ETNOGRAFIA NÄKÖKULMANA

Omaishoidon monimuotoisuutta ei tunneta riittävästi vaan omaishoitajista puhu-taan usein yhtenä ryhmänä, ikään kuin kaikkien tilanne olisi samanlainen. Erityi-sesti omaishoitoon liittyvästä ruumiillisesta hoivasta ei juurikaan puhuta. Kuitenkin hoivaan liittyvä ruumiillinen ja emotionaalinen läsnäolo tekee myös etnografisesta tutkimusprosessista erityisen. Muilla menetelmillä on vaikea tavoittaa yhteiskunnan hauraita alueita, kuten apua tarvitsevan ja sairaan ihmisen tilannetta. Honkasalon oma antropologinen tutkimus liittää sairauden ongelman sosiaalista kärsimystä kos-kevaan keskusteluun. (Honkasalo 2004a, 38–45; 2008a, 14.)

Arjen monimuotoisuus ja ihmisten erilaiset tavat toimia, kohdata ja käsitellä arjes-sa vastaan tulevia asioita luovat erilaista arkea (Salmi 2004, 23). Kun tarkoituksena on kuvata ja analysoida sekä omaishoidon arkea että siihen liittyvää sidoksellisuutta, nämä näkökulmat pystyy yhdistämään samaan tulkintakehikkoon figuraatiokäsitteen avulla. Aineistonkeruumenetelmien valinnassa pitää huomioida molemmat tavoit-teet. Etnografia mahdollistaa arjen ja siinä tapahtuvan toiminnan tarkan kuvauksen.

Näkökulmana ja aineistonkeruun tapana se tarjoaa mahdollisuuden päästä lähelle ar-jen tapahtumia, toimintaa ja prosesseja.

Etnografialle on ominaista aineistojen, menetelmien ja analyyttisten näkökulmien monipuolisuus (Lappalainen 2007, 11–14; Atkinson, Delamont & Housley 2008). Aineis-ton tuottamisen menetelminä voivat olla haastattelut kodeissa, havainnointi, valo-kuvaus, piirtäminen tai videointi ja toimintaa kuvaavien dokumenttien kerääminen.

Aineistoa kerätessään tutkija tekee havaintoja käyttämällä kaikkia aistejaan, jolloin kodeissa tehdystä kenttätyöstä voi sanoa tulevan ruumiillista työtä (Stoller & Olkes 1989). Kodissa tehty etnografia vaatii herkkyyttä ja kykyä asemoida itsensä suhteessa muihin ja olla sensitiivinen muiden odotusten ja toiveiden suhteen (Honkasalo 2008b, 4–17).

Etnografiaan liitetään myös ajatus mikroskooppisesta ja ”tiheästä kuvauksesta” (Greetz 1973). Tiheyttä voi hahmotella eritasoisen tai eriaikaisen kontekstuaalisuuden kautta, kuten Honkasalo (2008a, 41), jonka mielestä juuri tutkimusotteen ja aineistonkäsit-telyn monimuotoinen kontekstuaalisuus tekee tutkimuksesta etnografisen ja tiheän.

Hän viittaa Hylland Erikseniin (1995), joka pitää etnografiaa menetelmänä, joka lä-hestyy ”suuria asioita pienissä paikoissa”. Kun tutkimuskohteesta saatavaa tietoa ku-vataan tutkimuksen edetessä useissa vaihtuvissa konteksteissa, ”suuri asia” näyttäytyy siis eri tasoiltaan ja puoliltaan, syvänä ja tiheänä.

Tiheässä kuvauksessa intellektuaalisena pyrkimyksenä on ilmiön muodostavien mer-kitysverkkojen analyysi, jolla tavoitellaan tulkintaa kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Paju (2013, 38) kuvaa Geertziä (2000, 23) lainaten: ”kenttätutkimuksen anti suhteessa teoreettisiin megakäsitteisiin on se, että pitkäkestoisen, laadullisen, osal-listuvan ja pikkutarkan havainnoinnin kautta tuotettu aineisto voi antaa megakäsit-teille aistittavan läsnäolevuuden”. Etnografian erityinen piirre on tutkijan ja kohteen välisen etäisyyksien ja läheisyyksien liikkeessä, mikä tarjoaa tiedonmuodostuksen mahdollisuuden useista tutkijanpaikoista käsin (Lappalainen 2007; Honkasalo 2008b).

