästi rooliristiriitojen kanssa.
Edelleen on hetkiä, jolloin vain Lisa kelpaa. […] Anna ei loukkaannu, kun Elsa valitsee lisan, mutta ei se myöskään ole hänelle yhdenteke-vää. ”Olisihan se ihanaa jos olisin numero yksi, mutta samalla mi-nusta on ihana nähdä miten hieno ja tiivis heidän suhteensa on. Ja voinhan aina unelmoida siitä, että saan itse synnyttää lapsen, jonka kanssa minulla toivottavasti on yhtä läheinen suhde. […] Olen Elsalle tärkeä toisella tavalla.” (Stenholm & Strömberg 2004, 22.)
Vanhemmuuksien välinen ero määrittyy tässä eräänlaisena kaipuuna. Kai-puu kohdistuu siihen läheiseen siteeseen, jonka kertomuksen mukaan yrityk-sistä huolimatta voi luoda lapseen vain synnyttänyt äiti. Tämän kaipuun kanssa isien nähdään voivan olla paremmin sinut, koska heidän kohdallaan lapsen synnyttämisen ajatus on alun alkaenkin mahdoton. Sosiaalisen äidin asema kuvataan nimenomaan naisena, äitinä, joka myös olisi voinut synnyt-tää perheeseen tulleen lapsen, mutta ei ole näin tehnyt. Sosiaalisen äidin äiti-ys rakentuu ikään kuin puutteellisen samankaltaisuuden logiikan kautta – äitinä, joka ei ole synnyttänyt – kun taas isien asema perustuu sukupuolten väliseen eroon ja fysiologiseen kyvyttömyyteen synnyttää lapsi.
Kun ajatuksen sukupuolittuneista vanhemmuuden ja hoivan malleista yhdistää edellisen alaluvun lopussa esitettyyn ajatukseen siitä, että sosiaali-nen vanhemmuus sateenkaariperhepuheessa sijoittuu johonkin isyyden ja äitiyden välimaastoon, voidaan kysyä, onko sateenkaariperheiden vahvuus vanhemmuudessa nimenomaan erilaisten hegemonisten ihanteiden väliin putoaminen? Tarjoaako vanhemmuuden asemoituminen isyyden ja äitiyden, feminiinisen ja maskuliinisen psykologisen tyylin ja biologisen ja juridisen vanhemmuuden oudoille reunamille mahdollisuuksia tehdä vanhemmuutta toisin ja neuvotella uudelleen sellaisia sukupuolittuneita vanhemmuuden ja hoivan ihanteita, joita heteronormatiivisessa tilanteessa ei ehkä tulla kovin helposti kyseenalaistaneeksi? Toisaalta voidaan myös kysyä, missä rajoissa tämä toisin tekemisen vapaus toteutuu – mitkä ovat ne puitteet, jotka sa-teenkaariperhepuheessa rakentuvat valintojen ja arjen järjestelyjen ympäril-le?
Arjen järjestelyt ja kiintymyssuhteiden rajat sateenkaariperhepu-heessa
Lapselle useampi aktiivinen vanhempi tarkoittaa suurta turvallisuut-ta, huolenpitoa ja rakkautta. Mutta myös useampia ihmisiä, jotka voi pelata toisiaan vastaan, joihin voi testata tahtoaan ja joihin pitää so-peutua. Välillä vanhempien kesken vallitsee oikeudenmukaisuusajat-telu, jonka mukaan lapsen pitää saada asua yhtä paljon
äi-din/kanssaäidin [medmamma] kuin isän/kanssaisän [medpappa]
kanssa, mikä on epärealistista, mutta voi synnyttää konflikteja.
”Vauvoille ja leikki-ikäisille on tärkeää, että elämässä on kiintopiste, toisin sanoen yksi koti. Pienille lapsille vuoroasuminen vanhempien luona on aivan liian raskasta ja voi siksi olla haitallista heidän kehi-tykselleen. Nuorimmat lapset tarvitsevat sen sijaan sitä turvallisuut-ta, jota mahdollisimman vakaa, säännöllinen ja ennakoitava arki tarjoaa.” (Helmadotter & Janson 1999, 26, lainauksen viite: Socials-tyrelsen: ”Gemensam vårdnad”.)
Tarkastelemassani sateenkaariperhepuheessa opastekstit ovat ainoita, jotka ottavat millään yleisemmällä tasolla kantaa siihen, mitkä olisivat hyviä tai huonoja tapoja järjestää lapsen arki sateenkaariperheessä. Nämä kannanotot kohdistuvat poikkeuksetta apilaperheiden tilanteisiin tai muuhun kahden kodin välillä jaettuun vanhemmuuteen – oppaat eivät ota kantaa esimerkiksi siihen, mikä on sopiva ikä ydinperheessä elävän lapsen aloittaa päiväko-tiuransa.
