Riippuvuuskäyttäytyminen nähdään usein joko sairautena tai moraalisena ongelmana (ks. esim.
Henden, Melberg & Rogeberg 2013, 1; Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 5; Ainslie 2015, 12).
Sairausnäkemyksen mukaan päihderiippuvuus on ennen kaikkea neurobiologinen aivosairaus, joka johtaa siihen, että ihminen ei pysty kontrolloimaan päihteiden käyttöään. Päihderiippuvuuden näkemiseen moraalisena ongelmana puolestaan liittyy yksilön vastuuttaminen ja jopa päihteiden käytön tuomitseminen (Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 5). Päihteiden käytön näkeminen moraalisena kysymyksenä nostaakin keskusteluun valinnan vapauteen ja vapaaseen tahtoon liittyvät näkökohdat (Uusitalo 2018).
Lääketieteellisessä riippuvuuskeskustelussa on aiemmin tunnistettu, että päihderiippuvuus on moniulotteinen ilmiö, johon liittyy yksilön ominaisuuksien lisäksi myös sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä (Ruuska & Sulkunen 2018, 41−42). 2000-luvulla lääketieteellinen näkökulma on kuitenkin muuttanut suuntaansa individualistiseen näkemykseen riippuvuudesta yksilön sairautena. Lääketieteellinen näkökulma on hallinnut pitkälti myös julkista riippuvuuksista käytävää keskustelua. (Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 2.) Yhteiskuntatieteissä nähdään, että näkemys riippuvuudesta sairautena on liian yksilökeskeinen (Ruuska & Sulkunen 2018, 50). Myös Anja Bessonoff ja Taina Kinnunen (2018, 181) toteavat, että riippuvuuksien sidosta esimerkiksi kulttuuriympäristöön on pohdittu vain vähän.
Lääketieteelliselle ajattelulle on ominaista, että riippuvuuskäyttäytyminen nähdään sairautena, joka voidaan diagnosoida tiettyjen kriteerien toteutuessa. Riippuvuuksien diagnostisia kriteerejä löytyy eri tautiluokituksista. Kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän (DSM IV, ICD-10) mukaan päihderiippuvuuden kriteerit ovat seuraavat: 1) sietokyvyn kasvu, 2) vieroitusoireet, 3) aiottujen käyttömäärien ylittyminen, 4) halu lopettaa päihteiden käyttö, 5) aineen hankintaan, käyttöön ja vaikutuksista toipumiseen kulutetun ajan runsaus 6) muiden itselle tärkeiden asioiden lopettaminen tai tekemättä jättäminen päihteiden käytön takia 7) käytön jatkaminen haitoista huolimatta.
Riippuvuus voidaan diagnosoida, mikäli vähintään kolme edellä mainituista kriteereistä on todettu yhtäaikaisesti vähintään kuukauden ajan tai niitä on todettu toistuvasti viimeisen vuoden aikana.
(Koski-Jännes 1998, 29; Alho 2018, 54−55.)
Lääketieteessä päihderiippuvuus nähdään aivosairautena. Addiktio muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa ja nämä muutokset voidaan fysiologisesti paikallistaa. Sairausnäkemyksen voidaan nähdä pohjautuvan siihen oletukseen, että kun jokin asia voidaan biologisesti todeta, se voidaan myös diagnosoida sairaudeksi tai häiriöksi. (Satel & Lilienfeld 2015, 17−18.) Riippuvuutta aiheuttavat päihteet vaikuttavat etenkin dopamiinivälittäjäaineen toimintaan lisäten sen vaikutusta aivoissa.
Aivojen dopamiinijärjestelmällä on puolestaan vahva yhteys motivaatioon. Lisääntynyt dopamiinin tuotanto synnyttää päihteiden käyttäjässä voimakasta halua käyttää päihteitä. (Dill & Holton 2015, 29−30.)
Sairauskäsityksen hyvänä puolena voidaan nähdä se, että käsitys päihderiippuvuudesta sairautena vähentää riippuvuuskäyttäytymiseen liittyvää moraalista paheksuntaa (Ruuska & Sulkunen 2018, 31). Myös Pekka Tuomolan (2018, 49) mukaan päihteiden käytön näkeminen moraalisen ongelman sijaan sairautena auttaa esimerkiksi ammattilaista kohtaamaan päihderiippuvaisen henkilön. Susanne Uusitalon (2018, 105) mukaan sairausnäkemys on kuitenkin ongelmallinen, jos se häivyttää riippuvuuden moraalisen ulottuvuuden kokonaan. Sairausnäkemys voi olla ongelmallinen myös läheisnäkökulmasta katsottuna. Robin Room ja kumppanit (2010) ovat esittäneet, että jos päihderiippuvuus nähdään sairautena, riippuvaisen ei välttämättä tarvitse kantaa vastuuta siitä, millaisia ongelmia hän on päihteiden käytöllään muille aiheuttanut.
