Suomen ja Ruotsin vanhemmuutta määrittelevissä lainsäädännöissä kaikki-en muidkaikki-en kuin synnyttänekaikki-en äidin vanhemmuudet ovat jännitteisissä suh-teissa keskenään. Vanhemmuuden positioiden terminologia ja oikeudellisten käsitteiden perusteet ovat lainsäädäntöprosesseissa neuvottelun kohteena, mutta toisaalta lakiteksteiltä vaadittava normatiivisuus pakottaa määrittele-mään nämä positiot edes hetkellisesti sitovalla tavalla. Sateenkaariperheen suhteessa lainsäädäntöön törmätään kuitenkin usein vaikeuksiin, kun laki yrittää määritellä ja jäsentää rakenteita, jotka eivät sellaisenaan toista lain-säädännön hegemonista heteroseksuaalista järjestystä. Samalla lainsäädäntö ikään kuin materialisoi tai konkretisoi vallitsevat yhteiskunnalliset käsitykset vanhemmuudesta ja sukulaisuudesta.
Lakiteksteissä myös muiden kuin heteroseksuaalisten ydinperheiden vanhemmuutta tuotetaan ja määritellään heteroydinperhenormiin perustu-van järjestyksen kautta. Kuten edellisen luvun juridista äitiyttä tarkastelevas-sa osuudestarkastelevas-sa toin esiin, lakitekstissä epänormatiiviset sosiaaliset vanhem-muussuhteet pyritään merkityksellistämään normatiivisten positioiden kautta, jotta ne tulisivat mahdollisimman tarkasti osaksi yhteiskunnallista järjestystä ja lakkaisivat häiritsemästä tai kyseenalaistamasta sitä. (Butler 2000, 69–72.) Edellisessä luvussa tarkastelemani esimerkit Suomen ja Ruot-sin vanhemmuutta säätelevistä laeista kuitenkin myös osoittavat, kuinka normalisaatioprosessi säröilee, kun laki ei tekstinä pystykään sisällyttämään naisparin toisen osapuolen äitiyttä eikä kokonaan sulauttamaan epänorma-tiivista vanhemmuuspositiota normatiivisiin määritelmiinsä.
Lakiteksteissä määritellään sitä, miten ja millä ehdoilla yksilöillä on pääsy tiettyihin positioihin. Aiemmissa luvuissa olen tarkastellut isyyden ja äitiy-den määrittymisen ehtoja ja niihin sisältyviä poikkeuksia ja outouksia. Laki-tekstien lähempi tarkastelu osoittaakin, että tavat joilla erilaiset perhemuo-dot tunnistetaan tai jätetään tunnistamatta eroavat toisistaan sekä asiayhteydestä että perheenjäsenten välisistä suhteista riippuen. Perheen ymmärtämisen kannalta merkittäväksi kysymykseksi nouseekin tässä se,
mitkä ovat tietyn perheenjäsenen aseman lainsäädännöllisen tunnustamisen ehdot.
Ruotsalainen tutkija Sara Edenheim on tarkastellut Ruotsin lainsäädän-nön kehitystä queer-näkökulmasta. Edenheimin mukaan se, että tietty tilan-ne tulee tunnistettavaksi lainsäädännön puitteissa, vaatii ”normatiivisten vaatimusten esittämistä”. (Edenheim 2005, 132.) Toisin sanoen, tullakseen lainsäädännön tunnustamaksi, tietyn ryhmän tai henkilön on osattava aset-taa vaatimuksensa kyllin normatiivisessa asussa, jotta ne tulevat lainsäädän-nöllisesti tunnistettaviksi. Esimerkiksi Suomessa vaatimus tasa-arvoisen avioliittolain säätämisestä voidaan lukea tällaiseksi normatiiviseksi vaati-mukseksi. Normatiivisten vaatimusten rajoista kertoo se, minkälaisia mah-dollisuuksia lainsäädäntö on sulkenut pois. Esimerkiksi vaatimus useammas-ta kuin kahdesuseammas-ta juridisesuseammas-ta vanhemmasuseammas-ta lasuseammas-ta kohden on järjestelmällisesti jätetty julkisen keskustelun ulkopuolelle. Ruotsissa puolestaan esimerkiksi itsellisen naisen vaatimus hedelmöityshoitoihin pääsystä on konkreettisesti suljettu pois – lähtökohtaisesti yksinhuoltajana lapsen kasvattaminen on siis lainsäädännön kannalta liian epänormatiivinen vaatimus.