Klassiset antropologiset etnografiat perustuivat pitkiin kenttätyöjaksoihin. Ajatus lyhyestä kenttätyöstä ei ole kuitenkaan uusi. Kenttätyötä on lyhytaikaisena ja pie-nimuotoisena, pikaetnografiana, käytetty mm. organisaatioiden tutkimuksessa ja palvelumuotoilussa (Kerosuo 2006; Hyysalo 2009). Lyhytaikaisen etnografisen tut-kimuksen perusteena esitetään usein sen kykyä paljastaa jotain kätkettyä sekä luo-da uusia kysymyksiä ja hypoteeseja, joita voiluo-daan käyttää eri tavoin myöhemmässä tutkimuksessa.

Kun iäkkäiden omaishoitajien arjen ja siinä tapahtuvien muutosten pitkäaikainen seu-raaminen voi olla tutkittaville liian raskasta, on mahdollista käyttää lyhytaikaisempaa havainnointia ja haastatteluja arjen prosessien kuvaamiseksi. Myös terveydenhuollon tutkimuksessa pitkäaikaisen etnografian toteuttaminen on hankalaa, mutta etnogra-fiaa voidaan soveltaa eri tavoilla, kuten Marja-Liisa Honkasalo (2004a, 51–81; 2008a), Juha Soivio (2004, 166–190), Annmarie Mol (2008) ja Anna Leppo (2012) ovat tehneet.

Etnografian avulla voi nähdä läheltä, jolloin se mahdollistaa eri ilmiöiden kontekstei-hin sidotun variaation tavoittamisen ja ennakkokäsitysten kyseenalaistamisen.

Honkasalon (2008a, 226) mukaan etnografian voidaan ajatella olevan Clifford Geer-tzin kuvaama intellektuaalinen lähestymistapa, joka antaa mahdollisuuden eettiseen suhteeseen tutkimustilanteessa. Se on prosessi, jossa tutkija herkistyy siihen osal-listuvien omille lähtökohdille ja näkökulmille. Etnografia on eettistä kohtaamista, jossa tutkija asettuu kuuntelemaan tutkimukseen osallistuvia ihmisiä. Etnografian eettisyyteen liittyy myös hitaus, koska vain kuunnellen, vivahteita tunnustellen voi

”löytää sen, mikä sattuu”. Myös Terhi Utriainen (2004, 251–252) korostaa, että etno-grafia on hidasta ja tunnustelevaa.

Etnografisen tiedon pelkkä kuvaus ei riitä, vaan se täytyy liittää teoreettiseen viite-kehykseen. Siten etnografia on tapa käsitteellistää ja teoretisoida tutkittavaa ilmi-ötä, jonka haasteena on hyödyntää empiriaa lähellä olevaa teoreettista jäsennystä.

Osallistumisen ja analyyttisen etäännyttämisen vuorottelu auttaa ymmärtämään tutkittavien arkea ja elämisen ehtoja. Honkasalo (2008b, 9) ilmaisee asian niin, että

”dikotomia kuvaa ehkä osuvimmin metaforisesti etnografisen menetelmän kahta keskeistä toisensa poissulkevuuden ja yhtäaikaisuuden välisen liikkeen ongelmaa:

miten olla yhtä aikaa lähellä tutkittavaa ja etäällä hänestä, osallistua ja havainnoida sekä miten siirtyä kenttätason yksityiskohtaisesta tiedosta teoreettisiin yleistyksiin ja takaisin”. Honkasalo kuvaa tällä teorian ja havainnointiaineiston välillä tapahtuvaa, välttämätöntä edestakaista liikettä. Itse koin välttämättömäksi liikkumisen empirian ja teorian välillä. Haastattelemalla, osallistumalla ja havainnoimalla kerätty empiiri-nen, partikulaarinen ja arkinen tieto tulee kytkeä teoriaan koko tutkimusprosessin ajan. Ymmärrys ilmiöstä rakentui näiden siirtymien avulla vähitellen.

