Pienet sosiaaliset toimijat laitoslapsuuden pyörteissä

vuodet kotona hoidettuja lapsia enemmän ongelmia. Hän nostaa esille kaksi merkittävää tutkimuslöydöstä tästä tutkimuskirjallisuudesta. Ensimmäisen mukaan useimmille pienille lapsille kokopäiväinen päivähoito on fysiologisesti stressaavaa.

Toinen tutkimuslöytö taas osoitti, että varhain alkaneet pitkät hoitopäivät kodin ulkopuolisessa hoidossa ennustivat levottoman, sopeutumattoman ja aggressiivisen käytöksen lisääntymistä myöhempinä ikävuosina. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss.

75–76) Vauva ei hänen mukaansa vielä leiki muiden kanssa, eikä ota muutamaa minuuttia pidempiä kontakteja muihin lapsiin. Sen sijaan taaperoille muut lapset näyttäytyvät suurena haasteena, sillä esimerkiksi kaksivuotias ottaa kyllä innokkaasti kontaktia, mutta keinovalikoimat ovat hänellä kovin vajavaisia. Niinpä päivän kestävä yhdessäolo muiden saman ikäisten lasten kanssa ei vielä johda sosiaalisten taitojen karttumiseen, vaan stressin lisääntymiseen. Jatkuvilla negatiivisilla toverikokemuksilla on stressihormonia kohottava vaikutus, ne eivät opeta lasta. Tutkijat korostavat myös ajankohdan merkitystä, stressireaktion ollessa lapsilla korkeimmillaan iltapäivällä.

(Keltikangas-Järvinen 2012, s. 85)

Keltikangas-Järvinen kertoo joukosta tutkimuksia, joiden havaintojen pohjalta todettiin, että vauvojen kortisolitasosta voidaan päätellä vauvan stressitaso. Mm.

Watamuran (2003) tutkimustulosten mukaan päiväkodissa alle kolmivuotiaiden lasten kortisoli nousi tasaisesti koko hoitopäivän ajan säilyen kohonneena koko päivän, samaa ei tapahtunut kotona olevilla lapsilla. Alle kolmivuotiaiden päiväkotilasten stressitaso säilyi siis koko päivän korkealla. Suurin stressihormonin nousu päiväkotipäivän aikana tapahtui 2-3 – vuotiailla. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 79) Watamuran mukaan ryhmässä selviytymistä ei voida pitää lapsen kehitystehtävänä. Mitä enemmän lapsi joutuu kontaktiin muiden lapsien kanssa ja mitä vähemmän hänellä on ikänsä puolesta tähän kykyjä, sen suurempi stressi on. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 85)

Useat eri tutkimustulokset ovat yhdenmukaisesti osoittaneet, että päiväkodissa tai kotona hoidettujen alle 2-vuotiaiden stressihormonitasot eivät suuresti poikenneet toisistaan, mutta 2-4 – vuotiaille erot olivat suuret. Kotona hoidettujen lasten stressihormonieritys noudatti normaalia vuorokausirytmiä, mutta vuorokausivaihtelun sijaan päiväkodissa hoidetuilla lapsilla näkyi stressireaktio. Vanhempia ikäryhmiä tutkittaessa lievää kortisolin nousua havaittiin sattumanvaraisesti esiintyvän joskus myös 5-vuotiailla lapsilla päiväkodissa, mutta ei enää 6-7 – vuotiailla koululapsilla. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 80) Voimakkaimmin kortisoli nousi sellaisilla lapsilla, jotka olivat arkoja, ujoja

tai eivät viihtyneet ryhmäleikeissä. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti toki tuo joitakin eroja, mutta alle 3-vuotiaista suurin osa on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyviä ja ujoja. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 81)

Keltikangas-Järvinen myös viittaa Gunnarin (1997) tutkimustuloksiin, joiden mukaan päiväkotilasten hoitovuoden aikana tutkittujen kortisolitasojen perusteella voitiin todeta, että ujompien lasten kortisolin nousu päivän aikana oli hoitovuoden alussa voimakasta, mutta lasten totuttua olosuhteisiin ja ympäristöönsä he rauhoittuivat ja kortisolitasot eivät enää juuri vaihdelleet päivän aikana. Sen sijaan temperamentiltaan aktiivisilla lapsilla tapahtui täysin päinvastoin, hoitovuoden alussa kortisolin nousu oli vähäistä, mutta loppuvuotta kohti heidän kortisolitasonsa nousivat pysyvästi huolestuttavan korkealle tasolle, päiväkotiympäristö sai heidät kiihdyttämään vauhtiaan.

(Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 82–83) Tutkimustulosten valossa voidaankin todeta, että yleiseltä luonteeltaan rauhallisuuteen tähtäävä päiväkotiympäristö onkin siis myös aktiivisten lasten etu.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa Watamuran päätelleen, että lasten stressireaktio syntyy lasten leikkiessä koko päivä yhdessä. Watamuran mukaan joutuminen liian varhain vaativiin ja monimutkaisiin ja päivittäin liian pitkään jatkuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen synnyttää lapsessa stressireaktion. (Keltikangas-Järvinen 2012, s.

84) Minkä takia kortisolitasojen nousu sitten on niin haitallista? Keltikangas-Järvisen mukaan aivojen kortisolitasoilla on yhteys pienen lapsen lähes kaikkeen kehitykseen.

Kortisolitasot vaikuttavat muistiin, oppimiseen, käytöksen kontrollointiin ja affektien sekä emootioiden hallintaan. Lisäksi niillä on vaikutusta somaattiseen terveyteen.

(Keltikangas-Järvinen 2012, s. 87)

Keltikangas-Järvinen ihmettelee, minkä takia yhteiskunnassamme ryhmässä toimimista ja nopeasti vaihtuvista vuorovaikutustilanteista selviämistä pidetään parempana, kuin pitkäaikaista vuorovaikutusta yhden toverin kanssa. Hänen mukaansa aikuiselämän työryhmät poikkeavat kuitenkin suuresti päiväkodin ”lapsilaumoista” ja pitkäaikainen vuorovaikutus yhden toverin kanssa antaa paremmat valmiudet työryhmissä työskentelyyn, kuin tiuhaan vaihtuvat vuorovaikutustilanteet lukuisten toverien kanssa.

(Keltikangas-Järvinen 2012, s. 90)

Suomessa annetun WHO:n suositusten mukaisten melutasojen ohjearvot, joihin tulisi vuoteen 2020 mennessä päästä, ovat opetustilojen osalta 35 desibeliä. Päiväkodeissa keskimääräinen melutaso nousee kuitenkin tätä huomattavasti korkeammaksi.

