Keinut ja turvahiekkaa – piha-alueiden alennustila

monesti pahimmillaan luo tietynlaisen kierrätyskeskusmaisen tai kirpputoritunnelman.

Voidaankin myös esittää kysymys, että onko lapsilla ylipäänsä tyylitajua? Päiväkoteihin monesti yhdistyvä ”tanttatyyli” kun sotii perinteisesti arkkitehtien pelkistettyä tyylitajua vastaan. Kuitenkin esimerkiksi Dudekin mukaan lapset kyllä tunnistavat iästään huolimatta laadun ja hyvän suunnittelun sellaista kohdatessaan (Dudek 2005, s. xvi).

Kokljuschkin mukaan päiväkodit tuntuvat usein olevan suunnitellun liiaksi hiljaisista toiminnoista nauttivia lapsia silmälläpitäen. Hän esittääkin kysymyksen, voisivatko päiväkodit muuttua enemmänkin seikkailupaikoiksi, joissa erilaisten elämysten, niin tiedon, tunteen kuin toiminnankin maailmasta olisi mahdollista kokea. (Kokljuschkin 2001, s. 80) Hänen mukaansa päiväkotien tilaratkaisuissa on perinteisesti suosittu paljon rauhallisissa tiloissa viihtyviä yksin tai pienissä ryhmissä toimivia lapsia.

Kokljuschkin pitää suomalaisen päiväkotiympäristön monipuolistamista yhtenä suurena haasteena. (Kokljuschkin 2001, s. 83) Hänen mukaansa lasten tulisi saada kokea jännittäviä, pelottavia, rauhallisia ja tunnelmallisia asioita. Lapsen tulisi saada valita metelin ja hiljaisuuden välillä, kokeilla rajojaan ja taitojaan omilla äärirajoillaan ja ottaa mallia muista ja toimia itse mallina. (Kokljuschkin 2001, s. 85) Hänen mukaansa päiväkodeissa usein vallitseva samanlaisuusideologia tuntuisi suosivan sopeutuvaisia lapsia, jolloin päiväkodin toimivuus nähdään usein lasten tarpeita ja tunteita tärkeämpinä (Kokljuschkin 2001, s. 89).

Kokljuschkin on oikeassa siinä, että suomalaisen päiväkotiympäristöjen monipuolistaminen olisi paikallaan. Luovuutta ja mielikuvitusta stimuloivia tiloja kaivattaisiin. Oman kokemukseni mukaan suurin ongelma päiväkotien tilojen suhteen on se, että erilaisia tiloja ei tahdo löytyä riittävästi. Niinpä samassa tilassa joudutaan yrittämään leikkiä rauhallisia ja keskittymiskykyä vaativia, sekä meluisampia ja riehakkaampia leikkejä samaan aikaan. Tästä ei seuraa kuin yhteentörmäyksiä, stressiä ja yleistä tyytymättömyyttä. Toisaalta päiväkotien muuttaminen ”seikkailupaikoiksi”

ei sekään kuulosta pedagogisessa mielessä ja temperamenttitutkimuksen nojalla rationaaliselta. Jos jonkin suuntauksen väliltä pitäisi valita, temperamenttitutkimuksen valossa on helppoa sanoa rauhallisuutta ja hiljaisuutta edistävien sisätilojen olevan toimintaympäristön kannalta parempi ratkaisu. Ideaalisessa tilanteessa myös rajummille leikeille toki olisi hyvä tarjota mahdollisuus myös sisällä. Luodessa tällaisia rajumman leikin ympäristöjä on erittäin tärkeää huomioida melun negatiiviset vaikutukset

oppimisen ja jaksamisen kannalta. Tässä yhteydessä on tärkeää nostaa esille erikseen myös henkilökunnan jaksaminen jatkuvassa metelissä. Melua ja esimerkiksi runkoääniä synnyttävien tilojen sijoituksessa on tärkeää huomioida, että ne eivät sijainnillaan häiritse esimerkiksi lepohuoneissa tapahtuvaa tärkeää päivälepoa. Esikouluikäiset saattavat viettää lepohuoneessaan vain puoli tuntia lepäillen, kun taas pienemmät lapset voivat nukkua kaksikin tuntia. Nämä erilaiset tarpeet tulee huomioida ja lasten oikeus häiriöttömään lepoon taata. Toisaalta esimerkiksi Kalliala muistuttaa, että epätoivoisten

