Viimeaikaiset isyyteen liittyvät poliittiset ja yhteiskunnalliset keskustelut ovat keskittyneet isän muuttuneeseen asemaan perheessä ja tämän aseman vahvistamiseen sekä ydinperheen arjessa että vanhempien eron jälkeen.
Näissä keskusteluissa palataan toistuvasti eri näkökulmista siihen, että isän ja äidin asema (hetero)perheessä on epätasa-arvoinen. Epätasa-arvon yti-meen on nostettu arjen työnjako, lasten kanssa kotona vietetyn ajan jakau-tuminen ja eron jälkeisen vanhemmuuden järjestelyt (Aalto 2012). Kritiikin tavoitteena, näkökulmasta riippumatta, on pyrkimys purkaa sukupuolittu-neen vanhemmuuden hierarkioita siten, että isien asema vahvistuisi. Tässä luvussa tarkastelen sitä, kuinka isyys rakentuu yhteiskunnallisena ilmiönä sateenkaariperhepuheessa.
Sateenkaariperhekeskustelun tekee erityisen mielenkiintoiseksi isyyspu-heen kannalta se, että sateenkaariperheissä isä ei ole itsestään selvyys eikä isän rooli ennalta oletettu tai annettu. Tästä johtuen isän läsnäoloa perhees-sä, sitä, että naispari ”valitsee lapselleen isän”, perustellaan monesta eri nä-kökulmasta ja isän asemaa ja roolia perheessä pohditaan tarkasti alusta läh-tien. (Donovan 2006, Flood 2003.) Myöskään isien omassa puheessa, sellaisena kuin se keskustelussa välittyy, isäksi tuleminen ja isyys eivät ole annettuja tai itsestään selviä elämänvalintoja, pikemminkin päinvastoin.
Isäksi tuleminen kuvataan hankalana, taisteluja ja joustoja vaativana proses-sina, jota joutuu puolustelemaan sekä suhteessa muuhun yhteiskuntaan että myös suhteessa homokulttuurin sisäisiin normeihin ja konventioihin.
Sateenkaariperhekontekstissa voidaan erottaa kolme keskeistä tapaa lä-hestyä isyyttä. Ensinnäkin isyydestä puhutaan suhteessa naisparien ydinper-heiden vanhemmuuteen, jolloin keskustelu koskee sitä, miksi perheessä ei ole isää. Tällöin isyys nähdään puutteena tai poissaolona naisparin ydinper-heessä kasvavan lapsen elämässä, ja keskustelun keskeinen kysymys kuuluu, voiko lapsi kasvaa tasapainoiseksi ilman läsnä olevaa miespuolista vanhem-paa. Toiseksi keskustelua käydään sateenkaariperheissä toteutuvasta isyy-destä. Tällöin keskustelun fokus on vanhemmuudessa, arjen käytännöissä ja niissä konkreettisissa tilanteissa, joissa isät sateenkaariperheissä toimivat.
Isyyttä käsitellään arjessa toteutuvana vanhemmuutena, ei niinkään symbo-lisena tai abstraktina ilmiönä. Kolmanneksi keskustelussa käytetään
puheen-vuoroja, joissa homomiesten isyys näyttäytyy uhkana joko lapselle ja tämän (seksuaaliselle) koskemattomuudelle tai yhteiskunnan (heteronormatiivisel-le) järjestykselle. Näissä puheenvuoroissa isyys rakentuu heteronormatiivi-seksi vyöhykkeeksi, johon homomiehillä tai muilla hetero- tai cis-normista poikkeavilla henkilöillä ei tulisi olla pääsyä. Vastaavasti homoseksuaalisuus nähdään tässä keskustelussa vanhemmuuden poissulkevana asiana.
Myös sateenkaariperhepuheessa kaikkein keskeisin isyyttä määrittelevä tekijä on äitiys. Isyyteen liittyvissä teksteissä nousee toistuvasti esiin se, kuinka isän tai isien isyyden toteutumisen käytännöt ovat riippuvaisia äidin tai äitien kanssa tehdyistä sopimuksista ja kuinka arkea jatkuvasti neuvotel-laan äitien kanssa tai suhteessa äiteihin. Konkreettisimmilneuvotel-laan tämä näkyy neuvotteluissa lapsen asumis- ja tapaamisjärjestelyistä. Näissä keskusteluis-sa nousevat esiin monet perhetutkimuksesta tutuksi tulleet sukupuolittuneen vanhemmuuden diskurssit (ks. esim. Bäck-Wiklund 1997, Vuori 2001), kuten äidinhoivan ensisijaisuus, äitien isiä suurempi vastuu arjen pyörittämisestä sekä erilaiset jaetun vanhemmuuden ihanteet ja niihin liittyvät konfliktit.
