Leikkivälineet ja piha-alueet

Helen Penn kirjoittaa, että sata vuotta sitten Britanniassa kuoli 50 000 lasta vuodessa erilaisiin onnettomuuksiin. Hän kysyykin, että onko maailma oikeasti muuttunut vaarallisemmaksi paikaksi, vai onko vain tapana yleisesti esittää asia niin? Penn mainitsee syiksi lapsikuolleisuuden dramaattiseen putoamiseen mm. kehittyneet terveys- ja turvallisuussäädökset. Sata vuotta sitten lapset liikkuivat paljon vapaammin, eikä nykyisenkaltaisia erillisiä lasten- ja aikuistenympäristöjä ollut keksitty, lasten tapaturmaiset kuolemat olivatkin tästä johtuen hyvin tavallisia. (Dudek 2005, s. 181) Pennin mukaan leikkialueet ovat pienentyneet pinta-alaltaan, kun maa-alueiden käyttö muihin tarkoituksiin on osoittautunut tuottavammaksi. Lisäksi kouluissa alueiden pienentymiseen on vaikuttanut opettajien lisääntynyt opetussuunnitelman sokea tuijottaminen ja valvottujen toimintojen suosiminen. Itseohjautuva leikki, pelaaminen ja leikkialue itsessään eivät enää nauti sitä arvostusta, joka niillä varhaisimpien vuosien aikana oli. (Dudek 2005, ss. 187–188)

Dudekin mukaan yleinen näkökanta on, että terveys- ja turvallisuusagendat horjuttavat ja heikentävät nykyaikaista lapsuudenkulttuuria. Hän kuitenkin huomauttaa, että mikäli suunnittelijat pystyvät kunnolla ymmärtämään ja sisäistämään vallitsevat säädökset, pitäisi heidän näistä lähtökohdistakin kyetä suunnittelemaan mielikuvituksellisia ja lasten fyysisiä rajoja haastavia leikkipuistoja. (Dudek 2005, s. 195) Onko siis kuitenkin lopulta liiallista säädöstelyäkin ratkaisevammassa osassa suunnittelijoiden eläytymiskyvyttömyys lasten maailmaan? Vai rajoittaako yleinen varovainen ja hissutteleva suomalainen asenneilmapiiri suunnittelijoiden mielikuvitusta niin paljon, että mielikuvitusta käytetään säästöliekillä?

Lasten leikkipaikkojen kehityshistoriasta kirjoittaneet Judith ja John Hicks kuvaavat 1970-luvulta alkanutta aikaa ”superturvalliseksi”. Tärkein mielenkiinnon ja kehityksen kohde on ollut 1970-luvun alusta eteenpäin leikkipaikkojen turvallisuustekijät ja erilaiset -ratkaisut. Heidän mukaansa osa tästä muutoksesta juontaa juurensa luonnollisesta ja oikeutetusta lasten oikeuksien puolesta kampanjoinnista, joka oli seurausta erilaisten laiminlyöntien ja huolimattomuuden aiheuttamista vakavistakin loukkaantumisista.

Toisaalta kyseessä voidaan nähdä olevan myös käräjöimishaluisen yhteiskunnan hillitseminen suurten korvausten toivossa pienienkin loukkaantumisten sattuessa.

Viimeisimpänä kehitysvaiheena (2005) he näkivät leikkialueiden kehittymisen kohti

Geopark-leikkipuisto Stavangerissa. Emile Ashley / Helen + Hard AS

integroitujen leikkipaikkojen muodostumista, jossa erilaiset vähemmistökäyttäjäryhmät otetaan aktiivisesti huomioon leikkialueita suunniteltaessa. Tyypilliset kiinteät leikkivälineet kyllä auttavat lasta päästämään höyryjä ulos, mutta mahdollisesti epäonnistuvat tuomaan esiin muita leikin tärkeimpiä hyötyjä. Näistä tärkeimpiä ovat mahdollisuudet mielikuvitukselliseen roolileikkiin, hiljainen ja pohdiskeleva leikki, hienomotoristen taitojen käyttäminen ja kehittäminen, sekä kokeileminen ja löytäminen. Heidän mukaansa leikkivälineet ovat yleisesti myös liian kilpailuhenkisiä.

