MANIFESTAATIOITA
Osoittaakseen olevansa yhtä lailla Sixtenin äiti hän piti huolen siitä, että oli aina itse se, joka piti Sixteniä sylissä kun heillä oli vieraita.
Jälkikäteen se oli hänen mielestään ehkä vähän liitoiteltua. ”Kaikkien piti nähdä, että me todellakin jaamme tämän.” […] Hanna on sit-temmin keskustellut tuoreiden isien kanssa ja todennut, että heidän kokemuksensa muistuttavat toisiaan.”Miespuolinen kaverini kertoi, että häntä raivostutti, kun ihmiset aina kääntyivät äidin puoleen, jos lapsi itki. Voin samastua isien kokemuksiin.” (Stenholm & Strömberg 2004, 61.)
Edellisessä alaluvussa kysyin, mitä tapahtuu, kun sosiaalinen vanhemmuus pyrkii manifestoimaan olemassaolonsa ilman juridiikkaan tai biologiaan pe-rustuvaa oikeutusta. Kuinka vanhemmaksi tullaan, miten henkilö merkitään vanhemmaksi? Tässä alaluvussa laajennan näkökulmaa siihen, millä ehdoilla tämä vanhemmuuden legitimointi tapahtuu. Tarkasteltaessa vanhemmuutta performatiivisesti92, jatkuvien toistojen kautta ylläpidettynä tekemisenä, ei mihinkään olemukselliseen suhteeseen tai siteeseen perustuvana olemisena, päästään käsiksi sellaisiin vanhemmuuden tapoihin ja ehtoihin, jotka eivät perustu juridiikkaan eivätkä geneettiseen periytymiseen. Samalla tullaan ky-seenalaistaneeksi myös juridisen vanhemmuuden ja geneettisen periytymi-sen itsestään selvä asema vanhemmuuden valtarakenteissa.
Sateenkaariperheiden arjen rakentumista ja sitä, kuinka vanhemmuutta käytännössä sateenkaariperheissä tehdään, ei ole kovin paljoa tutkittu. Eräs kiinnostava tutkimus on kuitenkin hollantilaisten psykologien (Bos et. al.
2004) tarkastelu, jossa he ovat verranneet hollantilaisten naisparien van-hemmuuden kokemuksia, parisuhdetta, sosiaalista tukiverkostoa ja kasva-tuksellisia tavoitteita heteroseksuaalisten vanhempien vastaaviin. Tässä
92 Performatiivisuus on Judith Butlerin (1999/1990) käsite, johon kiteytyy Butlerin käsitys sukupuolen rakentumisesta nimenomaan jatkuvien toistojen kautta. Performatiivisuudella tarkoitan tässä ajatusta, jonka mukaan tietty “identiteetti”, tässä tapauksessa vanhemmuus, ei olemuksellisesti sisälly tai auto-maattisesti seuraa tietystä biogeneettisestä faktasta tai juridisesta seikasta, vaan on ”diskursiivisesti tuotettu ja ylläpidetty fabrikaatio” (Butler 1999/1990, 173.) Butler kirjoittaa: “Se, että sukupuolittunut ruumis on performatiivinen, tarkoittaa, ettei sillä ole sellaista ontologista statusta, joka olisi erillinen niistä erilaisista teoista joista sen todellisuus rakentuu.” (mts.) Tätä näkemystä voidaan nähdäkseni erinomaisen hyvin soveltaa myös vanhemmuuden rakentumiseen.
kimuksessa naisparien perheiden ja heteroseksuaalisista pareista muodostu-van verrokkiryhmän välillä oli muutamia kiinnostavia eroja.
Ensinnäkin naisparien sosiaaliset vanhemmat kokivat merkittävästi suu-rempaa tarvetta legitimoida vanhemmuutensa laatua kuin heteroperheiden isät. Toiseksi sosiaaliset äidit käyttivät hieman heteroperheiden miehiä enemmän aikaa kotitöihin ja lastenhoitoon. Tältä osin naisparien vanhem-mat olivat tutkimuksen mukaan keskenään huovanhem-mattavan tasa-arvoisia – bio-logisen ja sosiaalisen äidin välillä ei ollut lastenhoitoon ja kotitöihin käytetyn ajan suhteen merkittäviä eroja – kun taas heteroparien perheissä äidit teki-vät valtaosan kotitöistä ja lastenhoitoon liittyvistä töistä ja isät vähemmän.