Normatiivisten vaatimusten esittäminen on ollut myös yksi ”viralliseen homoliikkeeseen” kohdistuneen queer-kritiikin keskeisiä maalitauluja (esim.
Lehr 1999, Hull 2006, Rydström 2011, Suomessa esim. Kuosmanen 2007a).
Kritiikki on kohdistunut nimenomaan siihen, että etenkin perhe-elämän lainsäädännöllistä tunnustamista koskeva argumentaatio rakentuu ihanteel-liselle kuvalle tavallisesta perheestä, joka sulkee ulos monet sellaiset sosiaali-sen elämän järjestämisosiaali-sen muodot, jotka eivät mahdu tähän muottiin.
Michael Warner kirjoittaa teoksessaan The Trouble with Normal (1999, 27–29) stigman politiikasta. Tällä hän tarkoittaa sitä kehitystä, jossa tietyn-lainen seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava politiikka pyrkii sysäämään sosiaalisen stigman, leiman, itsestään toisaalle, huomaamatta kuitenkaan sitä, että tämä toisaalla on myös osa samaa seksuaalipoliittista jatkumoa.
Pyrkiessään pois stigmatisoidusta elämänpiiristä ”homoliike”, kuten Warner sitä kutsuu, puhdistaa homoseksuaalisuuden kaikesta sellaisesta, jonka voisi kuvitella aiheuttavan häpeää tai olevan epäsopivaa – esimerkiksi seksistä, epänormatiivisista elämänvalinnoista tai julkisesta oman seksuaalisuuden paljastamisesta.113
Antu Soraisen (2006, 37) mukaan suomalaisessa lesbo- ja homoyhteisöis-sä "luodaan uusia perhemalleja, jotka ’kumoamalla homoyhteisöis-säilyttävät’ heteroseksu-aaliset perhearvot”. Tällä Sorainen viittaa siihen, kuinka lesbo- ja homosub-jektit pyrkivät tulemaan lainsäädännön ja yhteiskunnallisen järjestyksen kannalta ymmärrettäviksi tavoilla, jotka edellyttävät sitoutumista vallitseviin normeihin. Samalla näihin perhemalleihin liittyy Soraisen mukaan kunnialli-suuden tavoittelu – Warnerin stigman välttämisen kääntöpuoli – joka on leimannut modernia seksuaali-identiteettipolitiikkaa 1970-luvulta lähtien
113 Warnerin esimerkki on presidentti Clintonin kaudella Yhdysvaltain armeijaan lanseerattu ”Don’t ask don’t tell” –politiikka, mt, 29–30.
(mt.). Sateenkaariperhepuheessa tämän kunniallisuuden ehdoksi asettuu mahdollisimman sulava sopeutuminen hegemoniseen (hetero)ydinperheen hegemoniaan. Valmiudessa ja mahdollisuuksissa tähän sopeutumiseen on puolestaan selviä eroja erilaisten perhemuotojen tai sosiaalisen elämän jär-jestysten välillä.
Ydinperheet, olivatpa ne nais-mies, nais-nais tai mies-mies -perheitä, so-peutuvat kunniallisuuden vaatimuksiin paremmin kuin uusperheet tai mo-niapilaperheet. Heteroperheet sulautuvat siihen, päinvastoin kuin naisparien perheet, joita siihen on soviteltava erillisillä vanhemmuuden tai parisuhteen määrittymisen säännöksillä. Miesparien perheet taas näyttäisivät jäävän per-hediskurssien laitamille, tosin Ruotsissa toteutunut adoptio-oikeus antaa näille perheille ainakin periaatteellisen tunnustuksen. Tämän sopeutumisen kääntöpuoli on Soraisen kysymys siitä, minkälaisia hierarkioita tai anti-oikeuksia lainsäädännön uudet muotoilut rakentavat. ”Onko esimerkiksi yk-sinelävällä homomiehellä oikeus lisääntyä, tai onko kahdella lesbonaisella, jotka eivät halua mennä naimisiin eivätkä halua lapsia, silti oikeus jonkinlai-seen elämänjärjestykjonkinlai-seen, joka huomioitaisiin tässä yhteiskunnassa?” hän kysyy. (Sorainen keskustelussa Jämsä et. al. 2005, 56.)