Keltikangas-Järvinen mainitsee suomalaisen pääkaupunkiseudun päiväkodeissa tehdyn tutkimuksen, jossa melutasoa mitattiin muutaman kuukauden aikana satunnaisiin aikoihin päivästä. Melutasojen keskiarvo vaihteli 67 ja 71 desibelin välillä korkeimpien melutasojen ollessa 99,9 desibeliä. Keltikangas-Järvinen huomauttaa kaikkien lasten kärsivän melusta, mutta erityisen herkkiä sille ovat temperamentiltaan hyvin sensitiiviset lapset, jotka tulevat melussa suorastaan oppimiskyvyttömiksi. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 92) Korkeisiin kortisolitasoihin voitiin tutkimustulosten mukaan vaikuttaa lasten päivälevon avulla ja vapaapäivillä. Päivälevon aikana lapsen ei ollut välttämätöntä nukkua, vaan irtiolo sosiaalisista kontakteista ja lepääminen itsessään laskivat kortisolitasoja useiden lasten kohdalla normaaliksi, mikäli lepo oli vain riittävä ja lapsi koki lepotilanteen turvalliseksi pakotetun sijaan. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 105) Keltikangas-Järvisen mukaan USA:ssa alettiin 1970-luvulta alkaen tutkia, minkälaisia vaikutuksia varhain aloitetulla päivähoidolla oli lasten sosioemotionaaliseen kehitykseen. Tutkimustulokset päätyivät vastoin ennakko-odotuksia yhä enenevissä määrin tukemaan väitettä, jonka mukaan varhain aloitetun päivähoidon vaikutukset olivat negatiivisia, eikä se lisännyt lapsen sosiaalista kyvykkyyttä. Myöhempien tarkentavien tutkimusten tulokset osoittivat, että eniten aggressiivisuus lisääntyi lapsilla, jotka siirtyivät päiväkotiin alle kaksivuotiaina, iässä jolloin aggressiivisuus on luonnostaankin korkeimmillaan. Kun keinot tulla toimeen muiden kanssa lisääntyvät kolmen vuoden iässä, vähentyy aggressiokin. Toisin sanottuna päivähoidossa lasten aggressiivisuus lisääntyi vaiheessa, jolloin sille kehityspsykologiankin pohjalta oli parhaat valmiudet. Tulokseen eivät vaikuttaneet äidin koulutus, perheen olosuhteet tai elämäntilanne. Vaikka päivähoidon myönteisiä vaikutuksia pienten lasten sosiaalisen kehityksen kannalta koitettiin kaikin keinoin löytää, jäivät ne vähäisiksi. Uudempien tutkimustulosten (Harvey 1999) lasten aggressiivisuuden ja päivähoidon välinen yhteys hävisivät sitä mukaa, mitä vanhempana lapset olivat päivähoitoon siirtyneet, yhteys hävisi kokonaan yli kolmevuotiaiden kohdalla. Keltikangas-Järvisen mukaan varhaisen päivähoitoon siirtymisen ja kouluiässä kohdattujen käytösongelmien ja levottomuuden välinen yhteys on voitu osoittaa tutkimuksissa, joita on kymmenittäin. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 108–111 & 113–114)

Päiväkoti Lehtisaari, Helsinki. EK

eikä sitä enää tunnisteta vanhaan tapaan, samalla käsitykset sosiaalisista taidoista muuttuvat. Sosiaaliset taidot muuttuvat tarkoittamaan selviytymistä suuressa ryhmässä ja puolensa pitämistä, ei nykyisenkaltaista neuvottelukykyä ja ongelmien ratkaisua ryhmässä. Vähäiset aggressiiviset signaalit eivät herätä reaktioita, vaan ongelmiin havahtuminen vaatii jotain todella vakavaa tapahtuvaksi, ja silloinkin helposti jäädään vain päivittelyn ja ihmetyksen tasolle. Seurauksien korjaaminen ei pelkästään riitä, mikäli keskustelua ennaltaehkäisyn mahdollisuuksista ei käydä. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 135)

Keltikangas-Järvisen mukaan jo varhaiset eläinkokeet osoittivat aggression ja suuren ryhmän välisen yhteyden. Laitettaessa liian monta rottaa samaan tilaan, alkoivat aluksi rauhallisesti käyttäytyneet eläimet käyttäytyä aggressiivisesti toisiaan kohtaan.

Samoin toimivat hänen mukaansa ihmiset, ryhmä muuttaa ihmisen käyttäytymistä.

Sen hajanaisempi ja jäsentymättömämpi on ryhmän rakenne, mitä enemmän siinä on ihmisiä ja sen vaikeampi sitä on saada toimimaan yhdessä, saati ennakoida sen käytöstä. Siinä missä lapselta odotetaan kokopäiväistä valmiutta toimia yli 20 jäsenen ryhmissä, joutuu aikuinen harvoin jos koskaan toimimaan ko. kokoisissa ryhmissä.

Yleisesti ihmiset turvautuvat aggressioon silloin, kuin heiltä loppuvat keinot, aikuisten aggression ollessa siis jonkinasteista taantumista. Pieni lapsi taas puolestaan turvautuu aggressioon jouduttuaan tilanteisiin, joita ei hallitse ja joista hän ei vielä selviä. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa, että aina aggressioihin turvautumisen syynä ei ole keinovalikoiman loppuminen vaan puhtaasti se, että aggressio voi olla keinoista tehokkain ja paras. Suurissa lapsiryhmissä sosiaaliset keinot eivät enää toimi, vaan viidakon lait astuvat voimaan ja aggression keinoin päämäärään pääseminen on tehokkainta. Huomatakseen tullakseen on huudettava ja tilaa saadakseen tönittävä.