Kolmanneksi, ja tutkijat liittävät tämän edelliseen havaintoon, naisparien biologiset äidit olivat hieman tyytyväisempiä kumppaneihinsa vanhempina kuin heteroperheiden äidit. Heteroperheiden isien ja naisparin sosiaalisten äitien välillä ei tässä suhteessa sen sijaan ollut eroa, molemmat olivat yhtä lailla tyytyväisiä kumppaneihinsa. Neljänneksi naisparit kiinnittivät kasva-tuksessaan merkittävästi vähemmän huomiota siihen lastenkasvatukselliseen tavoitteeseen, jonka tutkijat olivat nimenneet ”mukautumiseksi” (conformi-ty). Toisin sanoen naisparien vanhemmat halusivat merkittävissä määrin vähemmän kuin heteroperheiden vanhemmat kasvattaa lapsensa mukautu-vaisiksi. (Bos et. al. 2004.)
Bosin ja kumppaneiden tilastollinen analyysi toteaa sateenkaariperheiden osalta saman korostuneen tasa-arvoisen ja jaetun vanhemmuuden tendens-sin, joka kulkee läpi koko tutkimukseni käsittelemän sateenkaariperhekes-kustelun. Väitän, että tämän ilmiön esiintyminen naisparien perheissä ja sii-hen vetoaminen diskursiivisella tasolla juontavat juurensa samaan seikkaan:
siihen, että vain vanhemmuustekojen ja läsnäolon kautta – arjen vanhem-muuden konkreettisella jakamisella – voidaan legitimoida ja tehdä näkyväksi ei-biologisen vanhemman vanhemmuutta tilanteessa, jossa hän ei ole auto-maattisesti tai oletuksen perusteella oman lapsensa vanhempi. Biologiaan ja oikeudelliseen asemaan perustuvan itsestään selvän aseman puuttuessa van-hemmuuden oikeutusta ja tunnustusta haetaan tasa-arvoisella vanhemmuu-den toteuttamisella.
Samalla on kuitenkin ilmeistä, että biologiseen ja juridiseenkin vanhem-muuteen liittyy tietyissä tilanteissa ja konteksteissa vastaava teoilla legiti-moinnin tarve. Tämä puolestaan kielii myös biologisen ja juridisen vanhem-muuden kohdalla essentiaalisen legitimiteetin puutteesta eli siitä, ettei vanhemmuus ole ”olemista” vaan ”tekemistä” – toistojen kautta tuotettu olemuksen illuusio.93
93 Näiden erojen tarkemman käsitteellistämisen kannalta olisi pohdittava jaetun vanhemmuuden dis-kurssin ilmentymiä yhtäältä saman kotitalouden sisällä jaetun vanhemmuuden ja toisaalta kahden perheyksikön välillä jaetun vanhemmuuden kontekstissa. Tässä yhtälössä olisi otettava lukuun myös vanhemmuuden sukupuolittuneet rakenteet sekä biologisen ja juridisen vanhemmuuden merkitys.
Näiden akseleiden kautta voitaisiin muodostaa käsitys siitä, mihin jaetun vanhemmuuden puhetapoja eri tilanteissa käytetään ja minkälaisia merkityksiä vanhemmuuden jakaminen eri yhteyksissä saa.
Heteronormatiivisessa järjestelmässä synnyttäneen äidin (tai biologisen isän) samaa sukupuolta oleva puoliso on aina asemassa, jossa vanhemmuus on kyseenalainen. Tällöin vanhemmuus tarvitsee vahvistamista, joko laillis-tamistekojen (sisäinen adoptio tai oheishuoltajuus) tai arjen käytäntöjen kautta. Biologisen ja juridisen oikeutuksen puuttuessa vanhemmuuden oi-keutus on haettava tekojen kautta. Sateenkaariperhepuheessa tämä tulee nä-kyviin siinä, että etenkin ei-biologisen vanhemman vanhemmuutta kuvataan hyvin paljon nimenomaan tekemisenä. Teksteissä ei-biologisen vanhemman vanhemmuus syntyy teoissa – sitä ei oteta faktana niin kuin synnyttäneen äidin tai biologisen isän vanhemmuus otetaan, vaan se rakentuu toistojen kautta, performatiivisesti. Tekstien ilmitasolla hedelmällisimmin performa-tiivisuuden kautta tapahtuvalle tarkastelulle avautuu sosiaalinen vanhem-muus. Siksi aloitan tämän tarkastelun nimenomaan sosiaalisen äitiyden per-formatiivisen vanhemmuuden analyysista.