Carlos A. Ball (2011, 84) toteaa, että lhbt-liikkeen politiikassa konkretisoi-tuu kaksi erilaisista tapaa määritellä vapaus: negatiivinen ja positiivinen nä-kemys vapaudesta. Näistä negatiivinen vapaus, johon lhbt-liikkeet ovat ylei-simmin vedonneet, on vapautta tehdä seksuaalisuuteen ja yksityisyyteensä liittyviä päätöksiä ilman valtion puuttumista. Esimerkiksi homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden poistamisen vaatimus on osa tällaista vapauden retoriikkaa. Positiivinen vapaus puolestaan vaatii, että valtiovalta vahvistaa tiettyjä olosuhteita, jotta vapaus voi toteutua. Esimerkiksi vapaus mennä naimisiin kumppanin sukupuolesta riippumatta kuuluu tällaisen vapauskäsi-tyksen piiriin. Ballin mukaan negatiivisen vapauden politiikkaan on liittynyt lhbt-liikkeen vaatimuksissa nimenomaan ajatus siitä, että ihmisillä pitäisi olla vapaus tehdä haluamiaan elämänvalintoja. Ei siis niinkään se, että näi-den valintojen tulisi olla erityisen moraalisia tai hyviä. Päinvastoin, moraalin tai hyvien päätösten kautta argumentointi on nähty lhbt-liikkeen piirissä epäilyttävänä. Tämän epäilyn taustalla on Ballin mukaan se, että homosek-suaalisuus ja homoseksuaaliset teot on itsessään nähty moraalittomina ja tuomittavina, ja ne on yhteiskunnallisissa keskusteluissa tuomittu nimen-omaan moraaliargumentteihin vedoten. Tällöin lhbt-näkökulmasta keskei-seksi poliittikeskei-seksi argumentiksi on muodostunut nimenomaan lain sääntelyn erottaminen moraalista ja kunniallisuuden ajatuksesta.
Ballin mukaan (2011, 85—86) 1990-luvulla tapahtui kuitenkin muutos lhbt-oikeuksia ajavan liikkeen politiikassa.114 Fokus siirtyi ”jättäkää meidät rauhaan” -tyyppisestä politiikasta vaatimukseen, että valtio vahvistaa ja tun-nustaa ja siten myös suojelee kaikkien kansalaistensa intiimi- ja
114 Ball kirjoittaa yhdysvaltalaisessa kontekstissa, mutta vastaava muutos on nähdäkseni näkyvissä myös laajemmin länsimaissa.
ta. Samalla vaatimusten ydin siirtyi yksityisyyden kunnioituksesta aktiiviseen vahvistamiseen ja myös tietynasteiseen sääntelyyn. Ballin mukaan on kui-tenkin hyvin vaikea yhtä aikaa vaatia, että valtio tunnustaa tiettyjä intiimi- ja perhesuhteita ja samalla vaatia, ettei näihin suhteisiin liitetä moraalisia hy-vyyden tai arvostuksen piirteitä. Näin ollen vaatimus esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitosta tuo aina väkisin mukaan kysymyksen siitä, minkälaiset suhteet nähdään moraalisina, kunniallisina ja hyvinä ja minkälaiset puoles-taan ei. (Mts.) Tämä välttämättömyys ei Ballin mukaan kuitenkaan ole mil-lään tavalla tehnyt lhbt-liikkeelle helpommaksi moraalisiin argumentteihin vetoamista, vaan liikkeen sisäisiä keskusteluja leimaa tässä suhteessa epä-mukavuus, joka liittyy yhtäältä moraaliin perustuviin argumentteihin liitty-vään historialliseen painolastiin, mutta toisaalta myös niihin aggressiivisiin ja tehokkaisiin tapoihin, joilla monet konservatiiviset äänet ovat tuoneet mo-raalikysymyksiä esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvissä yh-teiskunnallisissa keskusteluissa. (Mts.)