Tässä luvussa tarkastelen sateenkaariperheiden isyyspuhetta kahden sel-laisen keskeisen diskurssin kautta, jotka Jaana Vuori (2001, 2004) on toden-nut vanhemmuuspuheelle keskeisiksi. Niiden välinen kamppailu kehystää isyyspuhetta heteroseksuaalisen ydinperheen kontekstissa, ja ne näkyvät mielenkiintoisesti myös sateenkaariperhepuheen kentillä. Vuori nimeää nä-mä puhetavat äidinhoivan diskurssiksi ja jaetun vanhemmuuden diskurssik-si. Edellinen korostaa sitä, että lapsen synnyttänyt äiti on tämän ensisijainen hoivaaja kaikissa tilanteissa. Jälkimmäinen puolestaan nostaa esiin isän roo-lia lapsen elämässä ja korostaa vanhemmuuden vastuiden ja ilojen jakamista molempien (tai sateenkaariperhepuheessa usein kaikkien) vanhempien kes-ken. (Vuori 2001, 125.)
Vanhemmuuden vastuiden tasaisempaa jakamista painottava diskurssi on Vuoren (2004, 59) mukaan vahvistunut sen myötä, että naisliikkeen vaati-mukset äitien paremmista mahdollisuuksista työn ja perheen yhteensovitta-miseen ovat yleistyneet ja tarkentuneet. Myös ammattilaisten perheille koh-distamassa puheessa on yhä enemmän korostunut nimenomaan jaetun vanhemmuuden painotus. Kuitenkin perhepuheessa elää yhä vahvana myös äidinhoivan ensisijaisuuden diskurssi, joka painottaa äidin merkitystä kas-vattajana etenkin lapsen ensimmäisten vuosien kehityksen kannalta. Huoli-matta pyrkimyksistä korostaa jaettua vanhemmuutta, äidinhoivan ensisijai-suuden ajatus näkyy Vuoren mukaan edelleen vahvasti rivien väleissä, esimerkiksi siinä, kenelle ja mihin sävyyn ammattilaisten ja asiantuntijoiden puhe missäkin tilanteessa kohdistuu. (Vuori 2001, 355.)
Nämä kaksi puhetapaa erottuvat sateenkaariperhepuheessa etenkin niissä kohdissa, joissa neuvotellaan perhemuodosta, lapsen tai lasten asumisesta ja arjen järjestelyistä. Tällöin nousevat esiin kysymykset siitä, miten, kenen kanssa, kuinka paljon ja millä ehdoilla lapsen olisi hyvä viettää aikaa. Samal-la punnitaan perheiden prioriteetteja nimenomaan sen suhteen, halutaanko
vanhemmuutta jakaa, ja jos niin missä määrin ja kenen kanssa. Tarkastelen tätä seuraavaksi muutaman esimerkin kautta.
Seta ry:n sateenkaariperheprojektin apilaperheille suunnatussa opasteks-tissä sukupuolittunut vanhemmuus nostetaan eksplisiittisesti esiin:
Suurin osa suomalaisista apilaperheistä on tällä hetkellä sellaisia, joissa perheen naispuoliset vanhemmat toimivat lähivanhempina ja mies tai miehet etävanhempina. Koska tilanne on tämä, on ymmär-rettävää että osa ihmisistä näkee huoltajuutta ja vanhemmuutta kos-kevan ongelmanasettelun hyvin sukupuolittuneena – vaikka myös miespuolisten lähivanhempien perheitä on koko ajan enemmän. Tä-mä on syytä huomioida keskusteluissa. Iso osa etävanhemmuuden ja lähivanhemmuuden välisistä roolieroista on kuitenkin sellaisia, jotka eivät riipu vanhemman sukupuolesta. Tärkeintä lienee se, että perhe-tilanne huoltajuusjärjestelyineen on kaikkien osapuolten näkökul-masta turvallinen.53
Pinnalta katsottuna teksti pyrkii kumoamaan oletuksen vanhemmuuden su-kupuolittuneista rakenteista – se sanoo aivan suoraan, että roolierot eivät riipu vanhemman sukupuolesta. Samaan aikaan teksti kuitenkin myös kan-nustaa perheitä huomioimaan keskusteluissaan vanhemmuuden sukupuolit-tamisen. Teksti häivyttää kautta linjan sukupuolta ja korostaa lähi- ja etä-vanhemmuuden välistä eroa. Tämän eron se pyrkii määrittelemään pitkälti sukupuolesta riippumattomaksi, mitä se ei kuitenkaan tekstin itsensäkään mukaan käytännössä ole.
