FENOMENOLOGIS-HERMENEUTTINEN TUTKIMUS PÄIHDERIIPPUVUUDEN VAIKUTUKSISTA LÄHEISIIN Läheisten kokemukset itsestään ja elämäntilanteestaan
Silja Pennanen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Tammikuu 2021
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Silja Pennanen Työn nimi
Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus päihderiippuvuuden vaikutuksista läheisiin. Läheisten kokemukset itsestään ja elämäntilanteestaan
Oppiaine Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni ja yliopisto-opettaja Piia Puurunen Aika
Tammikuu 2021
Sivumäärä 62 + 26 Tiivistelmä
Etsin laadullisella tutkimuksellani vastauksia siihen, millaisia vaikutuksia päihderiippuvuudella on riippuvaisen läheisille.
Olen kiinnostunut siitä, millaisia kokemuksia läheisille syntyy itsestään ja elämäntilanteestaan, jossa läheisen riippuvuus on läsnä. Lähestyn tutkimusaihettani kahden tutkimuskysymyksen avulla 1) Miten läheiset kuvaavat itseään päihderiippuvaisen läheisenä? 2) Miten läheiset kuvaavat elämäntilannettaan ja sitä, kuinka toisen ihmisen päihderiippuvuus vaikuttaa siihen?
Tutkimukseni on luonteeltaan fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus, jossa keskeistä ovat ihmisten kokemukset ja niille antamat merkitykset. Hermeneutiikka viittaa tulkinnantapaan, jolla analysoin kokemuksia. Olen kerännyt tutkimukseni aineiston A-klinikkasäätiön ylläpitämältä Päihdelinkki -internetsivustolta. Aineistoni on luonteeltaan narratiivinen, eli kertomusmuotoinen. Olen analysoinut aineistoni soveltaen analyysissa sekä fenomenologista analyysitapaa, että aineistolähtöistä sisällönanalyysiä.
Päihderiippuvaisten läheisten kokemukset itsestään tiivistyivät tutkimuksessani kolmeen pääluokkaan, joita olivat heikolla itsetunnolla varustettu ja ymmärtämätön läheinen, psyykkisesti sairas ja voimaton läheinen sekä henkisesti kasvanut ja vaikeuksista selviytynyt läheinen. Läheisten kokemukset omasta elämäntilanteestaan tiivistyivät myös kolmeen pääluokkaan, joita olivat epätyydyttävä ja sietämätön elämäntilanne, halu elämänmuutokseen sekä päihteiden hallitsema elämä.
Läheisten heikko itsetunto näkyi oman itsensä vähättelynä, läheisriippuvuuden käsitteenä käyttämisenä ja kokemuksina itsestä alistuneena. Ymmärtämättömyyden kokemuksia kuvattiin naiiviuden ja sinisilmäisyyden käsitteiden kautta.
Psyykkisen sairauden kokemusten kuvailuissa korostuivat itsensä kokeminen ahdistuneena ja masentuneena.
Voimattomuus näkyi keinottomuutena toimia vaikeassa tilanteessa. Selviytymiseen ja henkiseen kasvuun liittyvät kokemukset kuvautuivat siten, että läheinen oli oman kokemuksensa mukaan selviytynyt vaikeista läheissuhteista.
Epätyydyttävän elämäntilanteen kokemukset ilmenivät kuvauksina siitä, että oma perhe-elämä oli epänormaalia ja että läheinen ei pystynyt elämään itselle tyypillisellä tavalla. Sietämättömyyden kokemukset ilmenivät jatkuvana huolena läheisestä sekä väkivallan uhkana. Halua elämänmuutokseen kuvattiin muun muassa halulla erota puolisosta. Kokemukset päihteiden hallitsemasta elämäntilanteesta tulivat esiin kuvauksina siitä, kuinka elämä ja asiat suunnitellaan päihteitä käyttävän läheisen toiminnan mukaan. Ymmärrys päihderiippuvaisten läheisten kokemuksista auttaa myös sosiaalityöntekijöitä kohtaamaan päihderiippuvaisia asiakkaita ja heidän läheisiään.
Asiasanat
Päihderiippuvuus, läheiset, kokemukset, fenomenologinen tutkimus Säilytyspaikka
Itä-Suomen yliopiston kirjasto
University of Eastern Finland Faculty
Social Sciences and Business Studies
Department Social Sciences Author
Silja Pennanen Title
Phenomenological-hermeneutical study about the effects of substance dependency on family members. Family members’
perceptions of themselves and their life situation.
Academic subject Social work
Type of thesis Master’s thesis Supervisors
Senior lecturer Riitta-Liisa Kinni and university teacher Piia Puurunen
Date
January 2021
Pages 62 + 26 Abstract
In this study, I am trying to find answers to the following question: what are the impacts of substance dependency on the people close to the dependent person? I am interested in the experiences of the family members of the substance-dependent person. How do they see themselves and their life situation that is constantly affected by substance dependency? I will approach the subject of my study with two questions: 1) How do the family members describe themselves as someone close to the person suffering from substance dependency? 2) How do they describe their life situation and the way the substance dependency of their family member affects it?
My study is phenomenological and hermeneutical. In these fields of study, the focus is on the experiences of people and how people give different meanings to their experiences. Hermeneutical viewpoint refers to the way of interpretation that I am using to analyze experiences. I have gathered my study material from the website called ‘Addictionlink.fi’ which is sustained by the A-Clinic Foundation. My study material consists of narrative materials that are in the form of stories. I have analyzed the material using both phenomenological and content analysis.
In this study, the experiences of the family members about themselves are categorized into three main categories: first being a family member that has low self-esteem and does not understand the substance-dependency; second being a family member that suffers from mental illness and feels powerless; the third being a family member that has grown mentally and survived the hardships. The experiences of the family members about their life situation are categorized into three different categories as well: first being the life situation that feels unsatisfying and unbearable; the second being desire to change their life situation;
and the third being the life that is ruled by substance abuse.
The low self-esteem of the people close to the dependent person is visible in the ways that they underestimate themselves, use codependency as a concept, and feel resigned. The experiences of not understanding were described through the concepts of naivety and gullibility. When describing the experiences of mental illness, the feelings of anxiety and depression were strongly visible. Powerlessness showed as having no resources to act in a difficult situation. The experiences of surviving and growing mentally were described as a feeling of surviving in tough intimate relationships. People close to the substance-dependent person experienced that their family-life was abnormal and that their substance-dependent family member couldn’t live their life in a typical way. The experiences of intolerability are shown as a constant worry for the substance-dependent family member and the threat of violence. The desire for changing their life is visible for example in the desire of breaking up with a partner. The experiences of life situations that are ruled by substance abuse emerged as descriptions of how life and things are planned by the actions of the substance-dependent family member. Knowledge of substance-dependent`s family members experiences helps social workes to face substance-dependency clients and their family members.
Keywords
Substance dependency, family members, experiences, phenomenological research Archive location
University of Eastern Finland Library
Sisältö
1 JOHDANTO ... 1
2 LÄHESTYMISTAPOJA PÄIHDERIIPPUVUUTEEN ... 5
2.1 Addiktion käsite ... 5
2.2 Riippuvuuskäyttäytyminen: sairautta vai moraalinen ongelma? ... 7
2.3 Päihderiippuvuuden psykologiset taustatekijät ... 11
2.4 Sosiaalityö ja päihderiippuvuudet ... 13
3 PÄIHDERIIPPUVAISTEN LÄHEISET ... 16
3.1 Keitä ovat päihderiippuvaisten läheiset ... 16
3.2 Päihteiden käytön haitat läheisille ... 18
3.3 Päihderiippuvaisten läheisten identiteettikysymykset ... 20
3.4 Päihderiippuvaisten läheisten selviytymiskeinot... 24
4 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT ... 26
4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 26
4.2 Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote ... 27
4.3 Esiymmärrys ja ihmiskäsitys tutkimuksen taustalla ... 29
4.4 Narratiivisen tutkimusaineiston esittely ... 31
5 AINEISTON ANALYSOINTI ... 34
6 TUTKIMUSTULOKSET ... 43
6.1 Läheisten kokemukset itsestään ... 43
6.2 Läheisten kokemukset elämäntilanteestaan ... 45
6.3 Tutkimustulosten yhteenvetoa ... 49
7 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISET NÄKÖKOHDAT ... 55
8 POHDINTA ... 59
LÄHTEET ... 63
LIITTEET ... 70
1 JOHDANTO
Päihderiippuvuudet ovat keskeinen yhteiskunnallinen ongelma ja lähes jokaista suomalaista jollain tavalla koskettava ilmiö (Pehkonen, Kekoni & Kuusisto 2019, 7). Päihteiden käytöstä aiheutuvat haittavaikutukset ulottuvat käyttäjän itsensä lisäksi hänen lähiympäristöönsä ja laajemmin yhteiskuntaan. Päihteiden käyttö saattaa ärsyttää ja herättää muissa ihmisissä pahennusta.
Pahimmillaan läheisen päihteiden käyttö voi varjostaa ihmisen koko elämää. (Warpenius, Holmila &
Tigerstedt 2013, 5.) Alkoholi on ollut pitkään Suomessa käytetyin päihde (ks. esim. Mäkelä ym. 2018;
Karlsson ym. 2013; Warpenius, Holmila & Tigerstedt 2013). Alkoholin lisäksi Suomessa käytetään myös muita päihteitä, kuten kannabista, amfetamiinia, opioideja ja rauhoittavia lääkkeitä (Rönkä &
Markkula 2020). Suomalaisten päihteiden käyttöä ja päihdeasenteita on tutkittu säännöllisesti.
Alkoholin kulutus jatkoi kasvuaan 1960-luvulta aina 2000-luvun alkuun asti, jolloin sen kokonaiskulutus kääntyi hienoiseen laskuun (Karlsson ym. 2013, 16−17) Suomalaisten asenteet laittomia huumausaineita kohtaan ovat puolestaan tutkimusten mukaan muuttuneet viime vuosikymmeninä myönteisemmiksi (Karjalainen, Pekkanen & Hakkarainen 2020).