Analysoimalla erilaisia sosiaalisen vanhemmuuden kuvauksia performa-tiivisen vanhemmuuskäsityksen kautta pystytään lähestymään niitä ideaale-ja, joita sateenkaariperhepuheessa vanhemmuuteen yhdistyy. Jos seuraam-me Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden ajatusta (Butler 1999/1990, 175), vanhemmuuden näkeminen performatiivisena myös ky-seenalaistaa ajatuksen siitä, että olisi olemassa yhtä essentiaalista, todellista ja oikeaa vanhemmuutta, jota vanhemmuuden performatiivi pyrkisi imitoi-maan.
Teoksessaan Gender Trouble Butler (1999/1990, 177–179) määrittelee sukupuolen tekemisen ja toistamisen strategiaksi, joka tähtää tunnistetuksi ja tunnustetuksi tulemiseen. Sukupuolen tekeminen (the action of gender) vaatii jatkuvaa toistoa, ja näiden toistojen tehtävä on yhtä aikaa sekä (uudel-leen)näytellä että (uudelleen)kokea sarja merkityksiä, jotka ovat aina jo sosi-aalisesti vakiintuneita. Samalla tämä tekeminen osallistuu näiden merkitys-ten legitimaatioon. Tähdellistä on myös todeta, että Butlerille tämä tekeminen on aina julkista tekemistä, jolla on sekä ajallisia että kollektiivisia ulottuvuuksia – toisin sanoen sukupuolta tehdään jollekin yhteisölle ja jossa-kin yhteydessä, ja aina myös jossajossa-kin ajassa ja tilassa.
Sukupuolen performatiiviseen rakentumiseen liittyvät Butlerin näkemyk-sessä olennaisesti sukupuolen normit ja ihanteet. Sukupuoli rakentuu toistu-vien tekojen kautta, tekojen, jotka pyrkivät lähentymään identiteetin perus-tavaa ihannetta, mutta jotka epäonnistuessaan osoittavat tämän ”perustan”
olevan vailla lopullista pohjaa. Sukupuoli on normi, jota ei voi koskaan lisesti sisäistää tai saavuttaa, ja siksi sukupuoleen liittyvät normit ovat lopul-ta fanlopul-tasmaattisia. Sukupuoleen liittyvien normien muutoksen ja vaslopul-tarinnan mahdollisuudet piilevät Butlerin mukaan juuri toistojen epäonnistumisissa, siinä, että tahallisesti tai tahattomasti parodinen toisto paljastaa identiteetin olevan aina poliittisesti hatara rakennelma. (Butler 1999/1990, 179.)
Tämän tutkimuksen puitteissa tällaiseen tarkasteluun ei ole mahdollisuutta, mutta tämä olisi mielen-kiintoinen aspekti tuleville tutkimuksille.
Performatiivisuuden ajatukseen liittyy siis butlerlaisessa viitekehyksessä näkemys siitä, että ideaali, jota tavoitellaan, on aina saavuttamaton. Toisaalta sen kautta kyseenalaistuu myös alkuperäisen tai perustavan identiteetin aja-tus. Vanhemmuuteen sovellettuna performatiivisuuden ajatus tuo mukanaan kysymyksen siitä, onko olemassa mitään olemuksellista, alkuperäistä tai pe-rustavaa vanhemmuutta – voidaanko tällaiseksi ajatella edes synnyttävän äidin juridisesti ja biologisesti validia vanhemmuutta? Jos sosiaalisen van-hemman vanhemmuus voi millä hetkellä hyvänsä kyseenalaistua, eikö myös biologisen ja juridisen vanhemman vanhemmuus voi vastaavalla tavalla aset-tua kyseenalaiseksi? Esimerkiksi tilanteessa, jossa vanhemmuuden oikean-laisessa – norminmukaisessa – suorittamisessa on riittävän suuria puutteita, yhteiskunta on valmis puuttumaan ja ottamaan lapsen huostaan.