Lhbt-liikkeen lakiin kohdistamat tunnustetuksi tulemiseen tähtäävät vaa-timukset ilmentävät siis Ballin mukaan aina tiettyä epämukavuutta. Nähdäk-seni tämä epämukavuus kohdistuu myös itse vaatimusten sisältöön. Lain normatiivisessa järjestelmässä ei-heteronormatiiviset perhemuodot merki-tyksellistyvät suhteessa aiempiin positioihin ja linjauksiin (esimerkiksi kah-den vanhemman maksiimiin), jotka eivät veny vastaanottamaan kovin radi-kaalisti heteroydinperhenormista poikkeavia perhemuotoja. Laki säätelee erilaisia ei-heteronormatiivisia käytäntöjä heteronormatiivisesta lähtökoh-dasta, jolloin kaikki perhemuodot rakentuvat lain näkökulmasta vain tietty-jen positioiden kautta. Näissä positioissa konkretisoituvat kysymykset siitä, minkälaiset suhteet ovat oikeanlaisia tai moraalisesti hyviä. Vanhemmuudet, jotka eivät pysty sisältymään näihin positioihin, esimerkiksi kaikki sellaiset vanhemmuudet, jotka ylittävät kahden vanhemman maksiimin, jäävät lain-säädännön kannalta näkymättömiksi. Siten ne jäävät lain turvan, mutta toi-saalta myös sen normatiivisen säätelyn katvealueelle – ja tästä katvealueelle jäämisestä myös lain tunnustusta vaativassa lhbt-liikkeessä ollaan kipeästi tietoisia.
Toisaalta on myös perhemuotoja, joiden kohdalla sääntelyä on katsottu karsaasti, esimerkiksi avoliitto. Vuonna 2011 Suomessa tuli voimaan Laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (14.1.2011/26), joka määrittelee avoliiton purkautumiseen liittyviä tilanteita. Tämä laki määrittelee avopuo-lisoiksi kaikki sellaiset henkilöt, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa viisi vuotta tai enemmän tai joilla on yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi (pois lukien aviopuolisot, joiden tilanteessa sovelletaan avioliittolakia). Kun lakia oltiin säätämässä, sen tiimoilta käydyssä keskustelussa kysyttiin muun muassa, miksi pakollista sääntelyä lisätään nimenomaan avoliiton osalta, kun omaisuutensa tarkempaa sääntelyä kaipaavat parit voivat mennä naimi-siin tai rekisteröidä parisuhteensa. (HE 37/2010.) Kaikissa tilanteissa lain-säädännön säätelyä ei siis kaivata eikä sitä pidetä välttämättä automaattisesti hyvänä asiana.
Lainsäädännön säätelyn katvealueelle jääminen, tai sinne haluaminen, on näkemykseni mukaan monien sateenkaariperheiden perhesuhteissa näkyvi-en ilmiöidnäkyvi-en taustalla. Esimerkiksi satenäkyvi-enkaariperhepuheessa toistuva per-formatiivisen vanhemmuuden korostaminen nimenomaan sosiaalisen äitiy-den kontekstissa kumpuaa pitkälti juridisen legitimaation puutteesta, samoin kuin perhesuhteille ominainen liikkuvuus ja neuvoteltavuus. Samalla lain-säädäntö kuitenkin tarjoaa myös katvealueella oleville subjekteille tiettyjä reittejä jonkinlaiseen legitiimiin olemassaoloon, ikään kuin puolitunnustavia rakenteita. Yksi esimerkki tästä on oheishuoltajuudeksi nimitetty juridinen järjestely, jossa lapsen huoltajaksi voidaan vanhemman tai vanhempien ohel-la tai sijasta nimetä yksi tai useampi henkilö, jotka ovat antaneet tähän suos-tumuksensa (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1983/361, §9:4).
Urpo Kankaan (2006, 84) mukaan oheishuoltajuuden myöntäminen on ta-vanomainen järjestely etenkin sateenkaariperheissä. Sateenkaariperheiden kohdalla oheishuoltajuus tarkoittaa käytännössä sitä, että myös lapsen sosi-aalinen vanhempi määrätään käräjäoikeuden päätöksellä lapsen huoltajaksi, jolloin hänellä on tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia suhteessa lapseen – käytännössä esimerkiksi oikeus osallistua päätöksiin lapsen koulusta, uskon-nosta, nimestä ja asuinpaikasta sekä saada lasta koskevia tietoja päiväkodis-ta, kouluspäiväkodis-ta, terveydenhoitojärjestelmästä, sairaaloista ja niin edespäin.
Huoltajalla on myös oikeus allekirjoittaa esimerkiksi päivähoitohakemus tai antaa lapselle lupa lähteä koulun retkille tai vaikkapa osallistua leirikouluun.
(Ks. Aarnipuu 2006, 14; Kangas 2006, IV.1.)