Sekä miesten että naisten säännöllinen, viikoittainen alkoholin käyttö on viimeisten viiden vuosikymmenen aikana lisääntynyt huomattavasti molemmilla sukupuolilla. Naisilla alkoholin käytön muutos on ollut merkittävämpi, sillä naiset ovat aiemmin käyttäneet huomattavasti miehiä vähemmän alkoholia. (Mäkelä 2018, 29.) Vaikka alkoholin kokonaiskulutus on kääntynyt 2000- luvun alussa laskuun, 2018 julkaistun juomatapatutkimuksen mukaan noin 13 prosenttia suomalaisista käyttää alkoholia siinä määrin, että käyttö aiheuttaa terveysriskejä (Mäkelä ym. 2018).
Huumausaineet ovat tulleet myös osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Huumausaineiden käyttö ja niihin liittyvät ongelmat näyttävät lisääntyneen viimeisen vuosikymmenen aikana (Rönkä & Markkula 2020). Suomalaisten huumeiden käyttöä on kartoitettu säännöllisesti 1990-luvun alkupuolelta lähtien.
Suomalaisten huumeiden käytön on havaittu kahdessa vuosikymmenessä olevan jatkuvasti kasvussa.
Huumeiden käyttö ja kokeilut ovat yleistyneet kaikissa ikäryhmissä. Eniten huumeiden käyttö ja kokeilut näkyvät kuitenkin nuorissa ikäryhmissä. Etenkin kannabiksen käytössä on nähty jyrkkää nousua. Vuonna 2018 tehdyssä huumekyselyssä joka viides suomalainen kertoi kokeilleensa kannabista jossain elämänsä vaiheessa. (Karjalainen, Pekkanen & Hakkarainen 2020, 9−11, 16−17.) Säännöllinen päihteiden käyttö tai päihdekokeilut eivät välttämättä johda päihderiippuvuuteen. Moni suomalainen käyttää säännöllisesti alkoholia, mutta riippuvuudelle asetetut kriteerit eivät silti täyty (ks. esim. Mäkelä 2018). Toistuva päihteiden käyttö kuitenkin altistaa riippuvuuden kehittymiselle
(Joutsa & Kiianmaa 2018, 32−33.) Riippuvuuksien diagnostisia kriteerejä löytyy eri tautiluokituksista. Kansainväliseen tautiluokitusjärjestelmän mukaan päihderiippuvuuden oireina voidaan pitää muun muassa vieroitusoireita, sietokyvyn kasvua sekä päihteiden käytön jatkamista siitä aiheutuvista haitoista huolimatta (DSM IV, ICD-10). Sen lisäksi, että käyttäjä itse voi kokea päihdekäyttönsä ongelmallisena, haittoja voivat kokea myös läheiset (Hänninen 2004, 105).
Eri tieteenalat tarkastelevat omista lähtökohdistaan käsin, mistä syystä ja kenelle päihderiippuvuus syntyy ja miten sitä tulisi hoitaa (Raento & Tammi 2018, 19). Lääketieteellinen näkemys on viime aikoina hallinnut riippuvuuksista käytävää keskustelua. Päihderiippuvuus nähdään lääketieteessä ennen muuta yksilön sairautena, joka voidaan tiettyjen oireiden ilmaantuessa todeta (Ruuska &
Sulkunen 2018, 33−36.) Lääketieteellisen riippuvuustutkimuksen huomio keskittyy siihen, mitkä biologiset, kemialliset ja psyykkiset tekijät vaikuttavat riippuvuuden syntyyn (Raento & Tammi 2018, 19). Yhteiskuntatieteissä päihderiippuvuuden näkemistä sairautena pidetään siitä syystä ongelmallisena, että se korostaa riippuvuuden olevan yksilön ongelma. Ympäröivän yhteiskunnan vaikutukset riippuvuuden syntyyn jäävät siis huomioimatta (Ruuska & Sulkunen 2018, 50.) Tästä syystä onkin tärkeää nostaa lääketieteellisen riippuvuuskeskustelun rinnalle myös yhteiskunnallisia näkökulmia (Raento & Tammi 2018, 19).
Yksilön päihderiippuvuuden voidaan nähdä vaikuttavan monin eri tavoin ympäröivään yhteiskuntaan. Päihderiippuvuuksista aiheutuu haittaa läheisille, muille ihmisille sekä laajemmin yhteiskunnalle. Muille ihmisille päihdehaitat näyttäytyvät etenkin häiriöinä julkisilla paikoilla sekä päihteiden aiheuttamina liikenneonnettomuuksina (ks. esim. Laslett ym. 2010; Tigerstedt &
Huhtanen 2013). Päihteiden käytöstä aiheutuu paljon inhimillisiä ja taloudellisia kustannuksia, jotka olisivat vältettävissä. Päihteiden käyttö näkyy muun muassa työkyvyttömyytenä, sekä sosiaali- ja terveydenhuollon menojen kasvuna (Gockel, Pösö & Nyman 2013; Jääskeläinen & Österberg 2013).
Päihdeongelmat ovat usein esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuksien taustalla ja vanhempien päihdeongelmat ovatkin yksi yleisin huostaanottojen syy (Pekkarinen 2017, 85−89).
Päihderiippuvaisten itsensä lisäksi päihteiden käytöstä aiheutuvien ongelmien voidaan katsoa koskettavan kaikista eniten heidän läheisiään. Joidenkin arvioiden mukaan päihderiippuvaisten läheisiä on maailmanlaajuisesti jopa yli 80 miljoonaa (Orford ym. 2005, 186). Päihderiippuvaisten läheiset muodostavat moninaisen joukon. Päihderiippuvuus koskettaa kuitenkin usein eniten riippuvaisten puolisoita ja lapsia, mutta myös aikuisten lasten vanhempia sekä sisaruksia. Tämän ovat todenneet myös esimerkiksi Jóna Margrét Olafsdóttir (2020) ja Jim Orford (2005) kumppaneineen tutkimuksissaan. Päihderiippuvuuden haittavaikutukset heijastuvat läheisiin moni eri tavoin.
Tutkimukset ovat osoittaneet läheisten kokevan usein tilanteen takia paljon negatiiviseksi koettuja ja henkisesti kuormittavia tunteita. Lisäksi päihteiden käyttö aiheuttaa monenlaisia ongelmia perhesuhteissa. (Ks. Esim Olafsdóttir 2020; Orford ym. 2005.) Päihderiippuvaisten lasten kokemuksissa korostuvat emotionaalinen ja fyysinen heitteille jättö (Itäpuisto 2005).
Olen omalla tutkimuksellani halunnut jatkaa päihderiippuvaisten läheisten kokemusten tutkimista ja suunnata huomiota siihen, millaisia vaikutuksia päihderiippuvuudella on läheisiin. Olen kiinnostunut siitä, millaisia kokemuksia päihderiippuvaisten läheisille syntyy itsestään ja elämäntilanteestaan.
Henkilökohtaisen kiinnostuksen lisäksi perustelen aiheen valintaa myös siten, että päihderiippuvuuden sosiaalisten vaikutusten tunnistaminen on sosiaalityössä tärkeää. Sosiaalityöllä on pitkät juuret päihderiippuvaisten ja heidän läheistensä parissa tehtävässä työssä (ks. esim. Toikko 2008). Yksilö- ja perhekohtaisessa sosiaalityössä on tärkeää ymmärtää millaisia vaikutuksia päihderiippuvuudella voi olla läheisiin (ks. esim. Aaltio & Isokuortti 2019, 11−12). Yksilö- ja perhekohtaisen asiakastyön lisäksi sosiaalityön tehtävä on tuottaa tietoa sosiaalisista ongelmista ja puolustaa heikommassa asemassa olevien oikeuksia. Päihderiippuvuuksien parissa työskentelevät sosiaalityöntekijät ovatkin keskeisellä paikalla seuraamassa asiakkaiden ja heidän läheistensä asemaa yhteiskunnassa (Pehkonen, Kekoni & Kuusisto 2019, 13).
Tutkimukseni on luonteeltaan fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus. Fenomenologisen tutkimussuuntauksen keskiössä ovat ihmisten omat kokemukset ja ihmisten asioille antamat merkitykset. Kokemus itsessään on yksilöllinen, mutta yksilön kokemuksille antamat merkitykset ovat aina yhteisöllisesti muovautuneita (Laine 2018, 29−31.) Tutkimukseni aineistona toimii Päihdelinkki -internetsivuston läheisten tarinat, joista analysoitavakseni valikoitui yhteensä 38 kertomusta. Kokemusten yhteisöllinen puoli edesauttaa niiden tutkimista, sekä sitä, että niistä on löydettävissä yhteisiä piirteitä ja merkityksiä. Fenomenologisessa tutkimuksessa onkin tarkoitus muodostaa yksittäisten ihmisten kokemusten pohjalta yleisiä tutkittavaa aihetta koskevia merkitysverkostoja (Laine 2018, 39).
Keskityn tutkimuksessani päihderiippuvaisten läheisten kokemusten tutkimiseen ja pyrin löytämään heidän kokemuksilleen yhteisiä nimittäjiä. Kokemusten tarkastelu rajautuu tutkimustehtäväni myötä läheisten kokemuksiin itsestään sekä elämäntilanteestaan. Etsin kertomuksista kuvauksia edellä mainituista kokemuksista ja analysoin kuvaukset soveltaen analyysissa sekä sisällönanalyysiä, että fenomenologis-hermeneuttista analyysiotetta. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä analysoitavia ilmauksia pelkistetään, tiivistetään ja luokitellaan niin kauan, kunnes analyysi alkaa tuottaa vastauksia tutkimuskysymykseen (Tuomi & Sarajärvi 2018, 91−94). Fenomenologis-
hermeneuttisessa analyysissä on keskeistä, että tutkija etenee analyysissään systemaattisesti ja kurinalaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkija palaa omiin tulkintoihinsa uudelleen ja tarkastelee niitä kriittisesti ennen analyysissa etenemistä. (Laine 2010, 31−33.)