Teoksensa Undoing Gender johdannossa (2004, i) Butler määrittelee su-kupuolen tekemisen ”rajoituksista tietoiseksi improvisaatioksi” (impro-visation within a sense of constraint). Hän huomauttaa, että tekeminen ta-pahtuu aina toisen kanssa tai toiselle, vaikka tämä toinen olisikin vain kuvitteellinen. Samalla keskeiseksi nousee kysymys siitä, ”mitä sukupuoli haluaa”, toisin sanoen minkälaiset ovat sukupuoleen liittyvät ”oikeat” halut ja tarpeet. (Mt., i–ii.) Butlerin mukaan sosiaaliset normit, joille olemisemme perustuu, kantavat mukanaan haluja, jotka eivät ole peräisin yksilöstä. Toi-saalta yksittäisen yksilön elinkelpoisuus ja toimintamahdollisuudet ovat pe-rustavalla tavalla riippuvaisia näistä samoista sosiaalisista normeista. (Mts.)
Sateenkaariperhepuheessa rakentuvien ihanteiden jäljille puolestaan pää-see, kun pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat vanhemmuuteen liittyvät ”oikeat” halut ja tarpeet. Yhdeksi sellaiseksi voisi ajatella esimerkiksi
”lapsen edun” ja halun tehdä niin kuin on lapselle parhaaksi. Vanhemmuu-teen liittyvät sosiaaliset normit ja ideaalit puolestaan määrittelevät sitä, min-kälainen vanhemmuus on tunnistettavaa, toteuttamiskelpoista ja mahdollis-ta, ja toisaalta vanhemmuuden tekemistä määrittää kaikissa tilanteissa tietoisuus näistä sosiaalisista normeista – tapahtuipa itse vanhemmoiminen sitten niiden mukaisesti tai niitä vastaan.
Tämä liittyy puolestaan vanhemmuuden tekemiseen ”toiselle tai toisen kanssa”. Julkiseen keskusteluun osallistuvassa sateenkaariperhepuheessa vanhemmuuden representaatiot ovat nimenomaan tekemistä ”toiselle tai toisen kanssa”. Butlerin ajatusta ”rajoituksistaan tietoisesta improvisaatios-ta” mukaillen vanhemmuuden representaatioissa, ja etenkin siinä, kuinka vanhemmuutta teksteissä määritellään, näkyy sekä tietoisuus normien aset-tamista rajoista että tietoisuus siitä, että representoitu perhemuoto väkisin-kin rikkoo näitä rajoja. Tekstissä käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, miltä osin vanhemmuus esitetään normeja rikkovana ja miltä osin normeihin mää-riteltyjä ”oikeita” haluja ja tarpeita täyttävänä. Näin päädytään representaa-tioihin, joissa heteroseksuaalisen ydinperheen vanhemmuuteen liittyviä normeja tietyiltä osin kyseenalaistetaan, toisilta osin taas niihin sitoudutaan ja tämän kautta vahvistetaan.
Sateenkaariperhepuheen osalta voidaankin esittää kysymys siitä, minkä-laisia ihanteita puheessa kyseenalaistetaan ja mitä ylläpidetään. Tätä kautta voidaan lähestyä myös kysymystä siitä, miten ”hyvää” vanhemmuutta teks-teissä rakennetaan tilanteessa, jossa vanhemmuuden ja vanhemmaksi tule-misen oikeutus on jo lähtökohtaisesti kyseenalainen. Erityisen selvästi tämä kyseenalaisuus näkyy, kuten aiemminkin todettu, sosiaalisen vanhemman asemassa ja sitä koskevassa puheessa. Samalla sosiaalisen vanhemman van-hemmuutta legitimoidaan sekä itsessään että tuomalla tämän vanhemmuu-den kuvauksia koko ajan lähemmäksi biologisen vanhemmuuvanhemmuu-den diskursseja esimerkiksi kohdassa, jossa naisparin kesken ”päätetään jakaa myös imettä-misen ilo”. (Aarnipuu 2005, 39.)
Sekä aikakauslehtiaineistoissa että opaskirjoissa biologisen äidin ja lapsen välistä sidettä pidetään itsestään selvänä kautta linjan. ”Toisen vanhemman”
tehtävä on vahvistaa asemaansa vanhemmuustekojen kautta – vanhem-muustekojen, joihin voi Aarnipuun mukaan kuulua myös imettäminen. Sosi-aalisen äidin osalta imettäminen on toki fysiologisesti mahdollista: erilaisia menetelmiä maidontuotannon käynnistämiseen on esitelty esimerkiksi adop-tioäideille suunnatuilla verkkosivuilla. Myös Sateenkaariperheen ABC-kirjassa on neuvoja ei-synnyttävän äidin imetykseen (s. 16–17). Samalla tekstissä kuitenkin tuodaan esiin, että lapsen ”mukavuudenhalun” vuoksi sosiaalisen äidin imetys ”onnistuu todennäköisemmin tilanteessa, jossa syn-nyttänyt äiti ei imetä ollenkaan, vaan palaa esimerkiksi töihin pian synnytyk-sen jälkeen” (mt., 17).