(Dudek 2005, ss. 197–199)

Lasten leikkivälineiden suunnittelija Michael Laris kertoo niistä havainnoistaan, joita hän on tehnyt leikkivälineitä suunnitellessaan. Välineiden tulisi olla hänen mukaansa turvallisesti toimivia, mutta myös riittävän haastavia. Luonnollisesti niiden täytyy täyttää teollisesti valmistetun tuotteen vaatimukset, olla houkuttelevia, edullisia ja lujatekoisia, mutta kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että ne vetoavat käyttäjiinsä syvemmin ja

”vaikeakäsitteisemmin” kuin suurin osa aikuisten tuotteista. Larisin mukaan niiden tulee kiihdyttää lapsen mielikuvitusta ja luoda lumouksen tuntua. Laris huomauttaa, että yli kaksivuotiaat lapset ovat yleensä hyvinkin kyvykkäitä tuntemaan omat fyysiset rajoitteensa ja pystyvät usein arvioimaan kohtaamansa tehtävän vaikeusasteen ottaen ainoastaan sellaisia riskejä, joista uskovat selviytyvänsä. Lasten joukossa on hänen mukaansa myös kriittisiä tarkkailijoita, jotka kuuntelevat ja katselevat vanhempia tai kokeneempia lapsia ja aikuisia, ja omaksuttuaan mielestään riittävän tietotaidon jostakin asiasta, uskaltautuvat itsekin kokeilemaan. Laris toteaakin, että mikäli lapset nähdään keksijöinä, on suunnittelijan rooli olla tulkki. Suunnittelijat antavat ensin muodon jollekin, joka sitten kohtaa lasten kehittyvien persoonallisuuksien erilaiset mielikuvitukselliset tarpeet. (Dudek 2005, ss. 14–17)

Leikkivälineiden konkreettisen sijoittelun suhteen Hicksit kirjoittavat, että liukumäet tulisi suunnata mieluummin pohjoiseen kuin etelään auringon lämpösäteilykertoimen vuoksi. Lisäksi keinut pitäisi suunnata siten, että aurinko ei pääsisi sokaisemaan keinujaa kevään ja syksyn auringonpaisteen aikana. Kaikki kiinteät leikkivälineet pitäisi sijoitella siten, että suosituimpien leikkivälineiden väliin tai ympärille ei muodostu väentungosta.

Liikkuvia osia sisältävien välineiden ja niiden jotka aiheuttavat pakotettua liikettä, tulisi sijaita leikkialueen reunamilla tai ruuhkattomissa osissa yhteentörmäysten välttämiseksi. Erilaiset turvapinnat ovat välttämätön varustus, mikäli leikkivälineiden korkeus ylittää 600 mm (Britannian lisäksi myös Suomessa). Joskus myös hyvin

hoidetun nurmikon merkitys turvapintana matalahkojen leikkivälineiden ja – esineiden ympärillä unohdetaan. Lisäksi kirjoittajat painottavat Britanniassa vuonna 2004 kokonaisvaltaisesti täytäntöön pantua vammaisten syrjintää ehkäisevää lakia. Heidän mukaansa rajoittamaton fyysinen pääsyy leikki- ja pelialueille on välttämätöntä. Kaikki riskejä sisältävät alueet ja elementit, kuten esimerkiksi vesialtaat, askelmat ja erilaisten liikettä synnyttävien leikkivälineiden läheisyydet tulisi kuitenkin merkitä tuntoaistia stimuloivilla indikaattoreilla, kuten esimerkiksi maan pintatekstuuria muuttamalla.

(Dudek 2005, ss. 208–209)

Mitä tulee turvallisuusnäkökulmiin, ei oikeastaan mitään voida suunnitella tai rakentaa, jos lähtökohtaisesti aina ajatellaan ainoastaan kaikkein pahimpia vaihtoehtoja.

Pelkäämällä leikkivälineiden mahdollista ilkivaltaista kohtelua, hajottamista tai graffitien maalaamista voidaan leikkivälineet tai – paikat päätyä riisumaan tarpeettoman tylyiksi tai jättää jopa kokonaan rakentamatta. Tylyä ja suoranaisesti kylmää suunnittelusuuntausta edustavat esimerkiksi Helsingin puistoihin viime vuosina ilmestyneet uudet puistonpenkit, joiden metallinen käsinoja estää penkillä makaamisen tai nukkumisen, vaikka kaupungin rakennusvirasto vetoaakin kyynärnojan olevan puhtaasti liikuntarajoitteisten ihmisten tueksi suunniteltu (Oksanen 2015). Mikäli tämä olisi ainoa syy, kahva tuskin sijaitsisi keskellä penkkiä? Vaikka kyseessä ei olekaan leikkiväline, kuvastaa tällainen ratkaisu osaltaan sitä ajattelumallia, jossa suunnittelua lähestytään pelkästään ongelmalähtöisesti. Entä jos yhteiskunta ottaisikin tavoitteekseen syrjäytymisen, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn ja inhimillisen hoidon sen sijaan, että rakentaisi esteitä niistä vääjäämättä seuraavien lieveilmiöiden esiintymiselle julkisessa tilassa?