Tutkimukseni etenee siten, että luvussa kaksi avaan addiktion käsitettä, esittelen päihderiippuvuutta käsittelevää aiempaa tutkimusta sekä erilaisia näkökulmia päihderiippuvuuteen. Päihderiippuvuus voidaan nähdä sairautena, mutta siihen voidaan liittää myös moraaliin ja tahdonvapauteen liittyviä kysymyksiä (ks. esim. Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 5; Uusitalo 2018, 98). Avaan myös millaisia psykologisia tekijöitä päihderiippuvuuden taustalla on todettu olevan. Alaluvussa 2.4 kuvaan, millainen suhde sosiaalityöllä on päihderiippuvuuksiin. Luvussa kolme esittelen päihderiippuvaisten läheisistä tehtyä aiempaa tutkimusta. Käsittelen sitä, millaisia haittoja päihteiden käytöstä läheisille muodostuu. Lisäksi kirjoitan siitä, millaisia identiteettiin liittyviä kysymyksiä päihderiippuvaisten läheiset usein kohtaavat. Luvun lopuksi esittelen päihderiippuvaisten läheisten selviytymiskeinoja.
Teoreettisen osuuden jälkeen, luvussa neljä siirryn kuvaamaan tutkimukseni metodologisia lähtökohtia. Luvun aluksi kuvaan tutkimustehtäväni ja tutkimuskysymykseni. Tämän jälkeen siirryn esittelemään tutkimuksessa käyttämääni fenomenologis-hermeneuttista tutkimusotetta. Avaan myös tutkimusaiheeseeni liittyvää esiymmärrystäni sekä ihmiskäsitystäni, sillä näiden pohtiminen on osa fenomenologis-hermeneuttista tutkimusta. Tämän jälkeen esittelen tutkimukseni aineiston, jota voidaan luonnehtia narratiiviseksi. Luvussa viisi keskityn kuvaamaan tutkimukseni analyysivaiheen mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Luvussa kuusi käyn läpi tutkimukseni tulokset. Luvussa seitsemän käsittelen tutkimukseni luotettavuuteen ja eettisiin näkökohtiin liittyviä kysymyksiä.
Tutkimukseni päättyy pohdintaosuuteen.
2 LÄHESTYMISTAPOJA PÄIHDERIIPPUVUUTEEN
Päihderiippuvuudella viitataan siihen, että henkilö on riippuvainen psykoaktiivisista aineista (Raento
& Tammi 2018, 18). Riippuvuutta kutsutaan usein myös addiktioksi ja termejä käytetään rinnakkain (Koski-Jännes 1998, 24). Koska tieteellisissä julkaisuissa käytetään sekä riippuvuuden että addiktion käsitteitä, käytän tässä tutkimuksessa molempia käsitteitä. Aloitan luvun avaamalla aluksi addiktion käsitettä yleisellä tasolla. Tämän jälkeen siirryn esittelemään kahta yleisimpänä pidettyä riippuvuusnäkökulmaa; päihderiippuvuutta sairautena sekä päihderiippuvuutta moraalisena ongelmana. Päihderiippuvuus voi ilmetä fyysisinä vieroitusoireina, mutta riippuvuudella on myös psykologinen puoli. Päihderiippuvuuden psykologista luonnetta avaan alaluvussa 2.2. Alaluvussa 2.3 kirjoitan sosiaalityön ja päihderiippuvuuksien välisestä suhteesta.
2.1 Addiktion käsite
Addiktiosta puhutaan nykyään monen eri asian yhteydessä ja addiktion käsitteen voidaan todeta arkipäiväistyneen. Ihminen voi addiktoitua monenlaisiin asioihin, pääsääntöisesti aineellisiin ja toiminnallisiin. Tavat suhtautua eri addiktioihin kuitenkin vaihtelevat ja tästä syystä addiktiota voidaan pitää ristiriitaisena ilmiönä. Esimerkiksi paljon urheilevaan tai työtä tekevään suhtaudutaan usein ihaillen, kun taas päihteisiin addiktoituneiden katsotaan menettäneen kontrollin ja päihteiden käyttö tuomitaan moraalisesti arveluttavana. (Raento & Tammi 2018, 7−8.) Addiktion tarkastelussa on Anja Koski-Jänneksen (1998, 26) mukaan siirrytty kohti laajempaa näkemystä, jossa sen ei enää nähdä merkitsevän vain fyysistä riippuvuutta jostakin aineesta. Addiktion voidaan nähdä syntyneen silloin, kun jonkin asian käyttäminen tai kuluttaminen muuttuu vapaaehtoisesta pakonomaiseksi (Henden, Melberg & Rogeberg 2013, 1).
Sen lisäksi, että addiktioon -suhtaudutaan yhteiskunnassa ristiriitaisesti, aiheuttaa se myös yksilölle ristiriitaisia kokemuksia. Toisaalta addiktiot tuottavat mielihyvää, mutta toisaalta ne aiheuttavat myös kärsimystä. Addiktiolla viitataan jonkin asian ylettömään kuluttamiseen tai jonkin asian pakonomaiseen toistamiseen. Addiktion seurauksena ihmisen on vaikea pitää arkielämän rutiineja yllä. (Raento & Tammi 2018, 9.) Koski-Jännes (1998) muistuttaa, että riippuvuus kuuluu jossain määrin ihmiselämään ja että kaikki riippuvuus ei ole addiktiivista. Addiktiota voidaan pitää haitallisena silloin, kun ihminen harjoittaa toimintaa, joka aiheuttaa välitöntä tyydytystä, mutta josta
seuraa haittoja itselle tai muille. (Emt. 24.) Olenkin tutkimuksessani kiinnostunut siitä, millä tavoin addiktiivinen käytös heijastuu läheisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa.
Addiktiivinen käyttäytyminen nähdään lääketieteessä häiriötilana, ja sille voidaan asettaa diagnoosi.
Lääketieteessä puhutaan kuitenkin addiktion sijaan riippuvuudesta. Lääketieteellinen riippuvuusdiagnostiikka keskittyy vielä toistaiseksi pitkälti päihderiippuvuuteen. (Raento & Tammi 2018, 18.) Lääketieteessä nähdään, että riippuvuudelle on aina olemassa hermostollinen perusta.
Lääketiede tarkastelee muun muassa sitä, millaisia neurobiologisia muutoksia ihmisen aivoissa tapahtuu, kun päihteiden käyttö johtaa addiktioon. Addiktio kehittyy ensisijaisesti aivojen dopamiinivälitteisessä mielihyväjärjestelmässä. Neurobiologiset muutokset edellyttävät, että päihteiden käyttö on toistuvaa. On kuitenkin huomioitava, että päihteiden käyttö ei aina automaattisesti johda addiktioon. Yksilön neurobiologian lisäksi addiktion syntyyn vaikuttaa myös ympäristö- ja perintötekijät. (Joutsa & Kiianmaa 2018, 32−33.)
Näkemys addiktiosta sairautena on siitä syystä ongelmallinen, että se korostaa addiktion olevan yksilön ongelma ja ympäröivän yhteiskunnan vaikutukset addiktion syntyyn jäävät huomioimatta.
Yhteiskuntatieteissä addiktioiden nähdään kytkeytyvän osaksi ympäröivää yhteiskuntaa, kun taas sairausnäkemys korostaa lähinnä riippuvuuden yksilöllisiä ja biologisia puolia. (Ruuska & Sulkunen 2018, 50.) Addiktiot eivät kuitenkaan ole yhteiskunnasta irrallaan olevia, ja siksi onkin tärkeää, että keskustelua käydään lääketieteellisten näkökulmien ohella myös yhteiskuntatieteiden ja kulttuurintutkimuksen näkökulmista käsin (Tammi & Raento 2018, 200). Tutkimukseni ei varsinaisesti keskity siihen, millaisia yhteiskunnallisia tekijöitä addiktioiden taustalta löytyy. Olen kuitenkin tutkimuksellani halunnut nostaa esiin, että addiktio ei ole ainoastaan yksilön ongelma, vaan että se vaikuttaa myös läheisiin ihmisiin ja tätä kautta myös laajemmin yhteiskuntaan.
Arto Ruuskan ja Pekka Sulkusen (2018) mukaan addiktion käsite voidaan liittää vahvasti osaksi länsimaista yksilökeskeisyyttä korostavaa markkinatalousyhteiskuntaa. Yksilökeskeisyyttä korostava kulttuuri vaatii yksilöltä etenkin kuluttamisen suhteen itsesääntelyn taitoja ja mikäli yksilö ei tähän pysty, määritellään hänet poikkeavaksi tai jopa sairaaksi (Emt. 28). Myös Matilda Hellmann (2018, 73) toteaa, että liberaali yksilönvapautta korostava yhteiskunta edellyttää kansalaisiltaan taitoja säädellä omia mielihalujaan ja omaa käyttäytymistään. Ruuskan ja Sulkusen (2018) mukaan nykyinen talousjärjestelmämme on suorastaan riippuvainen jatkuvasti synnytettävistä haluista.
Markkinatalouden logiikkaan sopii hyvin ajatus siitä, että addiktio on yksilön ongelma ja sen hoitaminen yksilön vastuulla. Näin addiktiokeskustelussa huomio kiinnittyy järjestelmän sijaan yksilöön, ja hänen tahdon vahvistamiseen addiktiosta irti pääsemisessä. (Emt. 49.) Addiktien
läheisistä tehdyt tutkimukset kuitenkin osoittavat, että myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea tilanteeseen (ks. esim. Orford 2012; Olafsdóttir 2020).
2.2 Riippuvuuskäyttäytyminen: sairautta vai moraalinen ongelma?
Riippuvuuskäyttäytyminen nähdään usein joko sairautena tai moraalisena ongelmana (ks. esim.
Henden, Melberg & Rogeberg 2013, 1; Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 5; Ainslie 2015, 12).
Sairausnäkemyksen mukaan päihderiippuvuus on ennen kaikkea neurobiologinen aivosairaus, joka johtaa siihen, että ihminen ei pysty kontrolloimaan päihteiden käyttöään. Päihderiippuvuuden näkemiseen moraalisena ongelmana puolestaan liittyy yksilön vastuuttaminen ja jopa päihteiden käytön tuomitseminen (Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 5). Päihteiden käytön näkeminen moraalisena kysymyksenä nostaakin keskusteluun valinnan vapauteen ja vapaaseen tahtoon liittyvät näkökohdat (Uusitalo 2018).