Tämä on sikäli mielenkiintoinen kohta, että tässä vanhemmuuspositioi-den neuvottelu siirtyy ruumiilliselle tasolle. Imettäminen nähdään sateen-kaariperhekeskustelussakin yleensä synnyttävän äidin itseoikeutettuna teh-tävänä ja osana sitä, että synnyttäneen äidin vanhemmuus määrittyy ensisijaiseksi. Imetyksen jakaminen tai ajatus siitä, että ei-synnyttänyt äiti ottaisi kokonaan hoitaakseen tämän tehtävän, on radikaalisti erilaiseen lo-giikkaan perustuva ratkaisu, jossa sosiaalisen vanhemman vanhemmoiminen tulee niin lähelle biologisen vanhemman vanhemmoimista kuin vain mah-dollista.
Biologisen ja sosiaalisen välisen eron hämärtyminen on kiistelty osa myös Butlerin performatiivisuuden teoriaa. Sarah Salih (2006, 56) toteaa, että But-lerille sukupuoli ei ole performanssi siinä mielessä, että olisi olemassa jokin sukupuolitettu “minä”, joka sitten ”performoi” sukupuoltaan tietyillä tavoilla.
Sen sijaan se on performatiivista sikäli, että ”sukupuoli on teko, joka tuo ole-vaksi sen, minkä nimeää: tässä yhteydessä ”maskuliinisen” miehen tai ”femi-niinisen” naisen.” (Salih 2007, 56.) Toisin sanoen mitään perimmäistä to-tuutta sukupuolesta, mitään alkuperäistä tai autenttista sukupuolta ei ole olemassa – on vain loputon sarja toistoja, jotka tuottavat sen, minkä nimeä-vät. Näin ollen myöskään kysymys autenttisesta biologisesta ei ole mahdolli-nen, sen sijaan kiinnostus kohdistuu siihen, minkälaisia sukupuolen tuotta-miseen liittyviä merkityksiä illuusio biologisen sukupuolen autenttisuudesta aikaansaa (ks. Pulkkinen 2003, 106).
Tuija Pulkkisen (2003/1998, 107) mukaan muutos siinä, mitä pidetään kiinnostuksen kohteena, huomioi, että valtasuhteet eivät ole valtasuhteista vain pysyvien olioiden välillä. ”Näissä suhteissa pysyviksi oletetut oliot ovat joidenkin tiettyjen valtamuodostelmien tulosta. Tämä tuottava valta voidaan jäljittää ja se voidaan kohdata.” (Mts.) Pulkkisen mukaan tällaiseen valtakä-sitteen käyttöön liittyy politisoiva vaikutus, joka puolestaan antaa avaimet itsestäänselvyyksien rakentumisen tutkimiseen ja niiden oletetun luonnolli-suuden kyseenalaistamiseen. (Mts.)
Sateenkaariperhepuheessa etenkin biologiselle äitiydelle rakentuu valtai-sa merkitys ja tämä merkitys syntyy nimenomaan sen kautta, että biologisen äidin läsnäolon pienen vauvan elämässä nähdään olevan ehdoton lapsen edun määrittäjä. Tähän läsnäoloon ja sen välttämättömyyteen puolestaan liittyy olennaisesti ajatus imetyksestä – nimenomaan imetyksen kerrotaan pienen vauvan kohdalla rajaavan lapsen mahdollisuuksia olla erossa biologi-sesta äidistään. Ajatus siitä, että lasta voisi imettää muukin vanhempi kuin biologinen äiti, kyseenalaistaa tämän biologisen vanhemman ehdottoman ensisijaisuuden logiikan ja osoittaa, että vanhemmuuden performatiivisuus ulottuu yhtä lailla biologiseen kuin sosiaaliseen vanhemmuuteen.
Tämä ei merkitse sitä, etteikö biologisella ja sosiaalisella vanhemmuudel-la olisi konkreettisia arkeen, vanhemmuudel-lainsäädäntöön ja yhteiskunnalliseen keskuste-luun liittyviä eroja. Sen sijaan se kyseenalaistaa näiden erojen olemuksellisen perustan ja kääntää katseen siihen, kuinka vanhemmuus eri tilanteissa ra-kentuu. Toisin sanoen siihen, minkälaisia vanhemmuuden tekemisen tapoja liittyy mihinkin vanhemmuuspositioon ja minkälaisia merkityksiä nämä te-kemisen tavat saavat – ei niinkään siihen, mitä kukin vanhempi on suhteessa lapseen.