Lähi- ja etävanhemmuuden välinen ero ja sen sukupuolittuminen nousee esiin myös ruotsalaisessa Queerkids -opaskirjassa, kun puhutaan isyyteen ja vanhemmuuden jakamiseen liittyvistä sukupuolittuneista konflikteista. An-nika Hamrud nostaa asian esiin kuuluisan ruotsalaisen näyttelijä-kirjailijan ja apilaperheen isän Jonas Gardellin haastattelun kautta:
QX-lehden haastattelussa Jonas Gardell kiteyttää miesten turhautu-misen. Hän sanoo, että hänen poikansa äidit toimivat tässä suhteessa oikein, mutta melkein kaikki muut lesbot ovat epäfeministisiä. Koska Ruotsissa on feminististä jakaa vanhemmuus miehen kanssa. Ja oi-keudenmukaisuuden pitää vallita. Mies, joka ei luonnollisella tavalla ole voinut rakentaa läheistä suhdetta lapseen, koska ei ole asunut lapsen kanssa tämän ensimmäisiä vuosia, joutuu sivuun, siinä missä toinen nainen [sosiaalinen äiti, AM] on saanut luoda läheisen suhteen lapseen. Tällöin miehet kokevat naisten olevan itsekkäitä vanhempia, jotka eivät ajattele lapsen parasta. (Hamrud 2005, 63.)
Gardellin esiin tuomasta näkökulmasta (lesbo)äideillä on sateenkaariper-heissä käytännössä valta määritellä (homo)isien kanssa jaetun vanhemmuu-den ehdot, ja nämä ehdot on isien näkökulmasta määritelty
53 http://www.seta.fi/perheprojekti/perheet/apilaperheet.html, viitattu 14.8.2012
arvoisesti – Gardellin sanoin ”epäfeministisesti”. Sen sijaan Gardell tai hänen näkemyksiään referoiva Hamrud eivät nosta esiin sitä prosessia, jonka kautta tähän tilanteeseen on päädytty. Sateenkaariperheissä(kään) vanhemmuuden järjestelyt eivät synny tyhjästä vaan niistä neuvotellaan, usein jo pitkälti en-nen kuin raskautta on edes alettu konkreettisesti alkuunsaattaa, ja näissä neuvotteluissa sekä isät että äidit ovat osapuolina. Jos oletetaan, että Gardel-lin esiin tuoma isien turhautuminen on todellista ja olemassaolevaa, kysymys kuuluu, missä vaiheessa perheytymisen prosessia alkuneuvotteluista pienten lasten vanhemmuuteen jokin on mennyt toisin kuin isät olisivat toivoneet?
Gardellin näkökulmasta ongelmaksi nousee yllättävää kyllä nimenomaan lapsen sosiaalisen äidin ”vahva ja läheinen” suhde lapseen. Tämä suhde ra-kentuu arjessa toteutuvan vanhemmuuden kautta – sen kautta, että sosiaali-nen äiti saa olla isää tai isiä enemmän läsnä lapsen elämässä ensimmäisten vuosien aikana. Sosiaalisen äidin läsnäoloa lapsen elämässä puolestaan mo-tivoi ”luonnolliseksi” nostettu synnyttäneen äidin ensisijaisuus. Lapsen ole-tettu tarve viettää aikaa ensisijaisesti synnyttäneen äitinsä kanssa ensim-mäisten elinvuosiensa ajan sysää isän tai isät etäämmälle. Näin isät jäävät näiden tärkeiden ensimmäisten vuosien ajaksi syrjään lapsen arjesta, kun taas sosiaalinen äiti saa olla arjessa läsnä lapsen elämässä.