Lääketieteellisessä riippuvuuskeskustelussa on aiemmin tunnistettu, että päihderiippuvuus on moniulotteinen ilmiö, johon liittyy yksilön ominaisuuksien lisäksi myös sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä (Ruuska & Sulkunen 2018, 41−42). 2000-luvulla lääketieteellinen näkökulma on kuitenkin muuttanut suuntaansa individualistiseen näkemykseen riippuvuudesta yksilön sairautena. Lääketieteellinen näkökulma on hallinnut pitkälti myös julkista riippuvuuksista käytävää keskustelua. (Pickard, Ahmed & Foddy 2015, 2.) Yhteiskuntatieteissä nähdään, että näkemys riippuvuudesta sairautena on liian yksilökeskeinen (Ruuska & Sulkunen 2018, 50). Myös Anja Bessonoff ja Taina Kinnunen (2018, 181) toteavat, että riippuvuuksien sidosta esimerkiksi kulttuuriympäristöön on pohdittu vain vähän.
Lääketieteelliselle ajattelulle on ominaista, että riippuvuuskäyttäytyminen nähdään sairautena, joka voidaan diagnosoida tiettyjen kriteerien toteutuessa. Riippuvuuksien diagnostisia kriteerejä löytyy eri tautiluokituksista. Kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän (DSM IV, ICD-10) mukaan päihderiippuvuuden kriteerit ovat seuraavat: 1) sietokyvyn kasvu, 2) vieroitusoireet, 3) aiottujen käyttömäärien ylittyminen, 4) halu lopettaa päihteiden käyttö, 5) aineen hankintaan, käyttöön ja vaikutuksista toipumiseen kulutetun ajan runsaus 6) muiden itselle tärkeiden asioiden lopettaminen tai tekemättä jättäminen päihteiden käytön takia 7) käytön jatkaminen haitoista huolimatta.
Riippuvuus voidaan diagnosoida, mikäli vähintään kolme edellä mainituista kriteereistä on todettu yhtäaikaisesti vähintään kuukauden ajan tai niitä on todettu toistuvasti viimeisen vuoden aikana.
(Koski-Jännes 1998, 29; Alho 2018, 54−55.)
Lääketieteessä päihderiippuvuus nähdään aivosairautena. Addiktio muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa ja nämä muutokset voidaan fysiologisesti paikallistaa. Sairausnäkemyksen voidaan nähdä pohjautuvan siihen oletukseen, että kun jokin asia voidaan biologisesti todeta, se voidaan myös diagnosoida sairaudeksi tai häiriöksi. (Satel & Lilienfeld 2015, 17−18.) Riippuvuutta aiheuttavat päihteet vaikuttavat etenkin dopamiinivälittäjäaineen toimintaan lisäten sen vaikutusta aivoissa.
Aivojen dopamiinijärjestelmällä on puolestaan vahva yhteys motivaatioon. Lisääntynyt dopamiinin tuotanto synnyttää päihteiden käyttäjässä voimakasta halua käyttää päihteitä. (Dill & Holton 2015, 29−30.)
Sairauskäsityksen hyvänä puolena voidaan nähdä se, että käsitys päihderiippuvuudesta sairautena vähentää riippuvuuskäyttäytymiseen liittyvää moraalista paheksuntaa (Ruuska & Sulkunen 2018, 31). Myös Pekka Tuomolan (2018, 49) mukaan päihteiden käytön näkeminen moraalisen ongelman sijaan sairautena auttaa esimerkiksi ammattilaista kohtaamaan päihderiippuvaisen henkilön. Susanne Uusitalon (2018, 105) mukaan sairausnäkemys on kuitenkin ongelmallinen, jos se häivyttää riippuvuuden moraalisen ulottuvuuden kokonaan. Sairausnäkemys voi olla ongelmallinen myös läheisnäkökulmasta katsottuna. Robin Room ja kumppanit (2010) ovat esittäneet, että jos päihderiippuvuus nähdään sairautena, riippuvaisen ei välttämättä tarvitse kantaa vastuuta siitä, millaisia ongelmia hän on päihteiden käytöllään muille aiheuttanut.
Päihderiippuvaisen vapauttaminen moraalisesta vastuusta voi merkitä myös sitä, että hänen tekojensa vapaus kyseenalaistetaan. Tämä saattaa olla ongelmallista riippuvuudesta eroon pääsemisen näkökulmasta. Sairausnäkemyksen korostaminen ja moraalisen ulottuvuuden häivyttäminen voi johtaa siihen, että riippuvaisten henkilöiden saatetaan nähdä olevan kyvyttömiä muuttamaan toimintatapojaan. (Uusitalo 2018, 105.) Myös Antti Maunun (2014, 203) mukaan nuoria päihderiippuvaisia tutkittaessa on havaittu, että liiallinen riippuvuuden fyysisten puolten ja sairausnäkemyksen korostaminen on johtanut siihen, että nuoret ajattelevat, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoja kuin käyttää päihteitä.
Sairausnäkemystä onkin kritisoitu etenkin siitä, että se ei tue riippuvaisten kuntoutumista (ks. esim.
Heyman 2015, 10; Sulkunen 2018, 49). Lääketieteessä erilaiset sairaudet ja häiriötilat tunnistetaan oireiden perusteella. Oirekuvat on kirjattu ylös eri tautiluokituksiin. Tietyt oireet, kuten päihteiden käytön jatkaminen sen aiheuttamista haitoista huolimatta tai vieroitusoireet viittaavat riippuvuuteen.
Vaikka riippuvuussairaus voidaan lääketieteellisesti todeta, ongelmana on, ettei sille löydy lääketieteellistä hoitoa. Tämä viittaa siihen, että riippuvuus nähdään kuitenkin pohjimmiltaan tahdon heikentymisen tilana, johon ei voida lääketieteellisten keinojen avulla vaikuttaa. Sairaus voidaan siis
lääketieteellisesti todeta, mutta vastuu sen hoitamisesta ja keinojen löytämisestä siihen jäävät lopulta riippuvaiselle itselleen. (Ruuska & Sulkunen 2018, 33−36.)
Gene M. Heymanin (2015) mukaan lääketieteellinen riippuvuusnäkemys tulisi jopa kokonaan hylätä.
Hän perustelee tätä sillä, että lääketieteellinen riippuvuusnäkemys ei kohtaa riippuvuudesta esitettyjä faktoja eikä pysty selittämään sitä, miksi osa riippuvaisista kykenee sairauden olemassaolosta huolimatta muuttamaan toimintaansa. Riippuvuuskäyttäytyminen tulisikin Heymanin mukaan nähdä sairauden sijaan ennen muuta opittuina haitallisina käyttäytymismalleina. Käyttäytymismalleihin on huomattavasti helpompi vaikuttaa ja näkemys tukee paremmin myös riippuvaisten kuntoutumista.
(Emt. 10.) Myös Uusitalon (2018, 105) mukaan riippuvuuksien määrittelyissä tulisi ennen muuta huomioida se, että ne tukisivat riippuvaisten omaa toimijuutta.
Joissakin yhteyksissä riippuvuudesta puhutaan sairautena, vaikka sillä ei viitata lääketieteellisessä mielessä sairauteen. Esimerkiksi päihderiippuvaisten itsehoitoryhmissä riippuvuus nähdään sairautena, mutta lääketieteellisen näkemyksen sijaan näkemyksessä painotetaan henkistä sairastumista. (Ruisniemi 2006, 17). Koski-Jänneksen (1998) mukaan itsehoitoryhmien sairauskäsitys vapauttaa päihteiden käyttäjän syyllisyydestä, mutta ei vastuusta. Ihminen ei ole syyllinen päihderiippuvuuteensa, mutta on kuitenkin vastuussa siitä käyttääkö hän päihteitä vai ei.
(Emt. 209.)
Sairausnäkökulman lisäksi päihderiippuvuutta voidaan tarkastella halujen, tahdon sekä valintojen näkökulmasta. Päihderiippuvuudessa voidaan katsoa olevan kyse haluista (Dill & Holton 2015, 29−30). Uusitalo (2018) pohtii riippuvuuskäyttäytymiseen liittyviä haluja suhteessa tahdon vapauteen. Tahdon vapauden voidaan nähdä toteutuvan silloin, kun ihmisellä on mahdollisuus valita tai toimia toisin. Onkin siis kiinnostava kysymys, toimiiko addikti vapaasta tahdostaan käsin ja onko hänellä mahdollisuutta valita. Tahdonvapauteen liittyy myös moraalisia näkökulmia. Mikäli ihmisen toiminnan nähdään olevan vapaan tahdon mukaista, liittyy toimintaan aina myös moraalinen vastuu teoista. (Emt 98.) Juuri käsitys siitä, toimiiko addikti vapaan tahtonsa mukaisesti erottaa sairausnäkemyksen ja moraalinäkemyksen. Moraalisessa näkökulmassa päihteiden käyttö nähdään ainakin jossain määrin omana valintana käyttää päihteitä. Sairausnäkökulmassa korostuu näkemys, jonka mukaan vapaan tahdon sijasta riippuvuussairaus ohjaa päihteiden käyttöä. (Henden, Melberg
& Rogeberg 2013, 1.)
Haluilla on myös biologinen perusta. Brendan Dill ja Richard Holton (2015) tuovat esiin, että dopamiinilla on voimakas yhteys riippuvaisen haluun käyttää päihteitä. Dopamiinin tiedetään
liittyvän aivojen mielihyväjärjestelmään. Päihteiden käyttö lisää dopamiinia käyttäjän aivoissa. Aivot ehdollistuvat siihen, että kun ihminen käyttää päihteitä hänen dopamiinitasonsa voimistuvat. Lopulta aivot ehdollistuvat päihteen ja dopamiinin väliseen voimakkaaseen yhteyteen siten, että pelkkä päihteen ajatteleminen tai näkeminen laukaisee voimakkaan halun. Dopamiini on ennen kaikkea ratkaisevassa asemassa voimistamassa käyttäjän halua käyttää päihteitä ei niinkään itse nautintoa.