Oheishuoltajuus on juridinen järjestely, joka helpottaa lasta hoivaavan ja lapsen asioista huolehtivan aikuisen asemaa tilanteessa, jossa hän tarvitsee jonkinlaisen osoituksen päätösvallasta lapsen asioissa. Siihen ei sisälly ta-paamisoikeutta eikä elatusvelvollisuutta eikä se muutenkaan oikeusvaikutuk-siltaan vastaa juridista vanhemmuutta. Suomessa oheishuoltajuuden mää-räämisen käytännöt vaihtelevat alueellisesti. Esimerkiksi käräjäoikeudet eri puolilla maata ovat käyttäneet hyvin erilaisia menettelytapoja ja päätyneet samankaltaisissa tilanteissa erilaisiin ratkaisuihin.115 Kuitenkin Korkein oi-keus on ennakkopäätöksessään vuonna 2010 (KKO 2010:16) päätynyt puol-tamaan oheishuoltajuuden myöntämistä lapsen synnyttäneen äidin avopuo-lisolle, mitä muun muassa perheoikeuden professori Urpo Kangas on pitänyt voimakkaana signaalina nimenomaan sateenkaariperheille.116 Edelleen oheishuoltajuusratkaisuja leimaa kuitenkin se, että ne ovat aina yksittäisesti haettavia ja käräjäoikeuden tapaus kerrallaan ratkaistavia. Toisin sanoen perhe ei voi koskaan olla varma ennen hakemuksen käsittelyä, mikä on
115 Ks. käytännöistä http://www.seta.fi/perheprojekti/ammattilaiset/perheoikeus.html, haettu 16.12.2011.
116 http://www.suomenlaki.com/uutiset/kko+antoi+viestin+sateenkaariperheille/a384538, haettu 16.12.2011. Tiedossani kuitenkin on, että Pietarsaaren käräjäoikeus on vielä syksyllä 2011 antanut hyl-käävän päätöksen rekisteröidyn naisparin oheishuoltajuushakemukseen, joka kuitenkin on Vaasan hovioikeuden päätöksellä kumottu.
telyn lopputulema. Myös juridiikan osalta sateenkaariperheiden perhesuh-teet rakentuvat siis tilanteisesti.
Vuonna 2010 sateenkaariperheiden perheoikeudellinen tilanne Suomessa käytännössä mullistui, kun perheen sisäinen adoptio tuli mahdolliseksi myös rekisteröidyssä parisuhteessa eläville. Tämän järjestelyn myötä etenkin nais-parien ydinperheiden juridinen asema selkiytyi, kun molemmat äidit voivat adoptioprosessin myötä tulla lapsensa juridisiksi vanhemmiksi.117 Kuten ai-emmin todettu, Ruotsissa vastaava lakimuutos vuonna 2004 aikaansai nais-parien ydinperheiden gayby-boomin muiden perhemuotojen kustannuksella.
Ruotsalainen historioisija Jens Rydström onkin todennut, että juuri sisäisen adoption mahdollistuminen on yksi mahdollinen selitys sille, että naisparit ovat 2000-luvun kuluessa alkaneet rekisteröidä parisuhteitaan (ja myöhem-min mennä naimisiin) merkittävästi miespareja enemmän kaikissa Pohjois-maissa. Suomen osalta on vielä varhaista arvioida, onko lainmuutoksella vas-taavia vaikutuksia, mutta tilastojen mukaan tämä rekisteröityyn parisuhteeseen liittyvä sukupuolittunut trendi pitää paikkansa myös Suomen osalta. (Rydström 2011, 141.)
Sisäinen adoptio on kuitenkin sekin, niin kuin oheishuoltajuus ja monet muut sateenkaariperheiden vanhemmuuteen liittyvät järjestelyt, ensi sijassa kiinni tilannesidonnaisista ratkaisuista ja käräjäoikeuksien yksittäisistä pää-töksistä. Siinä missä naisen ja miehen muodostama pari voi lapsenhankin-taan ryhtyessään olla käytännössä varma siitä, että mahdollisesti syntyvän lapsen juridiset vanhemmat ovat juuri ne samat henkilöt, jotka lapsen ovat alulle saattaneet, sateenkaariperheessä tämä varmuus saavutetaan vasta lap-sen syntymän jälkeen erillilap-sen oikeudellilap-sen harkinnan tuloklap-sena. Esimer-kiksi apilaperheessä tai tunnetun luovuttajan avulla koti-inseminaation kaut-ta lapsensa alkuun panneilla vanhemmilla ei missään vaiheessa ennen juridisten vanhemmuusjärjestelyjen lukkoon lyömistä voi olla täyttä var-muutta siitä, ettei joku osapuoli lähde haastamaan ennalta sovittuja asioita oikeusteitse, asemansa suomaa valtaa hyväksikäyttäen.