Sekä Gardellin näkökulmassa että Setan apilaperheoppaassa rakentuu po-tentiaalinen konflikti kahden kodin välille. Molemmat tekstit tuovat myös esiin näiden konfliktien sukupuolittuneen luonteen. Näissä keskusteluissa keskeiseksi nousee se, kuinka perheet rakentavat prioriteettinsa jaetun van-hemmuuden ja äidinhoivan ensisijaisuuden välillä – kamppailu, joka Jaana Vuoren (2004) mukaan leimaa yhteiskunnallista perhepuhetta, ja joka tässä tulee näkyviin myös yksittäisten perheiden vanhemmuuden jaoissa ja neu-votteluissa.
Kummassakaan yllä lainatussa tekstissä ei tarkemmin pohdita syitä sille, miksi jotkut vanhemmat asettuvat sateenkaariperheessä lähivanhemmiksi ja toiset etävanhemmiksi. Gardell puhuu ”luonnollisista syistä” sille, että isät ovat lapsen ensimmäiset elinvuodet lapsesta etäämmällä. Tämä viittaisi sii-hen, että perheillä on alusta asti jonkinlainen konsensus siitä, että pieni lapsi tarvitsee ensisijaisesti synnyttäneen äitinsä läheisyyttä ja että lapsen on hyvä asua ensimmäiset vuotensa nimenomaan synnyttäneen äitinsä kanssa. Siitä, missä vaiheessa tämä konsensus muuttuu tilanteeksi, jossa etävanhemmat kokevat tilanteen itselleen epäoikeudenmukaiseksi, ei suoraan käsitellä oike-astaan missään kohtaa sitä sateenkaariperhepuhetta, joka tämän tutkimuk-sen aineistoksi on valikoitunut.
Mielenkiintoista kyllä, toisin kuin Vuoren analysoimassa heteroperheille suunnatussa puheessa, perheyksiköiden sisäiseen vanhemmuuden jakami-seen ei oteta kummassakaan yllä lainatussa tekstissä lainkaan kantaa. Sen sijaan molemmissa teksteissä nimenomaan synnyttäneen äidin äitiys noste-taan luonnollistettuun ja ensisijaiseen asemaan. Näin isyyden mahdollistu-misen mittariksi rakentuu teksteissä nimenomaan biologiseen äitiyteen
liit-tyvien normien ja ohjeistusten joustaminen lapsen ensimmäisen muutaman elinvuoden aikana:
Erityisesti siinä tapauksessa, että osa vanhemmista toimii lähi- ja osa etävanhempina, olisi tärkeää pohtia ennalta mahdollisimman tarkasti millaista elämä tulee käytännössä olemaan lapsen synnyt-tyä. Erityisesti lapsen ensimmäiseen ikävuoteen liittyviä käytännön järjestelyjä kannattaa miettiä etukäteen. On syytä pohtia melko yksi-tyiskohtaisestikin esimerkiksi imetystä ja sen kestoa, korvikkeen käyttöä, kiinteään ruokaan siirtymistä, etävanhemman tapaamisten järjestämistä ja niin edelleen.54
Teksti kehottaa vanhempia pohtimaan keskenään etukäteen erilaisia pienen vauvan elämään liittyviä järjestelyjä. Se ei kuitenkaan anna tämän tarkempia suosituksia tai tietoja siitä, mihin mainitut asiat vaikuttavat ja kuinka niitä on perheissä neuvoteltu. Teksti esimerkiksi vihjaa, mutta ei sano suoraan, että äidinmaidonvastikkeen antaminen varhaisessa vaiheessa mahdollistaa jo hyvin pienen vauvan hieman pidemmän erossa olemisen imettävästä äidis-tään, mikä puolestaan mahdollistaa etävanhemmalle itsenäisemmän suhteen lapseen. Se ei kuitenkaan suoraan kehota poikkeamaan vallitsevista imetys-suosituksista, joiden mukaan vastiketta ei ilman erityistä syytä pitäisi antaa alle 6kk ikäiselle lapselle. Samalla tekstissä kuitenkin tuodaan esiin, että nä-mä seikat on syytä etukäteen sopia, mikä puolestaan viittaa siihen, että niillä voi olla suuri merkitys sille, millainen suhde etävanhempana toimiville van-hemmille muodostuu lapseen.