(emt. 29−30.) Uusitalo (2018) toteaa kuitenkin, että riippuvuuden tarkastelu vain pakottavana haluna on ongelmallista. Se, että jotkut riippuvaiset onnistuvat pääsemään riippuvuudestaan eroon puhuu sen puolesta, että haluistaan huolimatta, riippuvaisella on mahdollisuus toimia toisin. (Emt. 99.)
Uusitalo (2018) esittää, että siitä, miten riippuvainen henkilö kokee riippuvuutensa, voidaan päätellä, onko kyse ainakin jossain määrin päihteiden käytön valitsemisesta. Osa riippuvaisista kokee addiktiiviset halut ei-toivotuiksi, kun taas osa heistä toimii ikään kuin yhteistyössä riippuvuutensa kanssa. Mikäli addikti kokee riippuvuuteen liittyvät halunsa epämiellyttäviksi, mutta toimii silti niiden mukaan, voidaan ajatella, että addikti ei toimi vapaan tahtonsa mukaisesti käyttäessään päihteitä. Jos riippuvainen puolestaan ei näe mitään ongelmaa siinä, että hän toimii omien addiktiivisten halujensa mukaisesti, voidaan toiminnan katsoa olevan ainakin jossain määrin oma valinta. (Emt. 102.)
Uusitalo (2018) osoittaa, kuinka ristiriitainen ilmiö riippuvuus on. Riippuvaisten henkilöiden voidaan jossain määrin katsoa kadottaneen kontrollinsa ja toimivansa ikään kuin halujensa orjina. Toisaalta riippuvaisten henkilöiden voidaan nähdä hyvinkin paljon pystyvän tekemään valintoja ja olevan kyvykkäitä toimijoita. Toimijuus näyttäytyy tilanteissa, joissa riippuvainen käyttää päihteitä tai suunnittelee niiden käyttöä. (Emt. 99−100.) Moraali liittyy kiinteästi valintoihin, joita päihteiden käyttäjä tekee. Arja Ruisniemen (2006) mukaan päihteiden käyttäjän moraali on usein erilainen päihteitä käyttäessä kuin esimerkiksi päihteistä irti pyrkiessä. Päihderiippuvuus voidaan nähdä siten, että kaikki mikä mahdollistaa päihteiden käytön on arvokasta ja tästä syystä riippuvainen valitsee tällaisen toiminnan. Tarve käyttää päihteitä on niin voimakas, että ihminen oikeuttaa itselleen erilaiset keinot, jopa rikollisen toiminnan, sen mahdollistamiseksi. Kun päihderiippuvainen pyrkii elämään päihteittä hänen entiset ja nykyiset moraaliset käsityksensä voivat joutua ristiriitaan. (Emt. 64.) Monet tutkijat ovat halunneet tuoda sairaus- ja moraalikäsitysten rinnalle myös vaihtoehtoisia tarkastelutapoja. Henden, Melberg & Rogeberg (2013) esittävät, että riippuvuutta ei tarvitse nähdä joko sairautena tai moraalisena ilmiönä, vaan näitä kahta näkökulmaa on mahdollista yhdistää.
Riippuvaisen käytös voidaan nähdä yhtäaikaisesti vapaaehtoisena, valittuna sekä pakotettuna. (Emt.
9−10.) Riippuvaiset henkilöt eivät ole välttämättä kokonaan menettäneet kykyä kontrolloida itseään.
Riippuvuudessa voidaan nähdä olevan kyse erittäin vaikeasti muutettavissa olevista tavoista.
Tällainen näkökulma on omiaan vahvistamaan riippuvaisen uskoa riippuvuudesta toipumiseen.
(Henden 2013, 378). Näkemys, jonka mukaan riippuvuus johtuu synnynnäisestä patologiasta voi johtaa siihen, ettei riippuvaisella ole uskoa oman riippuvuutensa hoidon suhteen (Ruuska & Sulkunen 2018, 36).
2.3 Päihderiippuvuuden psykologiset taustatekijät
Päihderiippuvuuden taustalla on usein psykologisia taustatekijöitä, jotka sekä johtavat riippuvuuteen että pitävät sitä yllä. Koski-Jännes (1998) toteaa psyykkisen riippuvuuden olevan monitahoinen ilmiö. Päihteiden käyttöä ohjaavia tekijöitä ovat muun muassa heikko turhautumisen sietokyky, erilaisiin ärsykkeisiin ehdollistuminen, yksilölliset psyykkiset tarpeet, henkilökohtaiset motiivit sekä uskomukset (Emt. 33.) Maunun (2014) mukaan päihderiippuvuuden syntyä tarkastellessa tulisikin tehdä näkyväksi päihteiden käyttöön liittyviä emootioita, jotka ovat vahvasti sidoksissa myös sosiaaliseen ympäristöön. Jotta voidaan ymmärtää ja ehkäistä päihderiippuvuuden syntymistä, tulee ymmärtää millaisiin inhimillisiin tarpeisiin päihteiden käyttö ja sen tuoma olotila vastaa. Päihteitä aletaan yleensä aluksi käyttää siksi, että päihteiden käytöllä tavoitellaan positiivisia tunteita ja olotiloja. Päihteiden käytön johtaessa riippuvuuteen tilanne muuttuu ja lopulta päihteitä käytetään ennen muuta hallitsemaan negatiivisia tunteita. Päihteiden käyttöön liittyy usein aluksi tarve päihtyä yhdessä muiden kanssa ja tällä tavoin jakaa muiden kanssa päihtymyksestä aiheutuneita tunnetiloja.
Päihderiippuvuuden syntyessä päihteiden käytön sosiaalinen ulottuvuus usein kuitenkin menettää merkitystään (Emt. 194−199; ks. myös Oinas-Kukkonen 2013, 140.)
Koski-Jänneksen (1998, 31) mukaan päihdyttävä aine ei ole itseisarvo riippuvaiselle henkilölle.
Päihdyttävän aineen arvo muodostuu siitä millaisen psyykkisen olotilan se käyttäjälleen muodostaa.
Maunun (2014, 199) mukaan psyykkisellä riippuvuudella viitataan nimenomaan riippuvuutta aineesta saatavaan mielihyvään ei niinkään itse päihdyttävään aineeseen. Päihteiden käytöllä tavoitellaankin erilaisia olotiloja. Joitakin päihde rauhoittaa, ja päihteiden käyttö on pakokeino päästä hetkeksi pois peloista ja ahdistuksista. Toinen taas hakee päihteistä jonkinlaista ”säpinää” ja ”virtaa”. Myös päihteiden nimissä on viittauksia siitä, millaisia olotiloja ne käyttäjälleen tarjoavat. Kannabiksesta puhuttaessa puhutaan usein käyttäjän olevan ”pilvessä”. Amfetamiinin yksi nimitys on puolestaan
”vauhti”. (Koski-Jännes 1998, 31.)Myös Maunun (2014) mukaan päihteitä käytetään nimenomaan
erilaisten tunteiden ja tunnetilojen säätelyyn. Toiset päihteet voimistavat jotakin tunnetta tai olotilaa samalla syrjäyttäen ei-toivotun olotilan kuten esimerkiksi stressin. (Emt. 197−199.)
Myös päihderiippuvaiset itse tukevat ajatusta, jonka mukaan riippuvaiset ikään kuin kompensoivat, korjaavat tai lääkitsevät persoonan ja psyykeensä vajaavaisuuksia päihdyttämällä itseään erilaisilla aineilla. Päihdyttävä aine tarjoaa nopean keinon muuttaa olotilaa, jota ihmisellä ei ainakaan sillä hetkellä ole valmiuksia käsitellä. Koska olotilaa halutaan usein muuttaa huonommasta parempaan, päihteen tuoma nopea olotilan muutos tarjoaa pikaista lohtua. Päihderiippuvuudessa voidaan katsoa olevan kyse siitä, että ihminen ehdollistuu muokkaamaan sisäistä tilaansa jollakin aineella. (Koski- Jännes 1998, 32−36.) Psykologisella tasolla addiktio voidaan mieltää keinoksi vapautua edes hetkeksi sietämättömäksi käyneestä ahdistuksesta jonka taustalla voi olla avuttomuuden, ulkopuolisuuden, häpeän tai merkityksettömyyden kokemuksia (Huttunen 2018b). Myös Heikki Oinas-Kukkosen (2013, 137) mukaan esimerkiksi alkoholiriippuvuuden taustalla on usein tarve käyttää alkoholia vaikeuksista pakenemiseen ja ongelmien unohtamiseen. Toistuvan päihteiden käytön on kuitenkin osoitettu lähinnä vahvistavan ja lisäävän ahdistusta (Huttunen 2018b).
Päihderiippuvuuden psyykkinen kehä kulkee yksinkertaistettuna siten, että aluksi päihteen käytöstä seuraa välitön tyydytys ja hyvä olo. Riippuvuuteen tulee kuitenkin mukaan useita erilaisia haittavaikutuksia, kuten ongelmia läheissuhteissa. Konfliktit läheisten kanssa aiheuttavat käyttäjissä erilaisia negatiivisina koettuja tunteita kuten syyllisyyttä ja huonommuuden tunnetta. Negatiiviset tunteet huonontavat käyttäjän oloa. Huono olo puolestaan antaa uuden syyn käytön jatkamiselle ja näin alkaa ikään kuin uusi kierros. (Koski-Jännes 1998, 34−35.) Koski-Jänneksen (1998, 81) mukaan päihteiden käytön lopettaminen on riippuvaiselle sama kuin ”hyppäisi ulos liikkuvasta junasta”, niin suuri on muutos päihtymyksestä päihteettömään elämään. Matti Huttusen (2018b) mukaan riippuvuudesta eroon pääsemisestä tekee hankalaa se, että joillekin päihteiden käyttäminen on ainoa keino tuntea olevansa olemassa tai elossa. Toisin sanoen riippuvaisen olo ilman päihteitä voi olla tyhjä.
Päihderiippuvuuden psyykkinen ulottuvuus kietoutuu vahvasti osaksi myös riippuvaisen persoonallista ja sosiaalista identiteettiä (Koski-Jännes 1998, 175−176). Päihderiippuvainen saattaa elää sellaisessa ympäristössä, jossa vallitsee päihteiden käyttöä mahdollistavat moraaliset periaatteet.
