Lisääntyvä ikäihmisten määrä ja hoidontarve

Jo vuonna 2003 Jyrkämä kirjoitti väestön ikääntymisen olevan Suomessa varsin nopeaa johtuen suurten ikäluokkien niin absoluuttisesta kuin suhteellisestakin huomattavasta osuudesta väestöstä. Vuonna 2000 joka seitsemännen suomalaisen kuuluessa yli 65-vuotiaisiin, eli tilastollisesti ”vanhusväestöön”, on saman luvun ennustettu olevan vuonna 2030 lähes joka neljännes. Luonnollisesti alueelliset erot myös korostuvat. Jyrkämän mukaan kiivasta keskustelua on aiheuttanut jatkuvan eliniän pitenemisen merkitys ensisijassa toimintakykyisten vuosien lisääntymiseen, eikä selvää yksimielisyyttä ole saavutettu. Kuitenkin esitettyjen arvioiden mukaan eliniän kasvu näyttäisi vaikuttavan niin toimintakyisten vuosien lisääntymiseen, kuin myös niiden aikojen, jolloin heikentyneen toimintakyvyn vuoksi avuntarve on suuri. Jyrkämä kirjoittaa, että erilaisten ikääntyneiden ihmisten erityisryhmien suureneminen tulee olemaan joka tapauksessa merkittävä seuraus ja esimerkiksi erilaisista dementioista kärsivien määrä tulee nousemaan. (Marin & Hakonen 2003, ss. 14–16) Tältäkin pohjalta tuntuisi luontevalta, että vanhusten ja lasten päivähoitolaitoksia ryhdyttäisiin tulevaisuudessa sijoittamaan enemmänkin saman katon alle. Muistisairaiden pitkäaikaishoidon ehkäisemisellä ja kehittämisellä on taloudellisesti suuri merkitys, sillä

muistisairauksien aiheuttamista kustannuksista 80 prosenttia on arvioitu muodostuvan ympärivuorikautisen hoidon osuudesta (Erkinjuntti et al. 2010, s. 514).

Saarenheimo kirjoitti puolestaan jo yli kymmenen vuotta sitten, miten hyvinvointivaltion vähiten murentuessa on vanhuuden loppuvaihe alettu näkemään yhä enemmän niin hoidollisena kuin yhteiskunnallisenakin taakkana, alettu arvuuttelemaan vanhusten eläkkeiden maksajaa tulevaisuudessa väestön ikärakenteen muuttuessa ja toisaalta myös suhtautua kriittisesti huoletonta ja aktiivista ”kolmatta ikää” eläviin kansalaisiin.

(Marin & Hakonen 2003, s. 45) Tässä yhteydessä on hyvä myös muistuttaa, että iäkkäät ihmiset eivät vastoin yleistä mielikuvaa muodosta mitään yhtenäistä joukkoa, vaan he eriytyvät muun muassa terveydentilansa, asuinpaikkansa, taloudellisen tilanteensa ja elämäntyylinsä osalta yhä useampiin erillisiin alaryhmiin (Özer-Kemppainen 2005, s.

7). Kotilainen puolestaan kirjoittaa, että dementoituneetkin ovat yksilöitä siinä missä muutkin ihmiset (Kotilainen et al. 2003, s. 15), niinpä ihmisiä ei tulisikaan niputtaa yhteen pelkän ikänsä tai sairautensa perusteella.

Jyrkämän mukaan laitoshoidon osuus on selkeästi supistunut, mutta samaan aikaan vanhusten lukumäärään suhteutettuna myös muut palvelut ovat vähentyneet lukuun ottamatta palveluasumista. Etenkin kotihoidonapu on vähentynyt. Jyrkämä kysyykin, että miten tai ketkä tarkalleen hoitavat esimerkiksi ne satatuhatta tulevaa dementiasta kärsivää, mikäli laitospaikat hävitetään kodinhoitoavun hiipuessa ja omaishoidon tuen ollessa aina vaikeampaa saada? (Marin & Hakonen 2003, s. 19) Marinin mukaan aikaisemmin oli tapana siirtää vanhukset avun tarpeen lisääntyessä syrjäseuduille perustettuihin kunnalliskoteihin, jossa vanhukset olivat tilallisesti periferiassa ja ilmeisesti myös symbolisesti pois näkyviltä. Samoja syrjäyttäviä piirteitä on hänen mukaansa edelleen nähtävissä ikääntyvien elämisen ja asumisen järjestelyjen suhteen, esimerkiksi asuttaessa vanhoja ihmisiä erilleen muista ikäryhmistä. (Marin & Hakonen 2003, s. 29) Tältäkin pohjalta vanhusten ja lasten palvelujen tarjoaminen samassa rakennuksessa pienentää ikäryhmiin perustuvaa jaottelua ja tuo vanhukset osaksi heidän omaa elämäänsä aktiivisempaa ja moniulotteisempaa elämänpiiriä, jolla voidaan olettaa olevan suotuisia vaikutuksia vanhusten voinnin kannalta. Mikäli perinteiset byrokraattisen kankeat eri asiakasryhmiä hoitavien henkilöiden vastuualueiden jaottelut pystyisivät murtumaan ja limittymään, voisi mahdollisesti osa henkilökunnasta osallistua harkitusti niin lasten kuin vanhustenkin hoitoon ja huolenpitoon. Tämä voisi osaltaan tuoda myös kustannussäästöjä, jotka tuntuvat lopulta valitettavasti olevan