Juha Jämsä (2004, 236–237) käsittelee pro gradussaan äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden diskurssien välistä kamppailua analysoidessaan erään neliapilaperheen isän haastattelua. Jämsä toteaa, että jaetun vanhem-muuden diskurssi pyrkii siirtämään vanhemvanhem-muuden puhetapoja äidinhoivan ehdottomasta ensisijaisuudesta isänhoivan merkityksen korostamisen suun-taan. Jämsän mukaan se toimii tällä tavoin kuitenkin vain yhden naisen ja yhden miehen kohdalla kerrallaan:
Jaetun vanhemmuuden diskurssi rakentaa vanhemmuuden nimen-omaan kahden kauppana, ja vieläpä aivan erityisesti kahden eri su-kupuolta olevan vanhemman kauppana. […] Täten esimerkkimme perheessä, joissa on useampia samaa sukupuolta olevia vanhempia, vanhemmiksi nähdään korkeintaan yksi nainen ja korkeintaan (mut-ta mieluiten vähintään) yksi mies. (Jämsä 2004, 237.)
Sekä apilaperheoppaan että Queerkidsin kuvauksissa apilaperheiden van-hemmuudesta käytävissä neuvotteluissa jaetun vanhemmuuden diskurssi näkyy nimenomaan tällä tavalla. Se osoittautuu kuitenkin apilaperheiden kohdalla haastavaksi juuri siksi, että se pyrkii jakamaan vanhemmuutta vain
54 http://www.seta.fi/perheprojekti/perheet/apilaperheet.html
yhden naisen ja yhden miehen välillä. Tämä johtaa siihen, että apilaperhei-den kohdalla vanhemmuuspuheesta ikään kuin puuttuu pyörä tai kaksi – apilaperhe joutuu aina tekemään valintoja, jotka sulkevat ulkopuolelleen osan siihen kuuluvista henkilöistä.
Tämä ulossulkemisen pakko näkyy sateenkaariperheille suunnatuissa opaskirjoissa tietynlaisena epävarmuutena ja hämmennyksenä apilaperhei-den tekemien ratkaisujen kuvauksissa. Yhtäältä apilaperheen kaikki van-hemmat nähdään arvokkaina ja tärkeinä ja lapselle katsotaan olevan hyötyä siitä, että hänellä on useita vanhempia, sekä isiä että äitejä. Toisaalta taas rivien väleistä kuuluu kertomuksia kahden kodin ja kahden eri perheyksikön välille jakautuvan vanhemmuuden mukanaan tuomista konflikteista ja han-kaluuksista.
Róisín Ryan-Flood, joka on tarkastellut Ruotsin ja Irlannin välisiä eroja lesboäitien55 isyyspuheessa, tuo esiin mielenkiintoisen ajatuksen liittyen sa-teenkaariperheiden vanhemmuuden sääntelyyn. Hänen mukaansa (2005, 192) Irlannissa naisparien vanhemmuutta ei juuri säännellä, toisin kuin Ruotsissa, jossa ”vanhemmuus on selkeämmin rajoitettu heteroseksuaaliseen matriisiin.” Ryan-Flood havaitsi tutkimuksessaan, että siinä missä irlantilai-set naisparit valitsivat lapsilleen valtaosin tuntemattoman tai hyvin vähän lapsen elämään osallistuvan spermanluovuttajan, Ruotsissa valtaosalla nais-parien lapsista oli tunnettu luovuttaja tai ”luovuttaja-isä”, niin kuin Ryan-Flood näitä miehiä kutsuu.56
Ryan-Flood (2005, 191–196) selittää eroja osittain ruotsalaisen yhteis-kunnan ääneen lausutulla tasa-arvoajattelulla ja aktiivisen isyyden merkityk-sen korostamisella, osin sillä, että ruotsalaisilla lesbovanhemmilla oli voima-kas halu saada lastensa elämään ”miehen malli”, kun taas irlantilaisille lesbovanhemmille tunnettu luovuttaja merkitsi oikeudellisia epäselvyyksiä lasten asemassa. Irlantilaiset vanhemmat olivat myös ruotsalaisia vanhempia vakuuttuneempia siitä, että he olivat kykeneviä hyvään vanhemmuuteen il-man miehiä. (Mt., 199.) Tämän perusteella Ryan-Flood toteaa (2005, 200), että ruotsalaisten naisparien sitoutuminen osallistuvaan isyyteen ”voidaan tulkita mukautumisena heteronormatiiviseen diskurssiin”. Toisaalta tämä diskurssi myös haastettiin näissä perheissä moninaisin tavoin, esimerkiksi sen kautta, että lasten isiksi valittiin homoseksuaalisia miehiä ja siten ky-seenalaistettiin heteronormatiivisen maskuliinisuuden rakenteita (mts). Ir-lannissa puolestaan yhteiskunnassa vallitseva ”äitiyden genealogia” tuotti lesboäideille vahvan näkemyksen siitä, että he pystyvät tarjoamaan lapsilleen hyvän perhe-elämän ilman aktiivisesti läsnä olevia miesvanhempia. ”Hete-ronormatiivisuuden haastaminen”, Ryan-Flood kirjoittaa, ”saa erilaisia muo-toja eri konteksteissa, ainakin osaksi sen takia, että heteronormatiivisuus itsessään vaihtelee kontekstin mukaan.” (Mts.)