Esimerkiksi huumeriippuvaisten sosiaalisessa todellisuudessa varastaminen ei välttämättä ole moraalitonta, vaikka muussa yhteiskunnassa näin on. (Ruisniemi 2006, 68.) Halu päästä eroon päihteistä voikin syntyä riippuvaisen havahduttua siihen, ettei hän päihteitä käyttäessään ole sellainen henkilö, jollainen haluaisi olla. Yleensä tällaisiin havaintoihin liittyy omien arvojen vastaista
toimintaa, esimerkiksi läheisten luottamusten pettämistä, pelottavaa tai häpeällistä käyttäytymistä.
Päihteistä eroon pääsemisyritykset laukaisevat yleensä ihmisessä aina jonkin asteisen identiteettikriisin. Ihmisen tulee rakentaa sosiaalinen ja persoonallinen identiteettinsä uudelleen, ilman päihdyttävän olon tuomaa ”suojaverhoa”. (Koski-Jännes 1998, 172.)
2.4 Sosiaalityö ja päihderiippuvuudet
Sosiaalityön tavoitteena on lievittää sosiaalisia ongelmia ja vahvistaa kansalaisten hyvinvointia (Vornanen, Hämäläinen & Törrönen 2017, 206). Päihdetyö on perinteisesti kuulunut myös sosiaalihuollon tehtäviin (Kananoja 2009, 27). Päihderiippuvuudet ja niistä aiheutuvat arjen ja toimintakyvyn haasteet näkyvät eri tavoin sosiaalityön asiakkaiden elämässä (Kokko & Veistilä 2017, 222). Päihderiippuvuusongelmiin on pyritty vastaamaan sosiaalityön keinoin siitä saakka, kun niin kutsuttu vaivaishoito siirtyi 1800-luvun loppupuolella kirkolta kunnille. Vaivaishoidon avulla pyrittiin hallitsemaan sosiaalisia ongelmia, kuten kansalaisten päihteiden käyttöä. Tällöin avustaminen painottui lähinnä materiaaliseen apuun. (Toikko 2008, 56−58.) Yksilöllinen, päihdeterapiaan perustuva sosiaalityö alkoi kehittyä 1900-luvun puolivälissä, A-klinikoiden perustamisen myötä (Toikko 2008, 183; Laitila-Ukkola 2005; 57). Tämä loi myös pohjaa sosiaalityössä käytettävälle henkilökohtaisen vuorovaikutuksen perinteelle (Toikko 2018, 226).
Aiemman tutkimuksen ja kirjallisuuden perusteella vaikuttaisi siltä, että sosiaalityön suhtautumisen päihderiippuvuuksiin ei voida katsoa asemoituvan edellä esittelemiini sairautta – tai moraalista puolta korostaviin näkemyksiin. Sosiaalityön suhde päihderiippuvaisiin ja riippuvuuteen tulee parhaiten esiin sen ammatillisissa käytännöissä. Merja Laitila-Ukkolan (2005, 87) mukaan sosiaalityön lähestymistä päihderiippuvuusongelmiin voidaan luonnehtia kokonaisvaltaiseksi. Myös Kaija Hännisen ja Ritva Poikelan (2017) mukaan sosiaalityössä ongelmia, kuten päihdeongelmaa tarkastellaan osana ihmisen arkea ja elämän kokonaisuutta. (emt. 156). Laitila-Ukkolan (2005) mukaan päihderiippuvaisen asiakkaan kanssa työskenneltäessä kokonaisvaltaisuus näkyy asiakkaan kulttuuristen, sosiaalisten ja taloudellisten aspektien huomioimisena (emt. 88). Tällä hetkellä laajasti sosiaalityössä hyödynnetty systeeminen työtapa suuntaa huomion juuri yksilön lisäksi hänen sosiaalisiin suhteisiinsa. Systeemisessä työtavassa on keskeistä kiinnittää huomiota ihmisten välisiin suhteisiin, sen sijaan että ongelma nähtäisiin vain yksittäisessä perheenjäsenessä (Aaltio & Isokuortti 2019, 11−12).
Arja Jokisen (2017) mukaan asiakkaan auttaminen sosiaalityön keinoin edellyttää luottamuksellisen suhteen syntymistä työntekijän ja asiakkaan välillä. Luottamuksellisen suhteen muodostumisessa on tärkeää, että asiakas kokee tulleensa kuulluksi ja kohdatuksi. Tämä vaatii sosiaalityöntekijältä kykyä asettua yhteistyösuhteeseen asiakkaan kanssa. (emt 142−143.) Hänninen ja Poikela (2017) jatkavat, että sosiaalityössä pyritään vuorovaikutuksen keinoin jäsentelemään yhdessä asiakkaan kanssa hänen elämänlaatuunsa vaikuttavia tekijöitä ja tukemaan asiakasta myönteiseen muutokseen (emt. 155).
Vuorovaikutuksen tavoitteena on asiakkaan oman ajattelun ja elämänhallinnan kehittäminen (Toikko 2008, 227). Toisin sanoen sosiaalityön näkökulmasta asiakkaan muutosta ei edistä se, että sosiaalityöntekijä toteaa asiakkaan olevan päihderiippuvainen. Sosiaalityössä keskeisempää on herätellä asiakasta itse pohtimaan omaa päihteiden käyttöään ja siitä aiheutuvia haittoja. Jokinen (2017) kuitenkin muistuttaa, että sosiaalityön asiakkuuteen ei aina päädytä vapaaehtoisesti.
(emt.143−145). Tämä voi aiheuttaa haasteita päihderiippuvaisten asiakkaiden parissa tehtävälle sosiaalityölle.
Sosiaalityössä tasapainoillaan usein tuen ja kontrollin kanssa (Niemelä 2017, 107). Tuki ja kontrolli näkyvät eri tavoin riippuen siitä, minkä asiakasryhmän parissa työskennellään. Aikuissosiaalityössä asiakkuus pohjautuu vapaaehtoisuudelle ja keskeistä on asiakkaan oma halukkuus ottaa palveluja vastaan (Nummela 2011, 43). Lastensuojelussa lähtökohdat ovat toiset. Lastensuojelulain (417/2017, luku 4 §) mukaan työskentelyn kohteena on yleensä koko perhe, mutta työskentelyn keskiössä on aina lapsi ja lapsen etu. Tällä on vaikutusta myös siihen, miten esimerkiksi vanhempien päihdeongelmiin suhtaudutaan. Vanhempia ei voida pakottaa ottamaan tukea ja apua vastaan, mutta esimerkiksi hoitamaton päihdeongelma voi johtaa lapsen huostaanottoon. Vanhempien päihdeongelmat ovatkin yksi yleisin huostaanottojen syy (Pekkarinen 2017, 85−89.) Lapsen ja vanhemman välistä yhteydenpitoa voidaan myös sijaishuollon aikana joutua rajoittamaan vanhemman päihdeongelman vuoksi (Saastamoinen 2018, 320). Etenkin lastensuojelun sosiaalityössä joudutaan siis tarkoin punnitsemaan, miten päihderiippuvuus heijastuu läheisiin ja millaisiin toimenpiteisiin tämä sosiaalityön osalta johtaa.
Sosiaalityössä sosiaalisia ongelmia jäsennellään ja niihin pyritään vaikuttamaan yksilötason lisäksi myös yhteiskunnalliselta tasolta käsin. Sosiaalityön keinoin pyritään vaikuttamaan muun muassa yhteiskunnallisiin asenteisiin. Anneli Pohjolan (2017, 92−95) mukaan yksi tärkeä sosiaalityön yhteiskunnallinen tehtävä on purkaa syvälle juurtuneita asenteita heikompiosaisuutta kohtaan.
Sosiaalityö voi siis olla osaltaan vaikuttamassa siihen, mihin sävyyn esimerkiksi päihderiippuvuuksista ja päihderiippuvaisista keskustellaan. Lisäksi sosiaalityön keinoin voidaan nostaa esiin sosiaalisia ongelmia ylläpitäviä rakenteita. Pohjolan (2017, 95) mukaan sosiaalisten
ongelmien lievittämiseen tarvitaan yksilötason auttamisen lisäksi myös ihmisten olosuhteisiin, rakenteisiin ja politiikan suuntiin vaikuttamista. Päihderiippuvuuksien kohdalla tämä merkitsee sitä, että sosiaalityön keinoin on mahdollista tuottaa tietoa päihderiippuvuuksia lisäävistä ja ylläpitävistä rakenteista. Maritta Itäpuisto (2003, 32) muistuttaakin, että yksilön ongelmia tarkastellessa on syytä ottaa huomioon, että yksilöllisten tekijöiden lisäksi ongelmien taustalla on aina myös yhteiskunnallisia tekijöitä.
3 PÄIHDERIIPPUVAISTEN LÄHEISET
Tässä luvussa kuvaan aiemman tutkimuksen ja tiedon pohjalta sitä, millaisia seurauksia päihderiippuvuudella on läheisille. Ensin tarkastelen sitä, keneen yleensä viitataan, kun puhutaan päihderiippuvaisten läheisistä. Tämän jälkeen siirryn kuvaamaan, millaisia haittoja päihderiippuvuudesta aiheutuu riippuvaisten läheisille ja miten eri tavoin haitat heijastuvat heidän elämäänsä. Koska tutkimukseni käsittelee sitä, millaisia kokemuksia päihderiippuvaisten läheisillä on itsestään, avaan tässä luvussa myös minuuden ja identiteetin käsitteitä sekä päihderiippuvaisten läheisistä puhuttaessa usein käytettyä läheisriippuvuuden käsitettä. Lopuksi käyn läpi sitä, millaisia selviytymiskeinoja läheisillä on aiemman tutkimuksen perusteella havaittu olevan.
3.1 Keitä ovat päihderiippuvaisten läheiset
Läheisen päihderiippuvuus koskettaa lukuisia ihmisiä ympäri maailmaa. Joidenkin arvioiden mukaan päihderiippuvaisten läheisiä on maailmanlaajuisesti jopa yli 80 miljoonaa (Orford ym. 2005, 186).