usein se suurin motivaattori muutokselle.

Erilaiset hoitomuodot, eli avohoito, välimuotoinen hoito – johon lukeutuvat mm.

palveluasuminen ja päiväsairaalahoito – sekä laitoshoito muodostavat jatkumon, jossa eri hoitomuotojen väliset rajat ovat epäselviä (Erkinjuntti et al. 2010, s. 515). Tärkeimpiä muistipotilaiden laitos- ja välimuotoisia palveluita ovat päivähoito palvelukeskuksessa tai vastaavassa, päiväsairaanhoito päiväsairaalassa (terveyskeskussairaalassa), lyhytaikaishoito (esim. vanhainkodissa), palvelu- / -ryhmäasuminen, vanhainkotihoito, pitkäaikaishoito terveyskeskussairaalassa, psykogeriatrinen erikoissairaanhoito, hoito terveyskeskussairaalan akuuttiosastolla, hoito somaattisen erikoissairaanhoidon yksikössä ja dementiahoidon erityisyksiköt (Erkinjuntti et al. 2010, ss. 520–522).

Palvelukeskuksessa tai vastaavassa tapahtuvan päivähoidon (eli päivätoiminnan) sisältö koostuu perustarpeista huolehtimisesta ja viriketoiminnasta. Hoidon hyviä puolia on, että se ylläpitää muistisairaan ihmisen toimintakykyä ja elämänlaatua eli sosiaalisia suhteita ja vapauttaa omaiset päivän ajaksi hoitovastuusta. Negatiivisena puolena voi esiintyä paikanvaihtoon liittyvää oireilua. Tällaisen hoitomuodon kohderyhmänä ovat sellaiset muistisairaat ihmiset, jotka ovat voinniltaan vakaita, joiden dementia on luonteeltaan lievää tai keskivaikeaa ja jotka yleensäkin asuvat kotona omaistensa kanssa. Päivähoito ei kuitenkaan sovellu käytösoireisille ja haasteina on muistipotilaiden omien ryhmien muodostaminen, henkilökunnan osaamistason kehittäminen ja dementoituneiden erityispiirteiden ja -tarpeiden huomioonottaminen ympäristön suunnittelussa.

(Erkinjuntti et al. 2010, s. 520) Etenkin erityisyksiköistä saadut rohkaisevat kokemukset ovat suunnanneet Suomessa selkeästi kohti eriytynyttä dementiahoitoa, eli tällöin dementiayksikkö profiloituu jonkin tietyn ryhmän erityisongelmiin, kuten alkoholidementiaa sairastavien tai työikäisten muistisairaiden ongelmiin. Asiakkaiden viihtyvyyden ja kustannusten kannalta yksikön koolla on merkitystä ja maksimikokoa dementiayksikölle pidetäänkin 12–18 hoitopaikkaa, joka vielä mahdollistaa turvallisen ja kodikkaan ilmapiirin luomisen. (Erkinjuntti et al. 2010, s. 523)