55 Ryan-Floodin käsitevalinta.
56 Itse kutsuisin lastaan viikottain tapaavaa ja vanhemman roolin ottavaa lapsen biologista isää ihan vain isäksi, jos ei tilanteesta erityisesti muuta johdu.
Ryan-Floodin esiin tuoma näkemys ruotsalaisesta isyyteen sitoutumisesta esiintyy kaikissa ruotsalaisissa opaskirjoissa. Handbok för homosexuella fö-räldrar korostaa useissa kohdin ”ruotsalaista” ajatusta siitä, että lapsella on oikeus tuntea isänsä. Isäkysymystä käsitellään laajasti ja myös niiden perhe-muotojen osalta, joissa isä on tuntematon. Näissä kohdissa nostetaan esiin lapsen tuleva suru siitä, ettei hän saa tuntea isäänsä: ”Mikään ei viittaa sii-hen, että lapsi voi huonommin tai kehittyy eri tavalla jos hän kasvaa ilman isää. Mutta se ettei tiedä kuka isä on, tarkoittaa lapselle usein surua, kaipaus-ta ja ihmetystä.” (Helmadotter & Janson 1999, 22.) Homofamiljer -kirja (Stenholm & Strömberg 2004) puolestaan esittelee monia eri vaihtoehtoja ja näkemyksiä, mutta myös sen sivuilla ihanne isän tuntemisesta ja isän aktiivi-sesta läsnäolosta lapsen elämässä nousee esiin useissa kohdissa. Ruotsalai-sista opasteksteistä Queerkids (Hamrud 2005, 46–47) ottaa myös puheeksi paineen, joka sateenkaariperheyhteisössä vallitsee:
Naiset, joita [Kristina ja Lotta, AM] tapasivat, ajattelivat, että mies-ten läsnäolo lasmies-ten elämässä on välttämätöntä. Kristina ja Lotta ko-kivat, että homoyhteisö sopeutui ja otti yhteiskunnan enemmistön suhtautumisen isiin osaksi omaa näkemystään. Lesbot eivät saaneet altistaa lapsiaan sille, ettei näillä olisi miehen malleja. Biologisen isän aktiivinen osallistuminen lapsen elämään oli tärkeää. (Hamrud 2005, 53.)
Ruotsalaisissa opasteksteissä rakentuu siis selkeä ihanne siitä, että lapsen elämässä pitää olla läsnä olevia miehiä – mielellään jonkinlaisessa isän roo-lissa, mutta vähintään miehen mallina. Käsittelen tämän ajatuksen tarkem-pia implikaatioita myöhemmin tässä luvussa sekä sukupuolittuneen van-hemmuuden osalta luvussa 3.4. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä todeta, että sekä Ryan-Floodin tutkimus (2005, 193) että opaskirjat on kirjoitettu aikana, jolloin hedelmöityshoidot eivät olleet Ruotsissa sallittuja naispareille, mikä asetti myös konkreettisia esteitä sille, että parit hankkisivat lapsia kokonaan tuntemattoman luovuttajan kanssa. Vuoden 2005 hedelmöityshoitolakiuu-distuksen jälkeen tilanne on myös Ruotsissa voimakkaassa muutoksessa, ja yhä useammat naisparit valitsevat perhemuodokseen ydinperheen ja saavat lapsensa tuntemattoman luovuttajan sukusolujen avulla.