Päihderiippuvuuden vaikutukset heijastuvat eniten riippuvaisten puolisoihin, lapsiin, aikuisten lasten vanhempiin sekä sisaruksiin (ks. esim. Takala & Roine 2013; Laslett ym. 2010, 164; Orford ym.
2005). Kaikista eniten päihderiippuvuuden on arvioitu koskettavan niitä läheisiä, jotka asuvat samassa taloudessa päihderiippuvaisen henkilön kanssa (Orfordin ym. 2010, 96). Kansainvälisesti tarkasteltuna suurimman päihderiippuvaisten läheisten joukon muodostaa alkoholia käyttävien miesten puolisot (Orford 2012).
Päihderiippuvaisten läheisistä on tehty monenlaista tutkimusta sekä Suomessa, että kansainvälisesti.
A-Klinikkasäätiön Lasinen lapsuus -väestökysely on kartoittanut suomalaisissa lapsuudenkodeissa koettua päihteiden liikakäyttöä vuosina 1994, 2004, sekä 2009. Vuonna 2009 joka neljäs kyselyyn vastanneista kertoi kokeneensa, että lapsuudenperheessä vanhemmat olivat käyttäneet liikaa päihteitä. (Takala & Roine 2013, 24.) Suomessa päihderiippuvaisten läheisistä tutkimusta on tehnyt myös Marja Holmila (ks. esim. Holmila 1997) sekä Maritta Itäpuisto (2005), joka on tutkinut alkoholiriippuvaisuudesta kärsivien lasten selviytymiskeinoja. Kansainvälistä tutkimusta läheisten kokemuksista ovat tehneet muun muassa Jim Orford ja kumppanit (2005), Ingrid Bacon ja kumppanit (2018) sekä Jóna Margrét Olafsdóttir (2020). Orford kumppaneineen (2005) on tutkinut kolmessa erilaisessa kulttuurissa elävien päihderiippuvaisten läheisten kokemuksia ja selviytymiskeinoja.
Tutkimuksen mukaan läheisten kokemusten voidaan todeta olevan kulttuurista riippumatta melko samanlaisia (Orford ym. 2005, 168.)
Perheenjäsenillä voi mennä aikaa ennen kuin he tunnistavat ja myöntävät läheisensä päihderiippuvuuden (Oinas-Kukkonen 2013, 272). Riippuvuudesta aiheutuneet ongelmat kärjistyvät pikkuhiljaa ja lopulta niitä ei voida enää kiistää. Kun omainen havahtuu läheisensä päihderiippuvuuteen, alkaa tilanteen jäsentely ja keinojen etsiminen. Läheinen alkaa usein tarkastella läheistä ihmissuhdettaan uudelleen. Keskeinen kysymys on, jatkuuko suhde entiseen tapaan vai onko muutos välttämätön. Läheisen ihmissuhteen uudelleen määrittely vaikuttaa väistämättä myös läheisen identiteettiin. (Holmila 2003a, 79.) Orford ja kumppanit (2005) tuovat esiin, ettei ole olemassa mitään valmiita malleja, kuinka läheisen päihderiippuvuuteen tulisi suhtautua. Jokaisen on itse löydettävä yksilölliset keinonsa toimia vaikeassa tilanteessa. (Emt. 118.)
Itäpuiston (2003, 34) mukaan tilanne läheisen ja päihderiippuvaisen välillä on erityisen vaikea silloin, kun päihteitä käyttävä henkilö ja tämän läheinen eivät ole yksimielisiä siitä onko päihteiden käyttö ongelmallista vai ei. Päihderiippuvaisten läheiset ajautuvatkin usein riippuvaisten kanssa keskusteluihin, joissa väitellään siitä, millainen päihteiden käyttö on ongelmallista. Tavallista on, että päihteitä käyttävä itse vähättelee käyttöään tai siitä aiheutuvia haittoja. (Ks. esim. Hänninen 2004, 105, Itäpuisto 2003, 35.) Päihteitä käyttävä perheenjäsen voi myös kokonaan kieltäytyä keskustelemasta aiheesta (Itäpuisto 2003, 35). Vilma Hännisen (2004, 105) mukaan päihdeongelmasta voidaan kuitenkin puhua silloin, kun läheiset kokevat päihteiden käytöstä aihetuvan heille haittoja.
Holmila (1993) on esitellyt Joan K. Jacksonin 1950-luvulla kuvaamaa 7-vaiheista prosessia, jota päihderiippuvaisen henkilön perhe käy läpi. Mallissa päihteitä käyttävä perheenjäsen on alkoholia käyttävä mies ja päihteiden käytöstä kärsiviä läheisiä ovat vaimo ja lapset. Ensimmäisessä vaiheessa ongelmat kasaantuvat ja perheenjäsenten väliset suhteet alkavat rakoilla. Toisessa vaiheessa alkaa perheen sosiaalinen eristäytyminen ja elämä pyörii yhä enemmän perheenjäsenen päihteiden käytön ympärillä. Kolmannessa vaiheessa perheenjäsenet väsyvät puuttumaan päihteitä käyttävän läheisen päihteiden käyttöön. Neljännessä vaiheessa perheen äiti ottaa perheessä suurempaa roolia ja päihteitä käyttävä puoliso ikään kuin kutistuu lapsenomaiseen tilaan. Viidennessä ja kuudennessa vaiheessa perhe hajoaa vaimon ottaessa miehestään eron ja perhe uudelleen organisoituu äidin ympärille.
Seitsemännessä vaiheessa päihteitä käyttävä mies raitistuu ja pyrkii palaamaan perheeseen alkuperäiseen rooliinsa. Perheiden tilanteet voivat edetä kuvauksen mukaisesti vaiheittain tai sisältää joitakin edellä mainittuja vaiheita. (Emt. 438.)
Päihderiippuvaisen läheinen voi kuitenkin olla muukin kuin niin kutsuttuun ydinperheeseen kuuluva henkilö. Riippuvuudesta kärsivä läheinen voi olla esimerkiksi aikuisen lapsen vanhempi tai sisarus.
Tutkimukseni läheiset ovatkin erilaisissa suhteissa päihderiippuvaiseen henkilöön. Osa läheisistä edustaa päihderiippuvaisten aikuisia lapsia, aikuisten lasten vanhempia, sisaruksia sekä puolisoja.
Naispuoliset puolisot ovat kuitenkin aineistossani selvästi eniten edustettuna. Aiemmat tutkimukset ovatkin osoittaneet, että kaikista tyypillisin päihderiippuvaisen läheinen on alkoholismista kärsivän miehen naispuolinen puoliso (ks. esim. Holmila 1993; Orford 2012).
Läheisillä on usein tarve muodostaa erilaisia selitysmalleja päihteiden käytölle, koska se auttaa heitä jäsentelemään vaikeaa tilannetta. Mikäli päihteiden käyttäjä on perheenjäsen, syy nähdään usein ulkoisissa tekijöissä. Läheiset mieltävät päihteiden käytön johtuvan esimerkiksi turvattomasta lapsuudesta, työstressistä tai traumaattisesta elämäntilanteesta kuten läheisen menetyksestä.
Perheenjäsenet näkevät kuitenkin myös päihteitä käyttävän henkilön piirteissä ja ominaisuuksissa tekijöitä, jotka selittävät päihteiden käyttöä. Päihteitä käyttävä läheinen voidaankin nähdä myös vastuuttomana, kyvyttömänä käsittelemään tunteitaan tai henkilönä, jolla on mielenterveyden ongelmia. (Raitasalo 2003, 70−75.) Päihderiippuvaisen ja hänen läheisensä suhteeseen liittyykin usein ristiriitaisuutta. Toisaalta läheinen pyrkii ymmärtämään ja tukemaan päihteiden käyttäjää ja toisaalta läheisen päihteiden käyttö herättää paljon negatiivisia ajatuksia ja tuntemuksia käyttäjää kohtaan.
(Orford ym. 2005, 38.)
3.2 Päihteiden käytön haitat läheisille
Päihderiippuvaisten läheisistä tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että päihteiden käytöstä aiheutuu läheisille paljon negatiivisia tunteita, jotka kuormittavat heitä (ks. esim. Olafsdóttir 2020, 79; Orford ym. 2005; Holmila 1997). Läheiset kohdistavat usein paljon energiaansa siihen, että riippuvainen ymmärtäisi tilanteensa vakavuuden. He pyrkivät monin tavoin tukemaan riippuvaista esimerkiksi hoitoon hakeutumisessa ja hoidon onnistumisessa. Jos riippuvainen henkilö vahvasta tuesta huolimatta jatkaa itselle ja muille haitallista toimintaa, vahvistaa tämä usein läheisten kokemaa häpeää, pelkoa, pettymystä, vihaa, ahdistusta, syyllisyyttä ja toivottomuutta tilannetta kohtaan.
(Koski-Jännes & Hänninen 2004, 9.) Samansuuntaisia tutkimustuloksia on saatu myös nuorille suunnatuissa kyselytutkimuksissa. Nuorten mukaan vanhempien liiallinen päihteiden käyttö aiheuttaa heissä eniten häpeää, inhoa ja pelkoa (Takala & Roine 2013, 27).
Hännisen (2004, 105) mukaan päihderiippuvaisten läheisten yleisimpinä tunteina voidaan pitää häpeää ja pelkoa. Läheiset kuvailevat elämänsä riippuvaisen rinnalla olevan myös äärimmäisen stressaavaa. Stressiä läheisille aiheuttaa tilanteessa jatkuvasti läsnä oleva epävarmuus, heikentynyt suhde päihteitä käyttävään läheiseen sekä riippuvaisen epäluotettava käytös. Riippuvaisen ailahteleva käytös kuormittaa läheisiä muun muassa siten, että heillä on usein huolta siitä missä hän on tai että hänelle tapahtuu jotain pahaa. (Olafsdóttir 2020, 71; Orford ym. 2005, 102.) Heikentynyt suhde näkyy kommunikaation muutoksina, johon saattaa liittyä riippuvaisen eristäytymistä sekä aggressiivista käytöstä. Epäluotettavuuden tunnetta lisää se, että päihteitä käyttävä läheinen saattaa vaatia, painostaa tai jopa varastaa omaisiltaan rahaa. (Orford ym. 2005,102.)