Sateenkaariperheiden oikeudellinen asema on epäselvä, määrittyy tilan-teisesti ja on myös lainsäädännön kannalta hankala. Erilaiset lainsäädännöl-liset muutokset, joita olen kuvaillut tutkimukseni johdannossa, ovat pala pa-lalta muuttaneet joidenkin perheiden asemaa ja mahdollistaneet tiettyjen perhesuhteiden oikeudellisen tunnustamisen ja tunnistamisen. Keskeinen tähän perhelainsäädäntöön liittyvä ihanne, joka sateenkaariperheiden koh-dalla nousee esiin, on kuitenkin kysymys siitä, pitäisikö perheiden edes pyr-kiä osaksi lainsäädännön normeja. Judith Butler (2004, 114) on pohtinut tätä samaista asiaa tarkastellessaan valtion tarjoamia sukulaisuuden ja perheen legitimoinnin keinoja. Butler kysyy, pitäisikö ”homoyhteisön” (mt., 115) ”ha-luta valtion halua” eli toisin sanoen pyrkiä kohti legitimaatiota. Hän pohtii
117 Myös joissakin apilaperheissä on vanhemmuusjärjestelyt sovittu tehtäväksi niin, että naisparista tulee lapsen juridiset vanhemmat eikä isyyttä vahvisteta, mutta apilaperheiden osalta käytännöt vaih-televat suuresti eikä yleistyksiä voida niiden osalta ainakaan tämän tutkimuksen puitteissa tehdä.
erilaisia tunnistamisen ja tunnustamisen tapoja ja toteaa, että tilanteessa, jossa valtio on monopolisoinut tunnistamisen resurssit, valtion taholta ta-pahtuvan tunnistamisen puuttuminen johtaa eräänlaiseen ”derealisaation”
kokemukseen. Kokemukseen, jossa yksilö ei koe olevansa mahdollinen, ym-märrettävä tai todellinen. (Mt., 114.)
Silloinkin, kun lainsäädännön rakenteet ovat osoittautuneet perheelle läh-tökohtaisesti riittämättömiksi tai jopa haitallisiksi, sateenkaariperhepuhees-sa ilmaistaan toistuvasti perheiden toive muuttaa lainsäädäntöä siten, että se tunnistaisi perheitä laajemmin. Tämä toive tulee ymmärrettäväksi nimen-omaan Butlerin derealisaation kokemuksen välttämisenä – tulemalla lain-säädännön tunnistamiksi perheet ikään kuin tulevat olemassa oleviksi taval-la, jolla ne eivät ole olemassa ennen tätä tunnistamista. Carlos A. Ballin (2011) määritelmän mukainen positiivinen vapauskäsitys, jossa sääntely nähdään vapautena toteuttaa tietynlaista perhemuotoa, merkityksellistyy siis tässä yhteydessä nimenomaan vapaudeksi olla perhe – vapaudeksi tulla tun-nistetuksi perheenä tavalla, joka ei ole jatkuvasti kyseenalainen ja vaarassa.
Samalla lainsäädännöllisen tunnustuksen ihanteeseen sisältyy asenne, jo-ta Róisín Ryan-Flood (Flood 2003, 162–165) on kuvannut Ruotsin ja Irlan-nin kontekstissa ruotsalaisten lesbojen irlantilaisia lesboja suurempana us-kona lainsäädäntöön ja sen tuomaan turvaan. Sekä suomalaisessa että ruotsalaisessa sateenkaariperhepuheessa näkyy usko siihen, että jos lainsää-däntö vaan saadaan riittävän hyväksi, se on järjestelmä, jonka kautta per-hesuhteita voidaan ja kannattaa säännellä. Lainsäädännön jatkuva muuttu-minen näyttäytyy tästä näkökulmasta toivona tulevasta tunnustuksesta, nimenomaan valtion halun haluamisena. Liikkuvuus ja muutoksen jatkuvuus toimii ikään kuin lupauksena siitä, että kun yhteiskunnallinen asennemuutos parempaan suuntaan jatkuu, myös valtio alkaa haluta sen halua haluavia ou-toja perheitä. Tämä usko muutoksen jatkuvuuteen leimaa nähdäkseni paitsi sateenkaariperhepuheessa rakentuvaa suhdetta lainsäädäntöön, myös kuva-uksia perhesuhteista Suomessa ja Ruotsissa.