Ruotsalaisten opastekstien kontekstissa isyyden ihanteeksi muodostuu isyys itsessään – se, että isä on olemassa lapsen elämässä. Keskustelua käy-dään siis ennen kaikkea siitä, onko isiä vai ei, ei niinkään niistä konkreettisis-ta konkreettisis-tavoiskonkreettisis-ta, joilla isien vanhemmuus arjessa ja lapsen elämässä näkyy. Nämä tavat jätetään perheiden keskenään sovittaviksi. Myöskään isien oma halu ryhtyä vanhemmaksi tai heidän näkökulmansa siihen, mitä isyys merkitsee ja miten se voisi toteutua, ei keskusteluissa juuri esiinny. Isyydestä puhutaan abstraktina ihanteena, ei arjen vaipanvaihtona, valvottuina öinä tai päiväko-timatkoina.
Opaskirjat karttoina valintojen viidakossa
Edellä totesin, että ruotsalaisissa opaskirjoissa isyyden merkitystä lapsen elämässä korostetaan kautta linjan. Suomalaisissa sateenkaariperheitä käsit-televissä teksteissä vastaavaa isän merkityksen painottamista ei juuri näy, ei opaskirjoissa eikä aikakauslehdissä.57 Päinvastoin, jopa Setan apilaperhe-opas, joka opasteksteistä keskeisimmin miesten vanhemmuutta käsittelee, maalaa siitä hankalan ja konfliktisen kuvan ja korostaa nimenomaisesti sitä, ettei apilaperheratkaisuun tule ryhtyä heppoisin perustein.
Näissä keskusteluissa näkyy useiden erilaisten perheeseen ja vanhem-muuteen liittyvien ihanteiden ristiriita. Ideaalien moninaisuus ja ajoittainen toisiinsa kietoutuminen johtavat siihen, että vanhemmuutta neuvoteltaessa käydään ikään kuin useita keskusteluja päällekkäin. Yhtäältä puhutaan isyy-den lainsäädännöllisestä asemasta, toisaalta lapsen oikeudesta tuntea ge-neettinen alkuperänsä ja kolmanneksi kyse on myös siitä, arvotetaanko enemmän puhtaasti biologista vanhemmuutta vai sitä, kuka lapsen elämässä vanhemman roolia miehittää. (Ks. Shanley 2001, 124.)
Perheiden ratkaisuja kehystävät toisaalta lainsäädännön rajat, toisaalta yhteiskunnalliset tai yhteisön sisäiset ihanteet, joita perheet keskenään neu-vottelevat. Periaatteessa lainsäädännölliset puitteet mahdollistavat monien erilaisten ratkaisujen tekemisen, toiset vain syntyvät hankalammin kuin toi-set. Se, mikä perheen muodoksi lopulta tulee, on kiinni paitsi lainsäädännön koukeroista ja perheiden prioriteeteista, myös sattumasta, hedelmällisyydes-tä, mahdollisten kanssavanhempien ”saatavuudesta” tai siihedelmällisyydes-tä, minkälainen prosessi tiettyyn perhemuotoon päätymiseen yksittäisen perheen kohdalla liittyy.
Näissä tilanteissa sateenkaariperheyhteisöstä nousevat diskurssit pyrkivät kertomaan perheille, kuinka erilaisten normien ja ihanteiden ristiaallokossa voi pyrkiä navigoimaan. Opasteksteissä perheitä pyritään valmistamaan edessä oleviin valintatilanteisiin ja kerrotaan, millaisia asoita missäkin tilan-teessa on hyvä ottaa huomioon. Lähtökohtaisesti perheiden valintojen kirjo halutaan kuitenkin pitää mahdollisimman laajana. Tästä puolestaan seuraa, että oppaiden asenne lainsäädännön asettamiin puitteisiin on lähinnä käy-tännöllinen: niissä neuvotaan, kuinka lainsäädäntö saadaan parhaalla mah-dollisella tavalla taipumaan sellaisiin rakenteisiin, joita perheiden kulloiset-kin valinnat edellyttävät. Oppaiden keskeinen viesti on, että valinnan vapaus on käytännössä rajaton, mutta kun tietty valinta kerran on tehty, sen kanssa on elettävä:
57 Eri asia on, että isyyden merkitys kyllä nousee voimallisesti esiin konservatiivisissa puheenvuoroissa sekä hedelmöityshoitolaista käydyssä eduskuntakeskustelussa että julkisessa keskustelussa niin mieli-pidepalstoilla kuin muuallakin mediassa. Mutta toisin kuin Ruotsissa, tämä puhe ei ilmeisesti ole siir-tynyt sateenkaariperheiden ”sisäiseen” keskusteluun ainakaan niin laajasti, että se olisi noussut tee-maksi perheiden haastatteluissa tai perheille suunnatuissa opasteksteissä.