Olafsdóttirin (2020) tutkimuksen mukaan päihteiden käyttäjien läheisten tunteet riippuvaista henkilöä kohtaan vaihtelevat riippuen siitä, millaisessa suhteessa he häneen ovat. Päihderiippuvaisten puolisot ja kumppanit kokevat riippuvaista kohtaan yleisimmin häpeää, sääliä, epäluottamusta ja rakkaudentunteen vähenemistä. Päihderiippuvaisten vanhemmat tuntevat pelkoa, toivottomuutta, surua ja syyllisyyttä. Päihderiippuvaisten aikuiset lapset tuntevat puolestaan pelkoa ja luottamuksen puutetta päihteitä käyttävää vanhempaansa kohtaan. Päihderiippuvaisten sisarusten tunteet ilmenevät usein epäluottamuksena, aggressiona ja vihantunteina. (Emt. 78.)
Nuorten kokemusten mukaan vanhempien liiallisella päihteiden käytöllä on erilaisia vaikutuksia vanhemmuuteen ja perhe-elämään. Perheriidat ovat yleisin nuorten mainitsema vanhemman tai vanhempien liiallisesta alkoholin käytöstä aiheutunut haittavaikutus. Nuoret kokevat, että vanhemmat ovat pettäneet lupauksiaan ja nuorten luottamus vanhempiaan kohtaan on heikentynyt. Nuoret kokevat liiallisen alkoholin käytön johtaneen siihen, että perheen taloudellinen tilanne on heikentynyt. Vanhempien liiallisen alkoholin käytön on nähty myös johtavan perheen hajoamiseen.
Lisäksi on tyypillistä, että nuoret, joiden vanhemmat käyttävät liikaa alkoholia, kantavat huolta myös sisaruksistaan. (Takala & Roine 2013, 27.) Päihteitä käyttävien vanhempien lapset alkavat usein suojella muita perheenjäseniään, kuten toista vanhempaansa ja sisaruksiaan. Suojeleminen näkyy usein konkreettisena väliintulona esimerkiksi perheväkivaltatilanteissa. (Itäpuisto 2005, 103−105.) Läheisen päihteiden käytön aiheuttamat tunteet ja tapahtumat vaikuttavat siihen miten läheiset käyttäytyvät vaikeassa tilanteessa. Esimerkiksi häpeän tunne johtaa usein siihen, että läheiset alkavat salata omaisensa päihderiippuvuutta muilta (Hänninen 2004, 105). Myös Holmilan (2003b, 97) mukaan päihteiden käyttäjien läheisten kokemuksiin sisältyy paljon häpeää ja salailua. Pelko saa läheisen muuttamaan käytöstään. Läheinen saattaa alkaa varomaan sanojaan, välttämään tietynlaista toimintaa ja jopa alistumaan. Vihan tunteet aiheuttavat päihteiden käyttäjien läheisissä itsekontrollin
menetyksiä, joista he kokevat jälkeen päin huonoa omaatuntoa. Katkeruus tilannetta kohtaan koetaan voimavaroja ja elämäniloa kuluttavana tunteena. (Hänninen 2004, 105−106.) Päihderiippuvaisten läheiset saattavat myös itse menettää oman elämänhallintansa. Tämä näkyy muun muassa siten, että läheiset eivät enää jaksa pitää itsestään huolta. Lisäksi läheiset saattavat paeta vaikeaa tilannetta käyttämällä itsekin päihteitä, harrastamalla irtosuhteita tai tekemällä liikaa töitä. (Bacon ym. 2018, 762.)
Päihderiippuvaisten läheisten tilanteesta tekee haastavan se, että he kokevat riippuvaista kohtaan myös kiintymystä ja rakkautta. Tunteiden ristiriistaisuus tekeekin tilanteesta erityisen ja haastavan (Hänninen 2004, 105−106.) Silloin kun tunteet läheistä kohtaan ovat enimmäkseen myönteisiä, päihteiden käytön syyt liitetään usein ulkoisiin tekijöihin. Mitä negatiivisemmiksi läheisten tunteet päihteiden käyttäjää kohtaan muodostuvat, sitä enemmän päihteiden käytön katsotaan johtuvan yksilön ominaisuuksista ja mukaan tulee enemmän syytöksiä päihteiden käyttäjää kohtaan. (Raitasalo 2003, 68). Olafsdóttirin (2020, 70) mukaan päihderiippuvaisten läheisten myönteisinä mielletyt tunteet kuten huolenpito ja välittäminen vaihtuvat usein päihdeongelman pitkittyessä negatiivisiksi miellettyihin tunteisiin kuten raivoon, häpeään ja suruun.
Päihderiippuvaisten läheiset kohtaavat usein myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa riippuvaisen taholta (Piispa 2013, 78; Olafsdóttir 2020, 70). Henkinen väkivalta ilmenee esimerkiksi siten, että riippuvainen huutaa, nimittelee, loukkaa ja syyttelee läheisiään. (Olafsdóttir 2020,73.) Myös Orfordin ja kumppaneiden (2005) mukaan päihderiippuvaisten läheiset kuvailevat riippuvaisen henkilön käytöksen heitä kohtaan olevan vihaista, sanallisesti aggressiivisista, töykeää, solvaavaa, määräilevää ja jopa fyysisesti väkivaltaista. Päihderiippuvaisen aggressiivinen käytös voi lisääntyä silloin kun hän käyttää päihteitä, esimerkiksi alkoholia. Joissain tapauksissa läheiset kokevat aggressiivisuuden lisääntyvän silloin, kun päihderiippuvainen omainen on selvinpäin ja päihteitä ei ole saatavilla. (Emt.
97−98.)
3.3 Päihderiippuvaisten läheisten identiteettikysymykset
Toinen tutkimuskysymykseni liittyy siihen, millaisia kokemuksia päihderiippuvaisten läheisillä on itsestään. Tästä syystä avaan seuraavaksi minuuden ja identiteetin käsitteitä. Joidenkin näkemysten mukaan identiteetin ja minuuden käsitteet ovat synonyymeja toisilleen (ks. esim. Saastamoinen 2006, 170). Minuus tai toisin ilmaistuna minäkäsitys voidaan nähdä myös yhtenä identiteetin osana.
Identiteetti ja minuus liittyvät osaksi ihmisen persoonallisuutta. Psykologiassa persoonallisuus
tarkoittaa ihmisen psyykkisten toimintojen ainutkertaista kokonaisuutta, jossa hallitsevana tekijänä on kokemus itsestä ja suhde itseen. Identiteetin voidaan nähdä olevan persoonallisuutta ylläpitävä tekijä, sillä ihmisellä on tarve säilyttää identiteettinsä, eli säilyä itsenään. (Vuorinen 2000, 20).
Minuus ja identiteetti eivät rakennu ilman niiden tietoista pohdintaa, jota voidaan kutsua myös identiteettityöksi (Saastamoinen 2006, 170). Ihminen rakentaa identiteettiään oman yksilöllisyyden tiedostamisen, omien arvojensa sekä päämääriensä kautta. Identiteetti muodostuu henkilökohtaisten ominaisuuksien kuten biologisten ja psykologisten tekijöiden vaikutuksesta, mutta myös sosiaalisella ympäristöllä on merkitystä identiteetin rakentumiselle. Yhteiskunta ja lähiyhteisö muodostavat raamit, joiden puitteissa ihminen muodostaa identiteettiään. Identiteetin voidaan katsoa siis muodostuvan yksilön ja ympäristön vuorovaikutusprosessissa. Identiteetin sosiaalinen merkitys näkyy siinä, millaisten kysymysten kautta ihminen jäsentää identiteettiään. Identiteettiään muodostaessa ihminen pohtii sitä, minkälaisena hän pitää itseään ja minkälaisena hän kokee muiden itseään pitävän. Ihminen myös peilaa kokemaansa identiteettiä muihin ihmisiin (Fadjukoff 2015, 180.)
Tutkimukseni on luonteeltaan fenomenologis-hermeneuttinen, joten näen fenomenologisen psykologian tavoin ihmisen persoonallisuuden, identiteetin ja minuuden rakentuvan jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäröivään maailmaan, kokemusten kautta. Juha Perttulan (2015) mukaan fenomenologisessa psykologiassa nähdään, että tajunnallisen toiminnan intentionaalisuus on persoonallisuuden perusta. Toisin sanoen, ihmismieli pyrkii aina suuntautumaan johonkin oman toimintansa ulkopuolelle. Persoonallisuus rakentuu juuri näissä kohtaamisissa, jotka muodostavat ihmiselle kokemuksia. Kokemukset puolestaan muodostavat yhdessä kokonaisen elämäntilanteen (Emt. 199−200.) Tutkimukseni kohteena ovat päihderiippuvaisten henkilöiden läheiset, joiden identiteetti ja minuuden kokemukset muovautuvat kokemuksissa ja elämäntilanteessa, jossa toisen päihderiippuvuus on läsnä. Olenkin kiinnostunut siitä, millaisia kokemuksia itsestä tällaisessa jännitteitä ja ristiriitoja sisältävässä elämäntilanteessa syntyy.
Yksi keskeinen päihderiippuvaisten läheisten sekä kokema, että heille ulkoa päin annettu identiteetti on läheisriippuvaisen identiteetti. Läheisriippuvuudesta on tullut arkinen käsite, vaikka sen sisällöllinen määrittely on jäänyt epäselväksi. Läheisriippuvuuskäsitteen juuret ovat Yhdysvalloissa ja psykologi Tommy Hellstenin voidaan katsoa tuoneen läheisriippuvuus -käsitteen Suomeen 1990- luvulla. Hellsten on suomentanut läheisriippuvuuskäsitteen englanninkielisestä sanasta co- dependecy. (Itäpuisto 2006, 123−125.) Hellstenin (1993) mukaan läheisriippuvuus kietoutuu vahvasti osaksi ihmisen persoonallisuutta. Läheisriippuvuus on sairauden kaltainen tila, joka syntyy siitä, kun