Ajatus siitä, että vanhemmuus rakentuu teoissa, ei ”olemisessa”, avaa pe-riaatteessa ovet radikaaleillekin vanhemmuuden uudelleenajattelun mahdol-lisuuksille. Ei esimerkiksi ole lainkaan itsestään selvää, että nimenomaan biologisen äidin pitäisi olla lapsen ensisijainen vanhempi, sillä tämä asema voi rakentua – tai lapsen elämän varrella siirtyä – esimerkiksi sosiaaliselle isälle tai sosiaaliselle äidille. Vanhemmoimista voi tehdä lähes kuka vain, henkilön ei edes tarvitse olla alun perin ollut läsnä lapsen elämässä. Tämä näkemys avaa väyliä vanhemmuuteen myös esimerkiksi sijaisvanhemmille, kasvattivanhemmille tai lasta vanhempien poissa ollessa vanhemmoineille sukulaisille tai ystäville – tai jopa lastensuojelussa työskenteleville ammatti-laisille.
Käytännössä vanhemmuutta ja vanhemmoimisen ehtoja säätelee kuiten-kin selkeä ja tiukasti rajattu normijärjestelmä, joka määrittelee niitä puittei-ta, missä vanhemmuutta voi tuottaa:
Butler ei ehdota, että subjekti on vapaa valitsemaan mitä sukupuolta hän haluaa tuottaa. “Käsikirjoitus”, jos niin haluatte, on aina jo mää-rittynyt tämän sääntelevän kehyksen sisällä, ja subjektilla on rajalli-nen määrä “rooliasuja”, joista valita rajoittunut sukupuolen tyyli.
(Salih 2006, 56.)
Ei siis ole niin, että sukupuoli, tai vanhemmuus, olisi vapaasti performoita-vissa kunkin subjektin itse valitsemalla tavalla. Sen sijaan toistaminen ja sitä kautta sukupuolen tai vanhemmuuden tuottaminen tapahtuu aina tiettyjen raamien sisällä ja myös toistotekojen skaala on rajattu. Nämä raamit säänte-levät myös sitä, minkälaiset vanhemmuusteot tulevat tunnistetuiksi ja kuinka niitä voidaan käyttää esimerkiksi tietyn subjektin vanhemmuuden tekemi-seen. Tässä tärkeään asemaan nousevat yhteisölliset normit, konventiot sekä tekojen uskottavuus ja auktoriteetti, kaikki tekijöitä, jotka osallistuva per-formatiivin onnistumiseen.
Onnistuneen performatiivin ehdot
Marja Kaskisaari (2003, 6) on käyttänyt performatiivisuuden käsitettä rekis-teröityjen parisuhteiden seremonioita käsittelevässä tutkimuksessaan. Kuva-tessaan performatiivisuuden käsitettä, hän määrittelee puheaktin vallan seu-raavasti:
Puheaktin valta ei rakennu totuudesta an sich, tai tietämisestä, vaan konventionaalisuudesta, uskottavuudesta, auktoriteetista ja viittauk-sista niihin asioihin, joita pidetään totuuksina. Esimerkiksi tietämi-seen, lupaamitietämi-seen, uskomitietämi-seen, väittämiseen ja niin edespäin. (Mts.) Samankaltaiselle konventionaalisuuden, uskottavuuden ja auktoriteetin lo-giikalle rakentuu nähdäkseni myös ero ei-biologisen ja biologisen vanhem-muuden performatiivin ehtojen välille. Ei-biologinen vanhemmuus joutuu perustelemaan vanhemmuuttaan tilanteessa, jossa konventiot ja uskottavuus eivät ole lähtökohtaisesti sen puolella. Kun juridinen tai biologinen van-hemmuus puuttuu, vanhemmuuden ”totuus” rakentuu muista tekijöistä, esimerkiksi konventionaaliseksi miellettyjen vanhemmoimiskäytäntöjen ku-vauksen kautta. Nämä kuvaukset ovat tekstuaalisessa kontekstissa samalla myös niitä toistoja, joilla vanhemmuuden legitimiteettiä rakennetaan.