Koposen ja Saarelan mukaan muistisairaiden potilaiden hoitoympäristöjä koskevat suositukset eivät perustu tutkimuksiin, eikä niissä arvioida eri käytösoireiden ehkäisytapoja, syntyä tai oireiden aiheutuvien haittojen lievittämistä. Huolimatta kontrolloitujen tutkimusten puutteesta, on voitu havaita hyödylliseksi hoitokotien ympäristön selkeys, kuten esimerkiksi huoneiden sijoittaminen muistisairaiden

kannalta helposti nähtäviksi ja hahmotettaviksi. Hoitokodissa asukkaan omaa selviytymistä ja tilanteiden hallintaa tukee ympäristö, joka on tarkoituksenmukainen ja helppokäyttöinen. Pyrkimällä kompensoimaan hoitoympäristössä muistisairauden aiheuttaman toimintakyvyn heikkenemistä, vähennetään epäonnistumisen ja osaamattomuuden seurauksena syntyvää turhautumista. Erilaiset opasteet, eri tarkoituksiin käytettävät erilliset tilat ja mahdollisuudet turvalliseen toimintaan edesauttavat sujuvaa toimintaa hoitoympäristössä, myös ympäristön virikkeellisyyttä, kuten erilaisten äänten ja yleisen melun tasoa tulisi voida säädellä. Koponen ja Saarela myös toteavat, että peilien heijastavat kuvat voivat lisätä muistisairaiden käytösoireita ja peilejä tulisikin olla ainoastaan kylpy- ja eteistiloissa. Muistipotilaiden heikentyneen stressinsietokyvyn johdosta käytösoireiden syntyyn voivat vaikuttaa niin ali- kun ylivirikkeisetkin ympäristöt. On myös todettu, että kodinomainen laitosympäristö verrattuna perinteiseen on tehnyt muistipotilaista motorisesti ja verbaalisesti rauhallisempia. Kodinomaisuuden seurauksena myös henkilökunnan työtyytyväisyyden on raportoitu kohonneen. Ympäristömuutokset aiheuttavat muistisairaille yleensä ongelmia. (Erkinjuntti et al. 2010, ss. 490–491)

Perinteisten hoitomuotojen lisäksi on olemassa myös erilaisia luovia ja vaihtoehtoisia toimintoja, joilla ikääntyvien arjessa jaksamista ja toimintakyvyn säilymistä voidaan tukea, kuten esimerkiksi erilaiset taidemuodot ja puutarhanhoito. Koposen ja Saarelan mukaan virikkeitä painottavissa hoitomuodoissa pyritään potilaille tuottamaan mielihyvän kokemuksia. Esimerkiksi musiikkiterapian on havaittu saavan vaikeastikin muistisairaan potilaan reagoivan musiikkiin ja erityisesti rytmiin. Tunne-elämyksien kokeminen musiikin avulla ei katoa, vaikka kognitiiviset kyvyt heikkenisivätkin.

(Erkinjuntti et al. 2010, s. 489) Taiteella onkin kyky toimia siltana ihmisen sisimpään joko itse tuottamisen tai vastaanottamisen kautta, valmiiden teosten katseleminen tai kosketus eri materiaaleihin koskettaa ja liikuttaa muistoja, mielikuvia ja mieltä. Kuvallisen ilmaisun kautta on mahdollista edistää voimavarojen uusiutumista ja esimerkiksi vähentää erilaisten sairauksien synnyttämää jähmettyneisyyttä. (Marin & Hakonen 2003, s. 155) Hohenthal-Antin kirjoittaa puolestaan Suomessa melko tuntemattoman ilmiön, senioriteatterin mahdollisuuksista. Senioritaide voi siis olla muutakin kuin askartelua ja taidetoiminnan kautta vanhukset voivat irtaantua pelkästä passiivisesta vastaanottajan roolista. Teatterin kirjallisista traditiosta irtautumalla voidaan hänen mukaansa kiertää muistamisongelmat. (Marin & Hakonen 2003, s. 155) Lisäksi esimerkiksi impro-teatteri ei vaadi vuorosanojen muistamista. Tutkimusten mukaan

Pak Tsz Lane Park Elderly Fitness Corner, Hongkong. WM

kaikki dementiahoidon piirissä olevat asiakkaat sairautensa tilasta huolimatta hyötyvät huomattavasti erilaisista ohjatuista toimintatuokioista, kuten laulusta, liikunnasta ja muusta järjestetystä toiminnasta (Topo et al. 2007, s. 6).

Hakonen kirjoittaa, että Lohrin mukaan (1998) erityisesti vihreä ympäristö tuottaa ikäihmisille luontokokemuksia, joilla on muun muassa elvyttäviä, fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia voimavaroja lisääviä vaikutuksia, kuten myös esteettisiä elämyksiä luova vaikutus. Muistihäiriöisille tuttua ja turvallista elinpiiriä voivat edustaa kasvit. Hakosen mukaan kasvien fyysiset hyvinvointivaikutukset ilmenevät muun muassa siten, että kasveilla on ympäristön laatua parantava vaikutus vapauttamalla happea ja lisäämällä kosteutta hengitysilmaan. Kasvit voivat siis puhdistaa ilmansaasteita niin sisällä kuin ulkonakin. Hakonen myös toteaa, että Lohrin mukaan (1998) huonepölyn määrän on todettu olevan vähäisempi kasveja sisältävissä tiloissa kuin kasvittomissa. Hakosen mukaan puutarhanhoidossa niin aineelliset kuin henkisetkin elementit yhdistyvät.