Etnografinen tutkimus on perinteisesti toteutettu kentällä, joka on sidottu paik-kaan. Nykytutkimuksessa kenttä voi olla paikan lisäksi myös ilmiö, ammattiryhmä tai kentän voidaan ajatella koostuvan sosiaalisista suhteista muodostuvana tilana

(Lappalainen 2007, 10–12; Huttunen 2010, 39–40). Omaishoidon kenttää määrittävät omaishoitoa säätelevä laki ja asetukset, sosiaalihuollon ja terveydenhuollon lain-säädäntö ja kuntien omaishoitoa koskevat ohjeet. Omaishoidon kenttään kuuluvat myös omaishoitajien verkosto, heidän perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä, kotihoi-don palvelut, intervallihoitoa antavat, omaishoitajille vapaapäivän tarjoavat laitokset, vapaaehtoiset, vertaisryhmien jäsenet sekä yksityissektorilla toimivat palvelutuotta-jat, joilta ostetaan palveluja joko yksityisesti tai kunnan tarjoamalla palvelusetelillä.

Omaishoitaja on julkisen sektorin kanssa sopimuksen tehnyt osapuoli, joka antaa hoivaa kotona omaiselleen tai läheiselleen ilman koulutusta hoivatehtävään. Silti omaishoitajat ryhmänä ja verkostona ja omaishoito toimintana on lainsäädännöllä ja sitä toteuttavilla kuntien ohjeilla säädeltyä toimintaa, jota voidaan tarkastella ilmiönä ja yhtenä kenttänä. Fyysinen tutkimuskenttäni muodostui omaishoitajien kodeista, jotka olivat eri puolilla pääkaupunkiseutua. Kenttä oli minulle kulttuurisesti tutus-sa ympäristössä, vaikka oli paikkoja, joistutus-sa en ollut aikaisemmin käynyt. Se oli siis tuttua, mutta myös vierasta siinä mielessä, että kodit, joihin menin ja ihmiset, joita tapasin, olivat vieraita.

Ymmärrän etnografian kokonaisvaltaisuuteen pyrkivänä otteena, jolla voi tuottaa ja tarttua erilaisiin aineistoihin. Etnografia oli minulle kokonaisvaltaista myös tutki-musprosessiin liittyvässä mielessä. Ymmärrys tutkittavasta ilmiöstä syntyi vähitellen, monien vaiheiden kautta ja ohjasi aineiston keruuta kentällä prosessin edetessä. Sa-notaan, että kvalitatiivisessa tutkimuksessa aineiston keruu, siihen tutustuminen ja alustava analyysi kietoutuvat toisiinsa ja analyysi on hyvä aloittaa mahdollisimman aikaisin. (Ruusuvuori, Nikander & Hyvärinen 2010, 11–29.) Pidän tärkeänä etenkin sitä huomiota, että etnografisessa tutkimuksessa aineiston analyysi alkaa jo ennen kenttä-työvaihetta, kun tutkija alkaa hahmotella tutkimuskysymyksiä ja tutkimusasetelmaa

(Hammerseley & Atkinson 2007, 108). Sen lisäksi aineiston analyysi kulkee tutkijan mukana kenttätyön aikana ja jatkuu läpi koko tutkimusprosessin.

Miten ja millaista empiiristä aineistoa minun pitäisi tuottaa, jotta aineisto antaisi figuraation, keskinäisriippuvuuden tai valenssin käsitteille ”aistittavan läsnä ole-vuuden” tai että aineisto toisi esille jotain muuta olennaista omaishoidon arjesta ja sidoksellisuudesta? Figurationaalinen näkökulma on etnografian tapaan holistinen, ja yksityiskohdat saavat merkityksen kontekstin tuntemisen kautta. Kokonaisuuden hahmottaminen tarkoittaa kahta asiaa: ensiksi arjen eri ulottuvuuksien tunnistamista ja tarkkaa kuvaamista asettamalla omaishoitaja ja hoidettava samaan arjen kehykseen.

Toiseksi se tarkoittaa eri vaiheista koostuvan tai pikemmin vaiheesta toiseen muo-toutuvan omaishoidon prosessin konstruoimista. Tämä lähtökohta ja nämä tavoitteet herkistivät minut havainnoimaan asioita. Toisaalta vapautta antoi sekin, että figurati-onaalinen sosiologia ei määrää eikä myöskään osoita yhtä ja oikeaa tapaa tehdä tutki-musta (Dunning & Hughes 2013). Elias käsitteli inhimillisiä sidoksia suhdemuodostel-missa, mutta figurationaalisen lähestymistavan sallivuus mahdollistaa sen, että liitän tarkasteluun myös materiaaliset sidokset, koska materiaalinen nousi korostetusti esiin koko omaishoidon prosessin aikana. Seuraavaksi täsmennän vielä tutkimuksessa käyttämääni figurationaalista lähestymistapaa.