”jokaiselle jotakin” – kompromissien sijasta voisivat päiväkodit aivan hyvin myös profiloitua erilaisten näkemysten mukaisesti (Kalliala 2012, s. 96).

vaikka luonnon itsensä suunnittelema ympäristökin olisi ollut tarjolla. Tietysti rakentaminen tasaiselle puuttomalle hiekkakentälle on helpompaa, kuin vaikkapa rinnetontille säästettäviä puita samalla varoen. Muun muassa Nepponen on kuitenkin kirjoittanut lasten rakastavan erilaisia luonnon yksityiskohtia, kuten kiviä, kallioita, nurmikoita, kiipeilyn mahdollistavia puita, oksia ja risuja, puroja ja lätäköitä (Jarasto et al. 1999, s. 132). Saman olen voinut itsekin havaita loputtoman monta kertaa. Lasten ääretön innokkuus pieniäkin metsätilkkuja kohtaan toisaalta myös varmasti osittain kielii siitä, että nykylapset eivät pääse leikkimään luontoympäristöissä läheskään tarpeeksi. Kaikkien päiväkotien pihat eivät ole kuitenkaan toivottomia, esimerkiksi muuan tamperelaisen päiväkodin varsinaisen ulkoilupihan vieressä oli aidattu täydellisessä luonnontilassa oleva pienehkö metsäalue, jonne isommat lapset pääsivät ajoittain leikkimään. Metsässä leikkiminen oli lapsille joka kerta suuri seikkailu, eikä tämä seikkailu tarvinnut mitään lisärekvisiittaa päiväkodin ulkovarastosta.

Kalliala kirjoittaa pihaleikkivälineiden suomalaisissa päiväkodeissa olevan ennakoitavissa hiekkalaatikoiden, liukumäkien, keinujen ja kiipeilytelineiden tehdessä pihasta päiväkodin pihan. Maan ollessa sula lapsille on tarjolla erilaisia lähinnä hiekkaan liittyviä tarvikkeita, kuten lapioita, ämpäreitä ja hiekkamuotteja, toki myös perinteisesti hyppynaruja ja autoja. Talvella puolestaan esiin kaivetaan lumikolat, lumilapiot ja pulkat.

(Kalliala 2008, s. 210) Riippumatta kunnasta ja päiväkodista, tuntuvat pihavälineet kiinteistä kiipeilytelineistä autoihin ja lapioihin olevan melkeinpä identtisiä Suomessa, samojen valmistajien osin toki hyvinkin tarkoituksenmukaisia, mutta samalla myös hyvin ennakoitavissa olevia välineitä.

Kalliala huomauttaakin tahattomasti tai tarkoituksella valtaosan ”kesätavaroista”

liittyvän kiinteästi hiekkaan, sen kaivamiseen, kuljetukseen, muotoiluun tai milloin mihinkin. Maan ollessa sula hiekka on lapsen askelten alla ja käsillä heti kyykistyessä, hiekkalaatikolla ollessa ”varsinainen” hiekka. Hiekka toimiikin monen lapsen oman leikki-idean mahdollistajana. Hiekka ja pienet kivet ovat muuntautumiskykyisiä ja aina valmiina käytettäväksi, eivätkä ne ole ”liian valmiita”. (Kalliala 2008, ss. 210–211) Huomionarvoista on kuitenkin jo edellä todettu, eli hiekkapihojen kilpailijoiksi ainakin pääkaupunkiseudulla nousseet asvaltilla ja erilaisilla turvamassoilla peitetyt pihat. Nämä pihat kuristavat leikin mahdollisuuksia entisestään. Pihojen parturoiminen kaikesta elävästä, pinnoittaminen keinotekoisilla materiaaleilla ja varustaminen ennalta tarkkaan määritellyillä leikkivälineillä on pahasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, että hyvään

Uusia valmistuvia päiväkoteja Helsingissä syksyllä 2015, yllä Ruskeasuon energiatehokas päiväkoti ja alla päiväkoti Kurkimoisio. EK

lapsuuteen kuuluu läheinen luontosuhde (Kalliala 1999, s. 253). Rakentavatko nämä pihat siis osaltaan hyvää lapsuutta? Kuinka moni aikuinen päällystäisi vapaaehtoisesti oman omakotitalonsa pihan pelkällä hiekalla?