Siemenen luovuttajan rooli voi olla monenlainen riippuen asianosais-ten haluista ja tarpeista. Joku haluaa aktiiviseksi isäksi/ aktiivisen isän lapselleen, toiset iloitsisivat pelkästä siemenestä/ siemenen lah-joittamisesta. Kaikenlaisista perhemuodoista ja -järjestelyistä voi-daan sopia. Tärkeää on, että käytännön vaihtoehdoista ja kaikkien asianosaisten tuntemuksista keskustellaan avoimesti etukäteen. Mo-nissa perheissä on asianosaisten toiveet kirjoitettu myös tarkaksi aie-sopimukseksi. (Aarnipuu 2005, 31.)
Aloitin tämän luvun Ilana Aallon ja Jani Kolehmaisen (2004, 14) ajatuksella siitä, että suomalainen isyys on asteeltaan ja toteutumisen tavaltaan valin-naista. Jaana Vuori (2004) osoittaa, että tämä valinnaisuus näkyy myös asi-antuntijoiden isyyspuheessa. Isyyden osallistuvuuden ja aktiivisuuden aste nähdään yksittäisten isien omana valintana, joka rakentuu yksittäisten per-heiden sisäisten neuvottelujen kautta. Vastuu näistä valinnoista on kuitenkin kimurantilla tavalla sukupuolittunut. Asiantuntijoiden mukaan esimerkiksi äitien ja neuvolan henkilökunnan tulisi houkutella ja kutsua isiä aktiiviseen, läsnä olevaan ja osallistuvaan isyyteen. (Vuori 2004, 56.) Samalla kuitenkaan äidin osallistumisen, läsnäolon ja aktiivisuuden asteesta vanhempana ei mis-sään vaiheessa puhuta – ei-osallistuva äiti on edelleen suomalaisessa asian-tuntijapuheessa diskursiivinen mahdottomuus.
Sateenkaariperheiden osalta valinnat ovat yhtä lailla sukupuolittuneita, mutta ero on siinä, että keskustelujen aktiivisina subjekteina esiintyvät opas-kirjoissa sekä isät että äidit, eikä kummankaan nähdä tarvitsevan houkutella tai kutsua toista osapuolta mihinkään. Samalla kun lainsäädäntö asettaa tie-tyt puitteet sille, miten sitovia perheiden keskinäiset sopimukset voivat olla, sopimisen puitteet rakentuvat sateenkaariperhepuheessa sukupuolten välillä periaatteessa tasa-arvoisiksi. Usein äitien valinnanvara on jopa isien valin-nanvaraa laajempi, sillä äidit voivat halutessaan helpommin valita hankki-vansa lapsen ilman läsnä olevaa isää, kun taas isien mahdollisuudet saada
Sateenkaariperheiden osalta valinnat ovat yhtä lailla sukupuolittuneita, mutta ero on siinä, että keskustelujen aktiivisina subjekteina esiintyvät opas-kirjoissa sekä isät että äidit, eikä kummankaan nähdä tarvitsevan houkutella tai kutsua toista osapuolta mihinkään. Samalla kun lainsäädäntö asettaa tie-tyt puitteet sille, miten sitovia perheiden keskinäiset sopimukset voivat olla, sopimisen puitteet rakentuvat sateenkaariperhepuheessa sukupuolten välillä periaatteessa tasa-arvoisiksi. Usein äitien valinnanvara on jopa isien valin-nanvaraa laajempi, sillä äidit voivat halutessaan helpommin valita hankki-vansa lapsen ilman läsnä olevaa isää, kun taas isien mahdollisuudet saada