Aggressiivisten käyttäytymismallien poiskitkemistä vaikeuttaa se, että aggressiivisuus on päiväkotiympäristössä erittäin tehokas keino omien päämäärien saavuttamiseksi.

(Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 146–147)

Aggressioiden lisääntyminen ja ympäristön hiljainen ja ajoittain jopa ääneen lausuttu hyväksyntä ruokkii käytöstä entisestään. Kiltisti yleisten käyttäytymissääntöjen mukaan toimivat ja muut huomioivat lapset helposti jyrätään niin aikuisten kuin muidenkin puolesta. Lapsia kannustetaan pitämään itse puoliaan ja ratkaisemaan itse omat kinansa, vaikka nämä yhteentörmäykset voivatkin olla puhtaasti epäkelvon kasvatusympäristön, huonojen tilojen ja ylisuurien ryhmien tulosta. Voidaankin Keltikangas-Järvisen mukaan varhaiskasvatuksen on voitu tutkimusten perusteella todeta

lisäävän lasten välisiä eroja. Paremmilla valmiuksilla varustettu lapsi hyötyy saamastaan opetuksesta enemmän, kuin vähäisemmillä valmiuksilla varustettu ja niinpä lasten väliset erot pikemminkin kasvavat kuin vähenevät. Varhaiskasvatus parantaa jokaisen lapsen oppimisvalmiuksia, mutta lasten väliset erot eivät häviä. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 116) Lasten välisten erojen on kuitenkin todettu kapenevan tapauksissa, jossa ammatti-ihmisten hoito- ja kasvatusapu onkin viety lapsen kotiin ja pyritty parantamaan lapsen ja äidin yhteiseloa sen sijaan, että lapsi olisi erotettu päiväksi vanhemmistaan (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 142). Kuitenkaan korkealaatuinenkaan hoito ei kykene kompensoimaan niitä haitallisia vaikutuksia, joita liian varhain alkaneet ja liian pitkät hoitopäivät aiheuttavat. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 127)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että yhteiskunnallisessa mielessä pienelläkin aggressiivisuuden lisääntymisellä on merkitystä, sen lisäksi että seuraukset lisääntyvät, vaikuttaa aggression lisääntyminen myös yhteiskunnan asenteisiin ja suhtautumiseen normeja muuttamalla. Aggressiota aletaan pitää lasten välisessä toiminnassa normaalina,

Lapsia leikkimässä sota-aikana Englannissa.

Ministry of Information Photo Division Photographer, WM

kysyä, kuinka tilasuunnittelulla voitaisiin vaikuttaa aggressioiden syntymiseen? Mikäli kerran yhteentörmäykset, meteli ja liian suuret ryhmät aiheuttavat aggressioita, tulisi toisin sanottuna panostaa sellaisten tilojen suunnitteluun, joissa yhteentörmäykset olisivat mahdollisimman vähäisiä, meteli minimoitaisiin ja lasten oma ääni erottuisi aivan konkreettisesti. Lisäksi etenkään pienimpiä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi altistaa sellaisille vuorovaikutustilanteille, joissa he joutuvat jatkuvasti kohtaamaan ryhmänsä ulkopuolisia lapsia ja miksei aikuisiakin. Ja kuten Keltikangas-Järvinenkin toteaa, jatkuva suurten lapsimäärien valvonta ei ole mahdollista, jolloin näkemättä jää paljon tilanteita, joissa aggressio toimii itse itseään vahvistavana. Hänen mukaansa muun muassa ruotsalaisen tutkimuksen mukaan päiväkodissa vetäytyvät ja ujot lapset muuttuvat entistä vetäytyvimmiksi ja aggressiiviset lapset entistä aggressiivisemmiksi.

(Keltikangas-Järvinen 2012, s. 149) Tähän epäsuotuisaan kehitykseen tulisi pystyä puuttumaan kaikin keinoin, myös arkkitehtuurin keinoin.

On myös todettava, että ryhmillä ei ole pelkästään negatiivisia vaikutuksia lapsille.