Esimerkiksi vauvan rattaiden työntäminen kaupungilla, keksin tuominen raskauspahoinvoinnista kärsivälle puolisolle tai lapsen sylittely vieraiden läsnäollessa ovat tekoja, jotka merkitsevät henkilön lapsen vanhemmaksi.
Toinen tapa rakentaa vanhemmuutta performatiivisesti on käyttää nimikkei-tä, jotka konventionaalisesti merkitsevät vanhemmuutta, esimerkiksi
”Mamma Hanna” ja ”Mamma Lotta”. Saman asian ajavat myös lauseet, kuten
”äiti tuo sinulle banaanin” tai ”olen kahden lapsen isä” tai ”tyttäreni menee syksyllä päiväkotiin”.
Toisaalta Judith Butlerin mukaan (1993, 226) performatiivin onnistumi-nen on aina väliaikaista. Tämä väliaikaionnistumi-nenkin onnistumionnistumi-nen mahdollistuu vain siten, että se kerää auktoriteetin voimaa siteeraamalla tai toistamalla aiempia, autoritatiivisia käytäntöjä (mt., 227). Butlerin mukaan performatiivi
”toimii” vain silloin kun se yhtäältä hyödyntää ja toisaalta samanaikaisesti
kätkee käyttämänsä konventiot. Performatiivin voima on siis aina sidoksissa sen omaan historiallisuuteen, ja tästä väliaikaisuudesta johtuen sitä voidaan ylläpitää vain jatkuvan toiston kautta. Sosiaalisen vanhemmuuden performa-tiivinen rakentuminen tapahtuu siteeraamalla (sukupuolittuneita) vanhem-muuden konventioita ja toistamalla niitä tavoilla, joiden oletetaan johtavan subjektin tunnistamiseen vanhempana. Englannin kielessä tätä näkemystä korostetaan käyttämällä vanhemmuudesta verbimuotoa ”to parent” ja van-hemmuuden tekemisestä käsitettä ”parenting”, suomalaisessa perhetutki-muksessa, kuten myös tässä tutkiperhetutki-muksessa, puhutaan joskus ”vanhemmoi-misesta”.94
Performatiivisesti rakentuvasta vanhemmuudesta kirjoittava Paula Kuosmanen (2000, 22) määrittelee vanhemmuuden performatiivisen tarkas-telun tavaksi, jossa ”naissuhteessa elävien äitien ja heidän kumppaniensa positioitumista tarkastellaan puheesta ja toiminnoista rakentuvina performa-tiivisina esityksinä”. Kuosmasen mukaan vanhemmuuden esitys ”onnistuu”
silloin, kun se toistaa kulttuurissa ja tietyssä tilanteessa vanhemmaksi ym-märretyn lasten hoitamisen performatiivisen esityksen. Kuosmasen mukaan
”lasten hoitamisen teko, kuten puheaktikin, onnistuu sen johdosta, että se imitoi ja toistaa oikeassa kontekstissa aiemmin vanhemmaksi – äidiksi tai isäksi – ymmärretyn performatiivisen esityksen.” (Mts.)
Kuosmasen näkemyksessä performatiivin onnistuminen rakentuu imitaa-tion kautta, eikä performatiivisella vanhemmuudella näytä hänen analyysis-saan olevan valtaa tai mahdollisuuksia murtaa tai muuttaa ”äidiksi tai isäksi ymmärretyn performatiivin esityksen” valtaa. Kuten edellä mimeettistä tois-toa irigaraylaisessa viitekehyksessä tarkastellessani totesin, asia ei kuiten-kaan ole näin yksiselitteinen. Sateenkaariperheissä vanhemmuuden perfor-matiivit rakentuvat sekä ”onnistuneina” että ”epäonnistuneina” toistoina tavoilla, jotka yhtä aikaa hyödyntävät, mutta myös kyseenalaistavat norma-tiivisia käsityksiä vanhemmuudesta ja perheen rakentumisesta.
Esimerkiksi ei-biologinen vanhempi asuttaa ”laitonta” asemaa suhteessa yhteiskunnan tunnustamiin vanhemmuuden paikkoihin, mikä asettaa ei-biologisen vanhemmuuden valtasuhteiden verkostoon, jossa performatiivin
”onnistuneisuus”, vanhemmuuden tunnustaminen, asettuu jatkuvasti ky-seenalaiseksi. Tästä riippumatta ei-biologiset vanhemmat kuvataan sateen-kaariperheistä kertovissa teksteissä myös tavoilla, jotka ilmiselvästi ja tietoi-sesti rikkovat tiettyjä vanhemmuuteen liittyviä konventioita (esimerkiksi kutsumalla itseään ”vaikka kukkaruukuksi”). Nämä vanhemmuuden kuvauk-set sekä toistavat että kyseenalaistavat normatiivisia näkemyksiä vanhem-muudesta tavoilla, jotka eivät ole pelkistettävissä imitaation ajatukseen.