Kasvien aktiivinen hoitaminen ja kasvun seuraaminen suuntaavat tulevaisuuteen, mutta

toisaalta kasvit myös herättävät muistoja. (Marin & Hakonen 2003, ss. 214–215) Kotilainen puolestaan viittaa Mooneyn tutkimukseen (1992), jonka mukaan dementoituneista ihmisistä 95 prosentilla puutarhassa oleskelu vaikutti myönteisesti mielialaan ja jo lyhyt oleskelu luonnossa vähensi stressiä. Oleellista on myös huomioida, että puutarha tarjoaa myös henkilökunnalle pakopaikan stressistä ja esimerkiksi erilaisten dementiakotien yhteydessä tilaisuuden keskustella kahden kesken niin asiakkaiden, työkavereiden kuin omaistenkin kanssa. Kuten lastenkin puutarhasuunnittelun yhteydessä, myrkyllisiä ja piikikkäitä kasveja tulee välttää. (Kotilainen et al. 2003, ss.

36–37) Helsingin Sanomien mukaan Espooseen avattiin vuonna 2015 yksityinen Suomen ensimmäinen teemallinen vanhusten hoivakoti, jossa ulkoilu- ja puutarha – teeman mukaisesti vanhukset pääsevät ulkoilemaan halutessaan useasti päivässä ja jonka varustuksiin kuuluu muun muassa viljelylaatikoita, kasvihuone ja pupula (Jokinen 2015).

Liikunta voidaan nähdä ikäihmisille yleisestikin hyvänä asiana, sen hidastaessa fyysisiä ikääntymismuutoksia. Kuitenkin erityisesti vanhusten tapauksessa kaatumistapaturmien estäminen on ensiarvoisen tärkeää jo kansantaloudellisessakin mielessä, kaatumisen pelon ollessa muutenkin ikäihmisten yleisin pelko. Tätä pelkoa voidaan kuitenkin vähentää määrätietoisella liikunnalla. Erityisen tärkeää ikäihmisille on lihasvoiman ja lihaskestävyyden ylläpito, sekä tasapainon parantaminen, jolla osaltaan voidaan pienentää kaatumisriskiä. Luonnollisesti liikunnalla voidaan torjua myös ylipainoa ja diabeteksen syntyä. Liikunta voi olla jokapäiväistä arkiliikuntaa, terveysliikuntaa tai kuntoliikuntaa. Liikunta voi tapahtua arkiaskareita toimittaessa, luonnossa kävellen tai vaikkapa kuntosalilla. Erityisesti raikkaan ilman ja luonnon merkitys liikunnan yhteydessä on ikäihmisille erityisen tärkeää. (Lehmuspuisto & Åkerblom 2007, ss.

5-10)

Ukkonen-Mikkolan mukaan Koivunen (2001) varoittaa kuitenkin vanhuuden ohjelmoimisesta ja liiallisesta aktivoimisesta. Myös vanhuksen sisäiseen elämään ja hiljaisuuden kokemiseen tulisi antaa tilaa. Vanhuus voi olla täynnä sisäistä elämää ja rikkautta, vaikka siihen ei liittyisikään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää osallistumista.

Vanhus voi istua pitkiä aikoja kaikessa rauhassa, kuitenkin hänen sisäisessä maailmassaan voi tapahtua aktiivisesti paljon asioita. Vanhuksen tulisikin saada rauhassa tuottaa yhteenveto oman elämänsä kertomuksesta elämällä uudestaan muistot ja tunteensa läpi.

Kuvat EK

Vastaavasti lapsi luo puolestaan oman maailmansa itse joka päivä havainnoimalla ja tutkimalla sitä. Vanhuus voidaankin nähdä aikana, jolloin oman elämän tarinan luominen saatetaan päätökseen ”seikkailemalla” omassa mielessä ja tutkimalla oman hiljaisen tiedon lokerot läpi. Toisin sanottuna vanhuudessa kerrotaan oma luomiskertomus loppuun. (Ukkonen-Mikkola 2011, s. 31)