Perhe liikkeessä
Katja Yesilova analysoi väitöskirjassaan Ydinperheen politiikka (2009, 173) siitä, kuinka vanhemmuudesta puhumista leimaa suomalaisessa asiantunti-japuheessa perhekeskeisyys. Lapsen kehitys nähdään suhteessa vanhempiin-sa ja erilaiset vanhemmuuteen liittyvät ratkaisut punnitaan ensisijaisesti sen kannalta, ettei lapsen kehitys häiriinny. Yesilovan näkemyksessä käsite ”per-hekeskeisyys” viittaa vahvasti (hetero)ydinperheen politiikkaan, siihen, kuinka vanhemmuutta, työtä, arkea ja kasvatusvastuuta jaetaan kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Yksinhuoltajaperheet ja muut
”poikkeamat” näyttäytyvät potentiaalisina ongelmaperheinä, joiden osalta lapsen vakaan kehityksen ehtoja joudutaan erikseen tarkastelemaan. (Mts.)
Sateenkaariperhepuheelle puolestaan on ominaista juuri tällainen kehi-tyksen ehtojen tarkastelu. Sateenkaariperhe määrittyy ”tavanomaisen perhe-puheen” (ks. Ahola 2000, 42) kannalta poikkeamana, kummallisena, selityk-siä vaativana ja erikseen määriteltävänä perheenä. Näissä selityksissä fokus on sikäli Yesilovan tarkoittamalla tavalla ”perhekeskeinen”, että keskiössä on lapsi (tai lapset), ja perheen ajatellaan muodostuvan lapsesta ja tämän ympä-rille rakentuvasta ryhmästä ihmisiä, jotka tätä lasta yhdessä kasvattavat.
Tekstien näkökulma ei kuitenkaan ole lapsen – kirjallisuustieteellisiä termejä käyttäen tekstien fokalisoijina118 toimivat usein vanhemmat tai ulkopuolinen kertoja. Vaikka lapsi ja lapsen kehitys ovat perhettä koskevien tekstien keski-össä, kertomukset välittyvät muiden kautta – näkökulma sinänsä keskuste-lun keskiössä olevaan lapseen on aikuisen. Kun kertomukseen sitten noste-taankin lapsen näkökulma, tulee perheestä ja sukulaisuudesta esiin yllättäviä liikkuvuuksia.
Laajassa aineistossani on vain muutamia tekstejä, joissa fokalisoijaksi on nostettu sateenkaariperheessä kasvanut lapsi tai nuori. Yksi esimerkki tällai-sesta kertomuktällai-sesta on Homofamiljer -kirjassa kerrottu 16-vuotiaan Sabinan tarina. Sabinan perhe kuvataan näin: ”Perhe: äiti Martina […] ja hänen avo-puolisonsa Maria, äiti Kajse […] ja hänen vaimonsa Carin, isä Göran ja neljä siskoa” (Stenholm & Strömberg 2004, 135). Kyseessä on siis paitsi sateen-kaariperhe, myös eroperhe ja uusperhe.
Tekstissä perhe rakentuu kolmen keskuksen ympärille. Nämä keskukset ovat Sabinan kolme ”alkuperäistä” vanhempaa: Martina, Kajse ja Göran. He ovat saattaneet Sabinan ja hänen Miranda-siskonsa alulle apilaperheenä.
Myöhemmin perheeseen on liittynyt kaksi muuta aikuista, äitien uudet puo-lisot Maria ja Carin. Myös Göranilla on puoliso, jonka kanssa hänellä on kak-si lasta, mutta syystä tai toisesta isän puolisoa ei tässä kohtaa määritellä per-heeseen kuuluvaksi – isän puolen sisarukset sen sijaan kyllä.