Yllä lainattu Handbok för homosexuella föräldrar viittaa suoraan kiinty-myssuhdeteorian näkemyksiin siitä, että alle kouluikäinen lapsi tarvitsee
”kiintopisteen”, yhden ensisijaisen kodin. Argumentti suunnataan sitä vas-taan, että tasa-arvoisen vanhemmuuden (tai ”oikeudenmukaisuusajattelun”, kuten sitä tekstissä kutsutaan) äärimmilleen vieminen johtaisi siihen, että pienikin lapsi asuisi tasapuolisesti kahdessa kodissa. Tämä menettely tuomi-taan tekstissä epärealistiseksi, mutta todetuomi-taan, että tämän epärealistisuuden tunnustaminen voi aiheuttaa konflikteja vanhemmuusyksiköiden välille. Tä-mä on myös yksi harvoista kohdista, joissa tekstiin sisältyy suora lainaus vi-ranomaistekstistä – sosiaaliviraston ohjeista yhteishuoltajuuteen. Opas ikään kuin piiloutuu auktoriteetin selän taakse tilanteessa, jossa se muuten joutuisi ottamaan kantaa hankalaan ja sateenkaariperheyhteisössä helposti konflikti-seen aiheekonflikti-seen. Vetoamalla auktoriteettiin, joka puolestaan selvästi ammen-taa näkemykseensä vaikutteita kiintymyssuhdeajattelusta, ja kertomalla auk-toriteetin äänellä selvästi sen, mitä ”lapsi tarvitsee”, rakennetaan selkeä ja vastaansanomaton lapsen edun nimissä perusteltu normi siitä, kuinka pie-nen lapsen arjen järjestelyt tulee apilaperhetilanteessa ratkaista.
Myöhemmin tekstissä todetaan, että lapsi voi alkaa yöpyä isänsä luona yhden yön kerrallaan ollessaan noin 1,5-2-vuotias. Kolmen vuoden iässä lapsi pystyy ehkä viettämään joka toisen tai joka kolmannen viikonlopun ja mah-dollisesti jonkin arki-illan isän luona. Koululainen on sitten jo tekstin mu-kaan kyllin iso ”nähdäkseen vuoroasumisen hyvät puolet”, mutta teini-ikäinen ei enää välttämättä haluakaan raahata tavaroitaan kahden kodin vä-lillä. (Helmadotter & Janson 1999, 26.) Nämä ihanteet asettuvat jälleen hyvin tarkasti vastaamaan kiintymyssuhdeteorian näkemystä, jossa lapsen ensisi-jainen paikka kolmevuotiaaksi asti on äitinsä luona, ja vasta yli 5-vuotias on valmis enemmissä määrin irrottautumaan äidin ensisijaisesta hoivasta.
Kohdassa, jossa puhutaan arjen järjestelyistä ja lapsen tarpeista, teksti liukuu lähes huomaamatta alun sukupuolineutraalista muotoilusta
puhu-maan isistä etävanhempina ja äideistä lähivanhempina. Normiksi asettuu siis tilanne, jossa lapsi asuu ensimmäiset noin 5-7 vuotta lähinnä äitien luona, näistä vähintään ensimmäiset 1,5 vuotta siten, ettei hän edes yövy poissa ko-toa. Sen sijaan kantaa ei oteta siihen, kuka lasta tässä äidin/äitien kodissa hoitaa, kunhan hoiva tapahtuu yhdessä tietyssä kodissa.98
Teksti joutuu lainaamaan suosituksensa viranomaisilta, mikä on hyvin epätyypillinen ratkaisu sateenkaariperheoppaissa. Tämä kertoo siitä, että kyseessä on kohta, joka on hankala myös oppaan kirjoittajalle. Tekstissä esiintyy rinnakkain kaksi erillistä normia: yhtäältä on ihanne äidistä, joka pyrkii kaikin keinoin edistämään ja luomaan puitteet lapsen ja isän välisen suhteen mahdollisimman hyvälle rakentumiselle. Vivienne Elizabeth ja kumppanit (2010, 258) kutsuvat tätä ihannetta avioeron jälkeisen vanhem-muuden kontekstissa ”perheoikeuden 'hyväksi' äidilliseksi subjektiksi”. Tätä
Teksti joutuu lainaamaan suosituksensa viranomaisilta, mikä on hyvin epätyypillinen ratkaisu sateenkaariperheoppaissa. Tämä kertoo siitä, että kyseessä on kohta, joka on hankala myös oppaan kirjoittajalle. Tekstissä esiintyy rinnakkain kaksi erillistä normia: yhtäältä on ihanne äidistä, joka pyrkii kaikin keinoin edistämään ja luomaan puitteet lapsen ja isän välisen suhteen mahdollisimman hyvälle rakentumiselle. Vivienne Elizabeth ja kumppanit (2010, 258) kutsuvat tätä ihannetta avioeron jälkeisen vanhem-muuden kontekstissa ”perheoikeuden 'hyväksi' äidilliseksi subjektiksi”. Tätä