94 Jaana Vuori kiinnitti huomioni siihen, että englannissa vanhemmuusverbeissä on kiinnostava suku-puolittunut ero: ”to father” merkitsee siittämistä, kun taas ”to mother” merkitsee hoitamista, kasvat-tamista, äitinä toimimista. Vastaava ero näkyy myös aiemmin käsitellyissä kohdissa, joissa isien pu-heessa korostui se, kuinka isän täytyy samanaikaisesti olla myös vähän äiti, kun taas äideistä puhuttaessa vastaavaa tarvetta isänä olemiseen ei tullut esiin.
Nämä toistot – myös kyseenalaistavat sellaiset – tapahtuvat kuitenkin ai-na suhteessa hegemonisiin perheihanteisiin, eivätkä siten voi myöskään olla koskaan täysin irrallaan niistä normeista, joita hegemoniseen järjestykseen liittyy. Sosiaalisen vanhemmuuden legitimiteetti on myös, ja ennen kaikkea, riippuvainen vanhemmoimistekojen ja -konventioiden toistamisen mahdolli-suudesta. Jos esimerkiksi sosiaalinen vanhempi ei saa tavata lasta, jota hän vanhemmoi, heikkenee vanhemmuuden performatiivi välittömästi, mikä uh-kaa myös vanhemmuuden legitimiteettiä ja tunnustettavuutta.
Performatiivin ”onnistumisen” määrittelyvalta on austinilaisen teorian mukaan sosiaalisilla “tunnustajilla”, niillä, joita Marja Kaskisaari kutsuu “hil-jaiseksi joukoksi” (Kaskisaari 2003, 9). Tällä joukolla on valta päättää, voiko performatiivinen vanhemmuus jatkua vai ei. Sateenkaariperheiden osalta tämä tunnustajien joukko koostuu ensisijaisesti lapsen (biologisista ja) juri-disista vanhemmista, joiden kautta määrittyy oikeus tavata lasta. Toissijai-sesti tunnistamisen valta kuuluu useille muille instansseille, sellaisille kuin päivähoitopaikka tai koulu, sukulaiset tai erilaiset viranomaiset, ja tietenkin myös sosiaaliselle ympäristölle laajemmin. Tästä johtuen esimerkiksi lapsen juridisesta vanhemmasta eroaminen voi olla tuhoisaa sosiaalisen vanhem-man mahdollisuudelle toimia vanhempana – ja siten tämän vanhemmuudel-le kokonaisuudessaan.
Toisin kuin sosiaalisen vanhemmuuden kohdalla, juridisen/biologisen vanhemmuuden performatiivia tukee konventio, jolla on lain voima takanaan ja jonka yhteiskunta yleisesti tunnistaa. Juridisen vanhemman vanhemmoi-mista ei ainakaan periaatteessa voida lopettaa yhtä sattumanvaraisesti ja äkillisesti kuin sosiaalisen vanhemman – vaikka juridinen vanhempi eroaisi lapsen toisesta vanhemmasta tai vaikka eri osoitteissa asuvien vanhempien välille tulisi konflikteja, lapsella on oikeus tavata juridista vanhempaansa ja vanhemmuus voi yleensä jatkua arjessa ainakin jollakin tavalla. Jopa
Toisin kuin sosiaalisen vanhemmuuden kohdalla, juridisen/biologisen vanhemmuuden performatiivia tukee konventio, jolla on lain voima takanaan ja jonka yhteiskunta yleisesti tunnistaa. Juridisen vanhemman vanhemmoi-mista ei ainakaan periaatteessa voida lopettaa yhtä sattumanvaraisesti ja äkillisesti kuin sosiaalisen vanhemman – vaikka juridinen vanhempi eroaisi lapsen toisesta vanhemmasta tai vaikka eri osoitteissa asuvien vanhempien välille tulisi konflikteja, lapsella on oikeus tavata juridista vanhempaansa ja vanhemmuus voi yleensä jatkua arjessa ainakin jollakin tavalla. Jopa