Viime vuosien ilmiönä myös erilaiset viihdemaailman hahmot ovat enenevissä määrin nousseet osaksi leikkivälineitä, erityisesti leikkipuistojen ja päiväkotien pihojen leikkivälineitä. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa, että pelkkä angry birds – hahmojen esiintyminen leikkipuistoissa ei tee lapsesta aggressiivista tai häiritse hänen kehitystään, mutta sen sijaan lapsen ”sosiaalisen viestintäjärjestelmänsä varhainen ohjelmointi voi mennä epäkuntoon”. Eli vihaiset linnut eivät välttämättä haittaa, mutta eivät myöskään tue lapsen kehitystä. Hän jatkaa, että jo muutaman viikon ikäiset lapset kykenevät tunnistamaan kasvojen ilmeistä tunnetiloja ja tietyt ilmeet luetaan vauvan kulttuuritaustasta riippumatta samalla lailla. Pienet lapset mieltävät eläimet ihmisen kaltaisiksi ja lasten mielestä eläimet tuntevat samoja tunteita ihmisten kanssa. Vihaisen ilmeen on todettu aiheuttavan ahdistusta jo pienessä vauvassa. Niinpä vihaisten lintujen tapauksessa, vihainen hahmo koetaan pelottavaksi. (Keltikangas-Järvinen 2012, s.

25) Tämän lisäksi voidaan myös kysyä, onko leikkivälineisiin järkevää liittää tiukasti aikasidonnaisia viihdehahmoja ja kuuluvatko esimerkin kaltaiset kaupalliset hahmot ylipäänsä päiväkotiympäristöön, etenkään julkisien laitosten yhteyteen? Esimerkiksi lähtökohtaisesti ”turvallisempia” ja myös ajattomampia muumejakaan kun ei päiväkotien pihoilla juuri näy. Pelkkä suomalaisella menestystuotteella ratsastaminen ei pitäisi olla riittävä syy tuoda tällaisia kaupallisia hahmoja päiväkotiympäristöön.

Tyypillistä päiväkotien pihamailla tuntuvat olevan myös erilaiset kukka- ja pensasistutukset, jotka on tapana aidata merkiksi siitä, että niiden alueilla ei lasten tulisi esimerkiksi lapioillaan kuopsuttaa. Jos kuitenkin pihamaat jatkuvasti pienenevät, kuinka tarkoituksenmukaista on aidata osa lapsia varten suunnitellusta pihasta merkiksi lapsilta kielletystä alueesta? Monesti nimenomaan erilaiset pensaanaluset tuntuvat olevan lapsista erityisen kiintoisia, koska ne saattavat olla harvoja tai jopa ainoita ennalta suunnittelemattomia luonnonmukaisia kohteita päiväkodin pihalla, ne ovat jännittäviä, stimuloivat lapsen mielikuvitusta ja muodostavat mittakaavaltaan lapsiin vetoavia ahtaita viherluolia. Aina kyseessä ei ole myöskään ajattelematon suunnittelu, vaan myös henkilökunta voi rajoittaa pihan täysimittaista hyödyntämistä.

Tätä täysin turhaa rajoittamista joutuu päiväkotiympäristössä kohtaamaan jatkuvasti.

Esimerkiksi erään päiväkotipihan nurkkaan oli istutettu tiheästi kuusia, arkkitehdin

ideana oltua kuulemma ”taikametsän” suunnittelu lapsia varten. Lapset rakastivatkin tuota luonnonmukaista ja jännittävää nurkkausta, mutta moni ulkovalvonnassa ollut työntekijä valitti säännöllisesti nurkkauksesta ja pyrki suorastaan estämään lapsia leikkimässä siellä perusteena valvonnan vaikeus, vaikka kyseessä oli muutaman hassun neliömetrin alue.

