^ććŶŶƂůůŝƐĞŶŬŽƟŚŽŝĚŽŶ͕ŽŵĂŝƐŚŽŝĚŽŶƚƵĞŶ͕ƚĞŚŽƐƚĞƚƵŶƉĂůǀĞůƵĂƐƵŵŝƐĞŶũĂ vanhainkodissa tai pitkäaikaisessa laitoshoidossa terveyskeskuksessa olleet 75 ǀƵŽƩĂƚćLJƩćŶĞĞƚ͕ƉƌŽƐĞŶƚƵĂĂůŝŶĞŶŽƐƵƵƐǀĂƐƚĂĂǀĂŶŝŬćŝƐĞƐƚćǀćĞƐƚƂƐƚć͘
Lähde: THL, Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2016. Tulostettu 16.1.2016
kasvanut melko tasaisesti vuosittain 800–1200 uudella omaishoitajalla. Vuodesta 2010 vuoteen 2011 määrä lisääntyi 1673 uudella omaishoitajalla, mutta vuodesta 2013 vuoteen 2014 vain 375 omaishoitajalla. Vuonna 2014 iäkkäitä omaishoitajia oli noin 5000 vähemmän kuin vastaavan ikäisiä hoidettavia. Heitä hoitavat puolison sijasta lapset tai muut lähisukulaiset.
Hoidettavista suurin osa on 75–84-vuotiaita, ja vuonna 2014 heitä oli lähes 13 000.
85 vuotta täyttäneiden määrä on lisääntynyt etenkin vuodesta 2010 alkaen. Vuonna 2014 heitä oli 8500 henkilöä. Prosentuaalisesti eniten, 45 %, on 74–84-vuotiaita, 85 vuotta täyttäneitä on noin kolmasosa ja neljäsosa hoidettavista on 65–¬74-vuotiaita
(kuvio 4).
Omaishoitajista enemmän kuin puolet (52,5 %) on 65 vuotta täyttäneitä. Omaishoi-tajien ja hoidettavien ikärakenne on tärkeä tieto, kun arvioidaan omaishoidon arjen raskautta ja vaativuutta. Pääasiallisia hoidon ja huolenpidon tarpeita ovat fyysisen toi-mintakyvyn heikkeneminen (29 %), muistisairaus (25,9 %) ja pitkäaikainen fyysinen sairaus tai vamma (24,6 %). Lähes 70 % omaishoidon tuella hoidettavista tarvitsee hoitoa ja huolenpitoa jatkuvasti ja melko paljon. (Linnosmaa ym. 2014, 15–18.)
Hoivan tarve on kuitenkin yksilöllinen: se vaihtelee tilapäisestä ja kevyestä hoivasta laitoshoitoa korvaavaan ympärivuorokautiseen hoivaan. Omaishoidon tuki voidaan myöntää, kun hoidettava tarvitsee apua, hoitoa ja huolenpitoa henkilökohtaisissa toiminnoissa jatkuvasti päivittäin. Hoidon tarpeen arvioinnin tekee vanhuspalve-lujen osalta omaishoidon tuesta vastaavan organisaation työntekijä kotikäynnin ja lääkärinlausunnon ja tarvittaessa muiden hoitoon osallistuvien tahojen arviointien perusteella.
Omaishoitolain 8 §:n mukaan sopimuksessa on sovittava hoitopalkkion määrästä, oikeudesta vapaapäiviin ja vapaan järjestämisestä ja hoitopalkkion maksamisesta sil-loin, kun hoito keskeytyy. Omaishoitosopimus on periaatteessa toistaiseksi voimassa oleva, mutta erityisistä syistä se voidaan tehdä määräaikaisena. Omaishoitosopimus on siis suppea, mutta jokaisen sopimukseen tulee liittää hoito- ja palvelusuunnitel-ma, johon kirjataan omaishoitajan antaman hoidon määrä ja sisältö, hoidettavalle tarpeellisten sosiaali- ja terveyspalvelujen määrä ja omaishoitajalle annettavat sosi-aalihuollon palvelut. Myös suunnitelma siitä, miten hoidettavan hoito järjestetään hoitajan vapaan aikana, on kirjattava. Sopimus on hoitajan ja kunnan välinen, eikä hoidettavan mukana olo itseään koskevan avun ja hoivan suunnittelussa toimi kunnis-sa vielä parhaalla mahdollisella tavalla. (Kalliomaa-Puha 2007, 140–141.)