Päihderiippuvaisen vapauttaminen moraalisesta vastuusta voi merkitä myös sitä, että hänen tekojensa vapaus kyseenalaistetaan. Tämä saattaa olla ongelmallista riippuvuudesta eroon pääsemisen näkökulmasta. Sairausnäkemyksen korostaminen ja moraalisen ulottuvuuden häivyttäminen voi johtaa siihen, että riippuvaisten henkilöiden saatetaan nähdä olevan kyvyttömiä muuttamaan toimintatapojaan. (Uusitalo 2018, 105.) Myös Antti Maunun (2014, 203) mukaan nuoria päihderiippuvaisia tutkittaessa on havaittu, että liiallinen riippuvuuden fyysisten puolten ja sairausnäkemyksen korostaminen on johtanut siihen, että nuoret ajattelevat, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoja kuin käyttää päihteitä.
Sairausnäkemystä onkin kritisoitu etenkin siitä, että se ei tue riippuvaisten kuntoutumista (ks. esim.
Heyman 2015, 10; Sulkunen 2018, 49). Lääketieteessä erilaiset sairaudet ja häiriötilat tunnistetaan oireiden perusteella. Oirekuvat on kirjattu ylös eri tautiluokituksiin. Tietyt oireet, kuten päihteiden käytön jatkaminen sen aiheuttamista haitoista huolimatta tai vieroitusoireet viittaavat riippuvuuteen.
Vaikka riippuvuussairaus voidaan lääketieteellisesti todeta, ongelmana on, ettei sille löydy lääketieteellistä hoitoa. Tämä viittaa siihen, että riippuvuus nähdään kuitenkin pohjimmiltaan tahdon heikentymisen tilana, johon ei voida lääketieteellisten keinojen avulla vaikuttaa. Sairaus voidaan siis
lääketieteellisesti todeta, mutta vastuu sen hoitamisesta ja keinojen löytämisestä siihen jäävät lopulta riippuvaiselle itselleen. (Ruuska & Sulkunen 2018, 33−36.)
Gene M. Heymanin (2015) mukaan lääketieteellinen riippuvuusnäkemys tulisi jopa kokonaan hylätä.
Hän perustelee tätä sillä, että lääketieteellinen riippuvuusnäkemys ei kohtaa riippuvuudesta esitettyjä faktoja eikä pysty selittämään sitä, miksi osa riippuvaisista kykenee sairauden olemassaolosta huolimatta muuttamaan toimintaansa. Riippuvuuskäyttäytyminen tulisikin Heymanin mukaan nähdä sairauden sijaan ennen muuta opittuina haitallisina käyttäytymismalleina. Käyttäytymismalleihin on huomattavasti helpompi vaikuttaa ja näkemys tukee paremmin myös riippuvaisten kuntoutumista.
(Emt. 10.) Myös Uusitalon (2018, 105) mukaan riippuvuuksien määrittelyissä tulisi ennen muuta huomioida se, että ne tukisivat riippuvaisten omaa toimijuutta.
Joissakin yhteyksissä riippuvuudesta puhutaan sairautena, vaikka sillä ei viitata lääketieteellisessä mielessä sairauteen. Esimerkiksi päihderiippuvaisten itsehoitoryhmissä riippuvuus nähdään sairautena, mutta lääketieteellisen näkemyksen sijaan näkemyksessä painotetaan henkistä sairastumista. (Ruisniemi 2006, 17). Koski-Jänneksen (1998) mukaan itsehoitoryhmien sairauskäsitys vapauttaa päihteiden käyttäjän syyllisyydestä, mutta ei vastuusta. Ihminen ei ole syyllinen päihderiippuvuuteensa, mutta on kuitenkin vastuussa siitä käyttääkö hän päihteitä vai ei.
(Emt. 209.)
Sairausnäkökulman lisäksi päihderiippuvuutta voidaan tarkastella halujen, tahdon sekä valintojen näkökulmasta. Päihderiippuvuudessa voidaan katsoa olevan kyse haluista (Dill & Holton 2015, 29−30). Uusitalo (2018) pohtii riippuvuuskäyttäytymiseen liittyviä haluja suhteessa tahdon vapauteen. Tahdon vapauden voidaan nähdä toteutuvan silloin, kun ihmisellä on mahdollisuus valita tai toimia toisin. Onkin siis kiinnostava kysymys, toimiiko addikti vapaasta tahdostaan käsin ja onko hänellä mahdollisuutta valita. Tahdonvapauteen liittyy myös moraalisia näkökulmia. Mikäli ihmisen toiminnan nähdään olevan vapaan tahdon mukaista, liittyy toimintaan aina myös moraalinen vastuu teoista. (Emt 98.) Juuri käsitys siitä, toimiiko addikti vapaan tahtonsa mukaisesti erottaa sairausnäkemyksen ja moraalinäkemyksen. Moraalisessa näkökulmassa päihteiden käyttö nähdään ainakin jossain määrin omana valintana käyttää päihteitä. Sairausnäkökulmassa korostuu näkemys, jonka mukaan vapaan tahdon sijasta riippuvuussairaus ohjaa päihteiden käyttöä. (Henden, Melberg
& Rogeberg 2013, 1.)