Helsinkiläinen puistonpenkki.

Juhani Niiranen, Helsingin Sanomat

Palataksemme leikkipuistoihin, Ehmann et al. kirjoittavat niillä olevan kyvyn herättää ja ylläpitää ilontunteita ja myös nuorekasta asennetta iästä riippumatta ja tätä tärkeää ominaisuutta ei tulisi aliarvioida. Vaikka leikkipaikat usein mielletäänkin nuorten paikoiksi, ei niiden iloa ja elämänhalua tarjoamia vaikutuksia tulisi rajoittaa lapsiin.

Kehitettäessä uusia leikkipaikkatypologioita kaikenikäislle ihmisille, voidaan päästä taas kiinni nuoruuden leikkisiin asenteisiin motorisia taitoja ja mielikuvitusta samalla terävöittäen. (Ehmann et al. 2012, s.129) Lasten ja vanhusten palveluja sisältävän rakennuksen pihamaalla voisikin hyvin olla myös sellaisia leikki- tai toimintavälineitä, jotka soveltuisivat ikään katsomatta lähtökohtaisesti kaikille käyttäjille.

Leikkivälineiden ei myöskään tarvitse välttämättä olla uusia täsmävarusteita.

Stavangerissa Norjassa sijaitseva Geopark-leikkipuisto (Helen & Hard 2008) on rakennettu käyttäen erilaisia öljyteollisuuteen liittyviä kierrätyselementtejä yhdistäen ne urbaanin kestävän kehityksen teemaan. Rakennusmateriaalia on ammennettu hylätyistä öljynporauslautoista ja rannikkoasemista, sekä erilaisista sekalaisista romukasoista muuttaen entinen hylätty rantatontti kuhisevaksi lasten ja aikuisten sosiaaliseksi kohtaamispaikaksi. (Ehmann et al. 2012, s.134) Ennakkoluulottomalla asenteella ja mielikuvituksen käytöllä voidaankin säästää myös materiaalikustannuksissa.

Erilaisten taideaineiden harrastamista ei myöskään tarvitse rajoittaa sisätiloihin, ulkoseinien maalaaminen liitutaulumaalilla voi tuottaa lapsille aivan uudenlaista iloa ja saada näin seinäpinnat jatkuvasti elämään. Esimerkiksi Kiinassa sijaitsevan julkisen peseytymisrakennuksen Split Bathhouse:n (BaO architects 2011) ulkoseinät on maalattu liitutaulumaalilla. Seinäpinnat mahdollistavatkin niin pelaamisen, itsensä ilmaisun kuin julkisten ilmoitusten yms. välittämisen. (Ehmann et al. 2012, s.178)

Vaikka luonnonelementtien esiintyminen päiväkotien pihamailla onkin alati pienenevien ja yhä tarkemmin suunniteltujen pihojen takia vähentynytkin, eivät ne sentään ole vielä meillä täysin hävinneet. Mikäli pinta-ala ja olosuhteet mahdollistavat, on päiväkodin pihalla mahdollista aina myös kasvattaa erilaisia hyötykasveja. Burken mukaan lasten näkökulmasta syötävien kasvien kasvattaminen voidaan nähdä tärkeänä siinä mielessä, että kaupunkiympäristössä lapset helposti vieraantuvat ruuan alkuperästä. Sitouttamalla lapsia erilaisiin viljelyprojekteihin oppivat lapset kunnioittamaan ruokaa aivan eri tavalla heidän ollessa aktiivisina osallistujina sen kasvattamisessa. Burken mukaan erilaisilla yhteisillä viljelyprojekteilla voidaan vaikuttaa seuraavien sukupolvien asenteisiin ruokaa ja kulutusta kohtaan. (Dudek 2005, s. 274)

Yllä: Leikkipuisto Kööpenhaminassa, EK. Alla: Split Bathhouse, BaO Architects