KUVIO 3. KŵĂŝƐŚŽŝĚŽŶƚƵĞŶƐŽƉŝŵƵŬƐĞŶƚĞŚŶĞŝĚĞŶϲϱǀƵŽƩĂƚćLJƩćŶĞŝĚĞŶ ŽŵĂŝƐŚŽŝƚĂũŝĞŶũĂŽŵĂŝƐŚŽŝĚŽŶƚƵĞŶϲϱǀƵŽƩĂƚćLJƩćŶĞŝĚĞŶŚŽŝĚĞƩĂǀŝĞŶŵććƌć Suomessa vuosina 2001–2014
Lähde: THL, Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2016. Tulostettu 21.1.2016 Vuosi
35 000
2001 -02 -03 -04 -05 -06 -07 -08 -09 -10 -11 -12 -13 2014
30 000
25 000
20 000
15 000
10 000
5 000
0
75͵ϴϰͲǀƵŽƟĂĂƚŚŽŝĚĞƩĂǀĂƚ
65͵ϳϰͲǀƵŽƟĂĂƚŚŽŝĚĞƩĂǀĂƚ ϴϱǀƵŽƩĂƚćLJƩćŶĞĞƚŚŽŝĚĞƩĂǀĂƚ
palveluissa koko maassa
Vuosi 14 000
2001 -02 -03 -04 -05 -06 -07 -08 -09 -10 -11 -12 -13 2014 12 000
10 000
8 000
6 000
4 000
2 000
0
KUVIO 4. KŵĂŝƐŚŽŝĚŽŶƚƵĞŶƉŝŝƌŝƐƐćŽůĞǀĂƚϲϱʹϳϰͲũĂϳϱʹϴϰͲǀƵŽƟĂĂƚƐĞŬćϴϱ ǀƵŽƩĂƚćLJƩćŶĞĞƚŚŽŝĚĞƩĂǀĂƚ^ƵŽŵĞƐƐĂǀƵŽƐŝŶĂϮϬϬϭʹϮϬϭϰ͘
Lähde: THL, Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2016. Tulostettu 21.1.2016
Omaishoidon tuen hoitopalkkion suuruus vaihtelee hoidon sitovuuden ja vaativuu-den mukaan sekä muivaativuu-den kunnallisten palvelujen käytöstä riippuen. Hoitopalkkioi-den määrästä ja alimmista hoitopalkkioista säädetään omaishoidon tuesta annetun lain (937/2005) 5 §:ssä. Siinä määritellään kaksi lakisääteistä hoitopalkkioluokkaa.
Lain mukaan hoitopalkkion on oltava vähintään 384,67 euroa kuukaudessa (2015).
Laki antaa kunnille mahdollisuuden alentaa hoitopalkkiota pienemmäksi, jos hoidon sitovuuden katsotaan olevan vähäistä. Kunnat voivat vähentää hoitopalkkiota myös, jos omaishoitaja käyttää runsaasti palveluja hoidon tukena tai jos hoidettava saa vuo-rohoitoa. (Tillmann, Kalliomaa-Puha & Mikkola 2014, 16.)
Jaksohoitoja toteutetaan yleensä niin, että hoidettava on joko yhden viikon kuukau-dessa hoitokodissa ja kolme viikkoa kotona (palkkion alennus 25 prosenttia) tai kaksi viikkoa kotona ja kaksi laitoksessa (palkkion alennus 50 prosenttia). Lain 6 §:n mu-kaan hoitopalkkiota tarkistetaan kalenterivuosittain työntekijän eläkelain (395/2006)
96 §:ssä tarkoitetulla palkkakertoimella (työeläkeindeksillä). Kuten jo aikaisemmin on esitetty, omaishoidon tuen palkkion lisäksi tukeen sisältyy sekä hoidettavalle että hoitajalle suunnattuja tarpeen mukaisia omaishoitoa tukevia palveluja, vapaapäiviä ja hoidettavan vapaan aikaista hoitoa, sijaisomaishoitajan hankkimiseen liittyviä järjes-telyjä sekä eläke- ja tapaturmavakuutusmaksuja.
Vaikka kunnat toimivat kansallisen lainsäädännön ja ohjaus- ja rahoitusjärjestelmän puitteissa, niiden itsehallinto mahdollistaa sen, että ne voivat itse määrätä, paljon-ko omaishoidon tukeen varataan rahaa. Omaishoitoon myönnettävä tuki on kun-nissa määrärahasidonnaista, jolloin hoidettavalle ei muodostu subjektiivista oikeut-ta siihen. Tuen myöntämisperusteissa ja omaishoidon hoitomaksujen suuruuksissa on kuntakohtaisia eroja. Omaishoidon tukea ei myönnetty vuonna 2012 tehdyn selvityksen mukaan yleisimmin, jos hoidon ja huolenpidon tarve oli vähäistä, jos omaishoitajan oma terveys ei vastannut vaatimuksia tai jos tukea ei voitu myöntää määrärahojen riittämättömyyden takia. Hylkäämisperusteena saattoi olla myös se, että koti ei soveltunut omaishoitoon tai että omaishoidon ei arvioitu olevan hoidet-tavan edun mukaista. (Linnosmaa ym. 2014, 23.)