Haluilla on myös biologinen perusta. Brendan Dill ja Richard Holton (2015) tuovat esiin, että dopamiinilla on voimakas yhteys riippuvaisen haluun käyttää päihteitä. Dopamiinin tiedetään
liittyvän aivojen mielihyväjärjestelmään. Päihteiden käyttö lisää dopamiinia käyttäjän aivoissa. Aivot ehdollistuvat siihen, että kun ihminen käyttää päihteitä hänen dopamiinitasonsa voimistuvat. Lopulta aivot ehdollistuvat päihteen ja dopamiinin väliseen voimakkaaseen yhteyteen siten, että pelkkä päihteen ajatteleminen tai näkeminen laukaisee voimakkaan halun. Dopamiini on ennen kaikkea ratkaisevassa asemassa voimistamassa käyttäjän halua käyttää päihteitä ei niinkään itse nautintoa.
(emt. 29−30.) Uusitalo (2018) toteaa kuitenkin, että riippuvuuden tarkastelu vain pakottavana haluna on ongelmallista. Se, että jotkut riippuvaiset onnistuvat pääsemään riippuvuudestaan eroon puhuu sen puolesta, että haluistaan huolimatta, riippuvaisella on mahdollisuus toimia toisin. (Emt. 99.)
Uusitalo (2018) esittää, että siitä, miten riippuvainen henkilö kokee riippuvuutensa, voidaan päätellä, onko kyse ainakin jossain määrin päihteiden käytön valitsemisesta. Osa riippuvaisista kokee addiktiiviset halut ei-toivotuiksi, kun taas osa heistä toimii ikään kuin yhteistyössä riippuvuutensa kanssa. Mikäli addikti kokee riippuvuuteen liittyvät halunsa epämiellyttäviksi, mutta toimii silti niiden mukaan, voidaan ajatella, että addikti ei toimi vapaan tahtonsa mukaisesti käyttäessään päihteitä. Jos riippuvainen puolestaan ei näe mitään ongelmaa siinä, että hän toimii omien addiktiivisten halujensa mukaisesti, voidaan toiminnan katsoa olevan ainakin jossain määrin oma valinta. (Emt. 102.)
Uusitalo (2018) osoittaa, kuinka ristiriitainen ilmiö riippuvuus on. Riippuvaisten henkilöiden voidaan jossain määrin katsoa kadottaneen kontrollinsa ja toimivansa ikään kuin halujensa orjina. Toisaalta riippuvaisten henkilöiden voidaan nähdä hyvinkin paljon pystyvän tekemään valintoja ja olevan kyvykkäitä toimijoita. Toimijuus näyttäytyy tilanteissa, joissa riippuvainen käyttää päihteitä tai suunnittelee niiden käyttöä. (Emt. 99−100.) Moraali liittyy kiinteästi valintoihin, joita päihteiden käyttäjä tekee. Arja Ruisniemen (2006) mukaan päihteiden käyttäjän moraali on usein erilainen päihteitä käyttäessä kuin esimerkiksi päihteistä irti pyrkiessä. Päihderiippuvuus voidaan nähdä siten, että kaikki mikä mahdollistaa päihteiden käytön on arvokasta ja tästä syystä riippuvainen valitsee tällaisen toiminnan. Tarve käyttää päihteitä on niin voimakas, että ihminen oikeuttaa itselleen erilaiset keinot, jopa rikollisen toiminnan, sen mahdollistamiseksi. Kun päihderiippuvainen pyrkii elämään päihteittä hänen entiset ja nykyiset moraaliset käsityksensä voivat joutua ristiriitaan. (Emt. 64.) Monet tutkijat ovat halunneet tuoda sairaus- ja moraalikäsitysten rinnalle myös vaihtoehtoisia tarkastelutapoja. Henden, Melberg & Rogeberg (2013) esittävät, että riippuvuutta ei tarvitse nähdä joko sairautena tai moraalisena ilmiönä, vaan näitä kahta näkökulmaa on mahdollista yhdistää.
Riippuvaisen käytös voidaan nähdä yhtäaikaisesti vapaaehtoisena, valittuna sekä pakotettuna. (Emt.
9−10.) Riippuvaiset henkilöt eivät ole välttämättä kokonaan menettäneet kykyä kontrolloida itseään.
Riippuvuudessa voidaan nähdä olevan kyse erittäin vaikeasti muutettavissa olevista tavoista.
Tällainen näkökulma on omiaan vahvistamaan riippuvaisen uskoa riippuvuudesta toipumiseen.
(Henden 2013, 378). Näkemys, jonka mukaan riippuvuus johtuu synnynnäisestä patologiasta voi johtaa siihen, ettei riippuvaisella ole uskoa oman riippuvuutensa hoidon suhteen (Ruuska & Sulkunen 2018, 36).