Aina voisi toki luonnollisesti olla huonomminkin. Esimerkiksi Palolan mukaan ainakin viisitoista vuotta sitten Hollannissa, jossa varsinaisia kunnallisia päiväkoteja ei ollut ollenkaan kuntien ostaessa palvelut ulkopuolisilta palveluntuottajilta, saattoivat lapset pahimmillaan joutua ulkoilemaan päivittäin ainoastaan pienellä parvekkeella, sillä päivähoidon tarkastajien vastuualueeseen kuului lähinnä vain hoivamiljöön turvallisuuden ja hygieenisyyden arvioiminen. (Palola 2000, ss. 109 & 114) Näihin

”parvekepihoihin” nähden suomalaiset päiväkodinpihat näyttäytyvät luonnollisesti kaikkine puutteineenkin paratiisimaisina ratkaisuina.

Ulkometsän päiväkoti Kokkolassa. Kokkolan kaupunki

standardeja, mutta se ei kuitenkaan muuta kurittomien lasten asemaa, jotka syystä tai toisesta tylsistyvät ja vieraantuvat opiskelun parista ja monella tapaa myös sivistyneestä yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. (Dudek 2005, s. xiii) Toisin sanottuna Dudek siis painottaa, ettei paraskaan mahdollinen arkkitehtuuri itsessään pysty ratkaisemaan erilaisia lasten käytöshäiriöitä. Yleisesti Dudekin suhtautuminen lapsia kohtaan vaikuttaa ajoittain hivenen autoritääriseltä ja vanhakantaiselta, hän ei esimerkiksi juurikaan kyseenalaista koululaitoksen yleisesti jäykkiä pedagogisia struktuureja, vaikka toki erilaiset käytöshäiriöt ovat viime vuosina huomattavasi lisääntyneet mm. eksyksissä olevan vanhemmuuden johdosta.

Yksi Dudekin esittelemistä päiväkotikohteista on Hollantiin Soest:iin vuonna 1993 valmistunut Ton Venhoevenin suunnittelema Het Kasteel (Linna), jonka arkkitehtuuriympäristö onnistui Dudekin mukaan herättämään lasten luontaisen seikkailuntunteen ja sai heidät testaamaan psyykkisten ja fyysisten ominaisuuksiensa yhteispeliä, luoden lapsille samanaikaisesti vahvan illuusion omasta itsenäisyydestään.

Päiväkodissa lapset saivat mm. kiipeillä vapaasti portaita ja erilaisia päiväkodin sisätiloihin suunniteltuja tasoja pitkin. Dudek toteaakin, että Britanniassa vastaavat ratkaisut olisi kielletty potentiaalisen vaarallisuutensa takia. Vastaava ylisuojelu on yhtälailla ominaista suomalaiselle rakennetulle ympäristölle. Dudekin mukaan lapsille ei ko. päiväkodin tapauksessa ollut havaittavaa väliä ulko- tai sisämaiseman suhteen.

Hänen mukaansa lapset suhtautuivat molempiin ympäristöihin samoin tavoin, mikäli se vain sallittiin. Kuvien perusteella Het Kasteel on jotakin, jota ei Suomessa voisi yksinkertaisesti rakentaa tiukkojen rakentamismääräysten vuoksi. Rakennuksen sisätilat vaikuttavat suorastaan virkistävän viimeistelemättömiltä ja suurpiirteisiltä verrattuna usein viimeistä piirtoa myöten hiottuihin ratkaisuihin. (Dudek 2005, ss. xvi-xvii;

VenhoevenCS architecture + urbanism 2016)

Lastentilojen arkkitehtuuriratkaisuissa Dudek varoittaa erilaisten päälle liimattujen elementtien käytöstä, idyllisistä aikuisten näkemyksistä siitä, mitä lasten arkkitehtuurin tulisi olla. Erilaiset selvästi lapselliset viittaukset, kuten nallekarhuovenkahvat tai pelkästään kirkuvien päävärien käyttö ovat hänen mukaansa esteettisesti köyhiä ja lasta aliarvioivia valintoja, sillä hänen mukaansa lapset kyllä tunnistavat iästä riippumatta hyvän suunnittelun ja laadun, kun sellaista kohtaavat. (Dudek 2005, s. xvi) Dudekin mukaan rakennetun ympäristön tulisi olla aistirikas ja esimerkiksi vanhempien lasten viehtymisen digitaalisiin ympäristöihin Dudek selittääkin sillä, että ne ovat suhteellisen

Het-Kasteel -päiväkoti. VenhoevenCS, René de Wit

3.8. Hyvät lastentilat ja -ympäristöt arkkitehtuurikirjallisuuden näkökulmasta