Hoivatyön luonne ja sen eettinen ulottuvuus tulevat esille konkreettisimmin koh-taamisen tasolla arjen käytännöissä. Vuosina 1989–1999 vanhustenhuollon toimin-takäytännöt muuttuivat merkittävästi, kun tapahtui voimakas siirtymä laitoshoidosta kotihoitoon (Ala-Nikkola 2003, 19–20). Ala-Nikkola kuvaa Eversin (1990) malliin tu-keutuen sosiaali- ja terveyspalveluissa tapahtunutta muutosta. Aikaisemmista tradi-tionaalisen mallin mukaisista standardipalveluista on siirrytty joustaviin palveluihin, joille on tyypillistä kotihoito, koordinoidut palvelut ja asiakaslähtöisyys sekä asiak-kaan ottaminen aktiiviseksi yhteistyökumppaniksi. Omaishoito oli aiemmin yksi-tyisasia, mutta uudessa mallissa omaishoito on kunnan seurannassa ja ohjauksessa.
Traditionaalisessa mallissa virallinen ja epävirallinen hoiva olivat toisensa poissul-kevia, kun taas uudessa mallissa ne täydentävät toisiaan. Omaishoito voidaan nähdä osana julkisen sektorin palvelujärjestelmää, joka tarjoaa omaishoitajalle palveluina esimerkiksi kotihoitoa ja lyhytaikaishoitoa hoidettavalle omaishoitajan vapaapäivien ajaksi. Kun omaishoitaja tekee kunnan kanssa omaishoidon tuen sopimuksen, voi-daan ajatella, että hän liittyy sen kautta julkiseen palvelujärjestelmään eli on osa sitä.
Samalla kodista tulee hoivan paikka, puolijulkinen tila, jossa myös kunnan työnte-kijät antavat palveluita. Omaishoito on siten hoivan muoto, jossa julkinen sektori ja omaiset jakavat hoivavastuuta.
Omaishoitajan ja hoidettavan asemaa kunnan palvelujärjestelmässä pidetään edel-leen epäselvänä: toisaalta he ovat palvelujen käyttäjiä, mutta toisaalta myös palve-lujen tuottajia. Ensiksi, kun omaishoitajat nähdään palvelujärjestelmän voimavara-na, korostetaan omaishoitajan työpanosta (Twigg 2000; Voutilainen ym. 2007). Silloin omaishoito on ensisijainen muihin palveluihin nähden ja muita palveluja otetaan käyttöön vasta sitten, kun omaishoito ei ole mahdollinen. Suhtautumista omaishoi-tajaan resurssina on kuitenkin kritisoitu (Karjalainen 2004, 547). Se säästäisi ammatil-lisesta hoivasta syntyviä kustannuksia, mutta sen ”vastuuton” laajentaminen johtaisi siihen, että ammattimainen hoito muuttuisi vähitellen ei-ammattilaisten antamaksi hoidoksi. Samalla se merkitsisi hoitovastuun siirtämistä julkiselta sektorilta kuntalai-sille. Toiseksi, jos palvelujärjestelmä ottaa omaishoitajan yhteistyökumppaniksi, tu-kevat sekä hoitajalle että hoidettavalle suunnatut julkiset palvelut omaishoitajan työ-tä. Kolmantena mahdollisuutena on pitää omaishoitajaa asiakkaana. Silloin palvelut suunnataan omaishoitajalle, jonka asema määritellään tarkkaan. Julia Twiggin (2000)
mukaan tämä johtaa lyhytjänteisyyteen, eikä siihen liity tulevaisuuden haasteista sel-viämistä tukevaa ennakoivaa toimintaa. Twiggin mukaan neljäntenä vaihtoehtona voi olla se, että palvelujärjestelmä ottaa koko hoito- ja hoivavastuun itselleen. Omaishoi-tajien asema voidaan nähdä myös niin, että omaishoito pyritään sulauttamaan osaksi kunnan palvelujärjestelmää (Valokivi & Zechner 2009, 126–127).
Omaishoito nähdään pääasiallisena ratkaisuna ikääntyvän yhteiskunnan hoivatarpei-siin. Julkisesti rakennettua hoivapalvelujärjestelmää ollaan muuttamassa perheiden ja lähiyhteisön tarjoaman hoivan tukipalveluiksi. Pitkäaikainen laitoshoito on muo-toutumassa lyhytaikaishoitopaikaksi, joka tukee omaishoitajia tarjoamalla intervalli-hoitoa ja vapaapäivien aikaista intervalli-hoitoa (ks. Salin 2008). Myös laitoshoidon sisällä alkaa olla odotuksia omaisten osallistumisesta hoitoon (Koivula 2013). Samoin vanhusten työssä käyvien omaisten odotetaan osallistuvan hoitoon (esim. Knif 2012). Formaalisti tuetusta informaalista hoivasta ollaan tekemässä suomalaisen hoivapolitiikan valtavir-taa samalla, kun läheissuhteissa tapahtuu yksilöitymistä ja eriytymistä (Maksimainen 2014). On siis tarpeen tutkia omaishoidon konkreettista arkea: mitä on omaishoidon arki, jossa toiminta, erilaiset sidokset ja materiaalinen ympäristö kohtaavat.