Lapsen harjoitellessa sosiaalisia taitoja, nousee Keltikangas-Järvisen mukaan saman ikäisten lasten ryhmä ratkaisevan tärkeään asemaan lasten opettaessa toisilleen vuorovaikutustaitoja. Lasten yhteisössä opetellaan neuvottelemaan, sovittelemaan ja harjoitellaan yhteisiä pelisääntöjä. On kuitenkin tärkeä muistaa ikätasojen merkitys, sillä ryhmästä ei ole hyötyä lapsen kehitykselle, lapsen kehitystason ollessa riittämätön ryhmäkokemuksille. Nimenomaan 1-3 – vuotiaille ryhmätoimiminen ei ole vielä heidän ikätasonsa mukaista kehitystoimintaa, eivätkä he opeta toisilleen mitään. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 161–163)

Keltikangas-Järvisen mielestä on kummallista, miten vähän ryhmäpohjaista päivähoitoa ja varhaista ryhmään ja sen sääntöihin sopeutumista pohditaan yhteiskunnassamme samalla kun aikuisten elämä on keskittynyt yksilöllisyyden ympärille. Lapsen itsetunnon kehityksen kannalta yksilöllinen kehitys on keskiössä. Mitä vähemmän muista lapsista johtuvia törmäyksiä on, sitä enemmän lapsi saisi ohjausta aidosti kaipaamiinsa asioihin, eikä kaikki palaute koskisi vain hänen aktiivisuuttaan suhteessa muihin lapsiin.

Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että yrityksen ja erehdyksen tie ei ole oppimismetodina hyvä, eikä törmäysten välttämistä opita törmäilemällä mahdollisimman varhain ja paljon, vaan sosiaalisia taitoja kunnolla oppimalla. On tärkeää huomioida, että ryhmän vastakohtana ei ole yksinäisyys, vaan kontaktien sellainen määrä, joka on lapsen ikätason puolesta hallittavissa. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 209–211)

Keltikangas-Järvinen myös kirjoittaa, että kuten lukuisat tutkijatkin ovat korostaneet, vaivaa päivähoitosuunnittelua joka puolella maailmaa vaihtoehtojen puute. Esimerkiksi viemällä lapset vanhempien työpaikalle, voisivat lapset tulla ja lähteä vanhempien mukana. Lapsen vieminen pois normaalista arjen ympyröistä kasvatettavaksi tätä samaa arkea varten on monien tutkijoidenkin mielestä vähintäänkin ”mielenkiintoinen”

ajatus. Hän myös huomauttaa, että jonakin päivänä saatamme kummastella nykypäivän tapaa kerätä lapset yhteen pois arjen ympyröistä kuivaharjoittelemaan sitä samaista arkea varten ja yleisesti tämän päivän itsestäänselvyyttä voidaankin pitää muutaman kymmenen vuoden päästä täydellisenä kummastuksena. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 211–213)

Keltikangas-Järvisen mukaan kaikilla lapsilla voisi olla subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen, mutta kyseessä tulisi olla oikeus, ei pakko. Varhaiskasvatus voisi hänen mukaansa alkaa jo varhain, mutta se ei saisi kestää pidempään, kuin lapsi tutkimusten mukaan vanhemmistaan erossa kykenee olemaan. (Keltikangas-Järvinen 2012, ss. 216–217) Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että päivähoitoratkaisuilla ei ole vaikutusta pelkästään lapsuuden kannalta, vaan kyseessä on myös yhteiskunnan sosiaalisesta pääomasta, jonka muodostuminen tarvitsee tasapainoisia ja psyykkisesti vahvoja ihmisiä. Tämän vahvuuden ”kivijalka” rakennetaankin Keltikangas-Järvisen mukaan varhaisen lapsuuden vuosina. (Keltikangas-Järvinen 2012, s. 224) Ja näistä varhaisen lapsuuden vuosista vietetään useimmiten suuri osa arkkitehtien suunnittelemissa yhteiskunnallisissa laitosympäristöissä.

3.4.5. Temperamentin vaikutus koulumenestykseen ja opiskeluympäristöjen