Kertomuksen mukaan näistä kolmesta perheen keskuksesta yksi on Sabi-nan arjessa merkittävin, nimittäin ensisijainen koti MartiSabi-nan ja Marian luo-na Tukholmassa. ”Sabiluo-na asuu eteläisessä Tukholmassa ja osa-aikaisesti Bor-längessa.” (Stenholm & Strömberg 2004, 135.) Sabinan sisko Miranda puolestaan asuu ensisijassa Borlängessä Kajsen ja Carinin luona ja
118 Fokalisaatio on proosan poetiikkaan liittyvä käsite, jolla kuvataan sitä, minkä ”näkökulman” kautta tai läpi tarina on esitetty tekstissä. Fokalisaation käsitteellä tehdään näkyväksi sitä, kuinka kaikkeen kerrontaan sisältyy jokin perspektiivi, silloinkin kun kerronta on näennäisen neutraalia tai kun kysees-sä on suora lainaus. Fokalisaatio pyrkii vastaamaan kysymykseen: kuka tekee ja mitä kertovassa fikti-ossa. (Kantokorpi et. al. 1990, 139–140.) Jaana Vuori (2001, 116) kuvaa fokalisaatiota käsitteenä, jonka kautta päästään käsiksi tekstin maailmankuvaan ja tarkastella tapaa, jolla tekstissä ohjataan ja kannus-tetaan tietynlaiseen puhetapaan. Sateenkaariperhepuheeseen sovellettuna fokalisaation kautta voidaan katsoa sitä, kenen perspektiivistä tarina rakentuu – kenen tai minkä tahon näkökulma on tarinassa kulloinkin vallitseva. Fokalisoija on eri asia kuin kertoja tai se, jonka puhetta lainataan – fokalisaation käsitteen kautta päästään käsiksi siihen, kenen tunteita, ajatuksia ja näkemyksiä teksti pyrkii välittä-mään.
aikaisesti Tukholmassa. Molemmat sisarukset vierailevat isänsä, tämän puo-lison ja heidän kolmen lapsensa luona Göteborgissa muutaman kerran vuo-dessa. Tekstissä näkyy, kuinka perhe rakentuu eri perheenjäsenten näkökul-masta hyvinkin erilaisiksi kokonaisuuksiksi, jotka myös ovat jatkuvassa liikkeessä. Perheen määrittely on siis tässä tarinassa Juha Jämsän näkemystä mukaillen sekä yksilöllinen että tilanteinen (Jämsä 2003, 40). Toisin sanoen se, keitä perheeseen katsotaan kuuluvan ja mikä näiden tahojen asema kul-loinkin on, riippuu näkökulmasta ja saattaa ajan kuluessa myös muuttua.
Yksi esimerkki tästä on isän asema Sabinan elämässä:
Kajse muutti uuden vaimonsa kanssa Borlängeen, kun Martina jäi asumaan Tukholmaan. Silloin Göranille jäi enemmän tilaa Sabinan elämässä, ehkä siksi, että siihen tuli tyhjä paikka toisen äidin muutet-tua. ”Martina ja Kajse eivät puhuneet hänestä isänä vaan vanhana ystävänä. Mutta vähän sen jälkeen kun olimme muuttaneet Tukhol-maan aloin ajatella häntä isänä. Luulen, että niin kävi, koska Kajse oli kauempana”, Sabina sanoo. (Stenholm & Strömberg 2004, 138.) Tekstissä perheenjäsenten keskinäiset suhteet ovat liikkeessä sekä määritel-mällisesti että maantieteellisesti. Toisen äidin muuton kauemmas Tukhol-masta (etäisyys paikkakuntien välillä on reilu 200 kilometriä) kerrotaan vai-kuttaneen siten, että isän läsnäololle avautui enemmän tilaa – nimityksen ja ajatuksen tasolla isyyden voi jopa sanoa ”syntyneen” tämän tilan avautumi-sen myötä. Sabinan puheessa myös eri perheenjäavautumi-senten merkitys on
Kajse muutti uuden vaimonsa kanssa Borlängeen, kun Martina jäi asumaan Tukholmaan. Silloin Göranille jäi enemmän tilaa Sabinan elämässä, ehkä siksi, että siihen tuli tyhjä paikka toisen äidin muutet-tua. ”Martina ja Kajse eivät puhuneet hänestä isänä vaan vanhana ystävänä. Mutta vähän sen jälkeen kun olimme muuttaneet Tukhol-maan aloin ajatella häntä isänä. Luulen, että niin kävi, koska Kajse oli kauempana”, Sabina sanoo. (Stenholm & Strömberg 2004, 138.) Tekstissä perheenjäsenten keskinäiset suhteet ovat liikkeessä sekä määritel-mällisesti että maantieteellisesti. Toisen äidin muuton kauemmas Tukhol-masta (etäisyys paikkakuntien välillä on reilu 200 kilometriä) kerrotaan vai-kuttaneen siten, että isän läsnäololle avautui enemmän tilaa – nimityksen ja ajatuksen tasolla isyyden voi jopa sanoa ”syntyneen” tämän tilan avautumi-sen myötä. Sabinan puheessa myös eri perheenjäavautumi-senten merkitys on