Merilaissa säädetyn vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönti

MeriL 20 luvun 9 a § 1 momentin mukaan laivanisäntä, aluksen omistaja, rekisteröity omistaja tai rahdinkuljettaja, joka tahallaan laiminlyö MeriL 7 luvun 2 §:ssä, 10 luvun 10 §:ssä tai 11 §:n 1 momentissa, 11 a luvun 6 §:ssä, 15 luvun 23 a §:ssä tai Ateena-asetuk-sen (EY) N:o 392/2009 liitteen I 4 a artiklassa säädetyn tai MeriL 15 luvun 1 § 2 mo¹⁴⁸ -menttiin perustuvan velvollisuuden ottaa vakuutus tai asettaa vakuus, on tuomittava MeriL:ssa säädetyn vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönnistä sakkoon. MeriL 7 luvun 2 §:n mukaan vakuuttamisvelvollisuus koskee suomalaista alusta, jonka bruttovetoisuus ¹⁴⁹ on vähintään 300 sekä ulkomaista alusta, jonka bruttovetoisuus on vähintään 300, jos alus saapuu suomalaiseen satamaan tai lähtee sieltä, saapuu Suomen vesialueella olevalle

Käsite hyvänä merimiehenä esiintyy myös MeriL 20:2:ssä olevassa rangaistussäännöksessä hyvän

meri-147

miestaidon laiminlyönnistä. Hyvää merimiestaitoa ja hyvän merimiehen käsitettä on käyty läpi edellä alalu-vussa 3.3 Hyvän merimiestaidon laiminlyönti.

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 392/2009, annettu 23 päivänä huhtikuuta 2009,

148

merten matkustajaliikenteen harjoittajan vastuusta onnettomuustapauksessa (EUVL L 131, 28.5.2009, s. 24–

54). Bruttovetoisuudella tarkoitetaan aluksen kokonaisvetoisuutta eli koko aluksen tilavuutta. Se on yksikötön

149

luku, joka lasketaan tietyn kaavan mukaan logaritmisesti aluksen tilavuudesta.

ankkurointipaikalle tai odotusalueelle tai lähtee sieltä tai käyttää Suomen vesialuetta muus-sa kuin kuljetustarkoituksesmuus-sa.

MeriL 10 luvun 10 §:n mukaan vakuuttamisvelvollisuus koskee suomalaista alusta, joka kuljettaa enemmän kuin 2 000 tonnia pysyvää öljyä irtolastina. MeriL 10 luvun 11 § 1 momentin mukaan vakuuttamisvelvollisuus on myös ulkomaisella aluksella, joka käy suomalaisessa satamassa tai käyttää Suomen vesialueella olevia satamalaitteita ja joka täl-löin kuljettaa enemmän kuin 2 000 tonnia pysyvää öljyä irtolastina. MeriL 11 a luvun ¹⁵⁰ 6 §:ssä säädetty vakuuttamisvelvollisuus määräytyy samoin perustein kuin jo edellä MeriL 7 luvun 2 §:n yhteydessä on mainittu.

MeriL 15 luvun 23 a § säätää vakuuttamisvelvollisuuden ulkomaiselle alukselle, joka saa-puu Suomen alueella olevaan satamaan tai lähtee sieltä ja jolla on lupa kuljettaa yli 12 matkustajaa. Vakuuttamisvelvollisuus ei kuitenkaan koske vieraan valtion omistamaa alus-ta (MeriL 15:23a). MeriL 15 luvun 1 § 2 momentin mukainen vakuutalus-tamisvelvollisuus on myös matkustajaliikenteessä Suomen alueella, jos kuljetus tapahtuu aluksella, joka matkus-taja-alusten turvallisuussäännöistä ja -määräyksistä annetun matkustaja-alusturvallisuusdi-rektiivin mukaan kuuluu muuhun kuin A- tai B-luokkaan ja on hyväksytty kuljetta^{151 152} -maan enemmän kuin 12 matkustajaa. Ateena-asetuksen liitteen I 4 a artiklan 1 kohdan mukaan kun matkustajia kuljetetaan sopimusvaltiossa rekisteröidyssä aluksessa, jolla on lupa kuljettaa yli 12 matkustajaa, jokaisella rahdinkuljettajalla, joka tosiasiallisesti suorit-taa kuljetuksen kokonaan tai osittain, on oltava vakuutus tai muu rahavakuus, esimerkiksi

MeriL:ssa on myös erityisiä säännöksiä öljyvahingon korvaamisesta. MeriL 10:3:ssa on säädetty aluksen

150

omistajalle ankara vastuu öljyvahingoista. Pykälän 1 momentin mukaan aluksen omistaja on velvollinen kor-vaamaan MeriL 10 luvun 2 §:n 1 ja 3 momenteissa tarkoitetun öljyvahingon silloinkin, kun hän itse tai kukaan hänen vastuullaan toimiva ei ole aiheuttanut vahinkoa (MeriL 10:3.1).

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/45/EY, annettu 6 päivänä toukokuuta 2009, matkusta

151

-ja-alusten turvallisuussäännöistä ja -määräyksistä (EUVL L 163, 25.6.2009, s. 1–140).

Matkustaja-alusturvallisuusdirektiivin mukaan matkustaja-alukset jaetaan neljään eri luokkaan (A-, B-, C-

152

ja D-luokkaan) sen mukaan, millä merialueella ne liikennöivät. C-luokka tarkoittaa matkustaja-alusta, joka liikennöi kotimaan matkoilla sellaisilla merialueilla, joilla 2,5 metriä ylittävän merkitsevän aallonkorkeuden todennäköisyys on pienempi kuin 10 % yhden vuoden aikana ympärivuotisessa liikennöinnissä tai tiettynä rajoitettuna vuodenaikana yksinomaan kyseisenä vuodenaikana tapahtuvassa liikennöinnissä (esimerkiksi kesäaikana), ja aluksen etäisyys ei missään vaiheessa ole suurempi kuin 15 meripeninkulmaa (mpk) suo-japaikasta eikä suurempi kuin 5 mpk rantaviivasta, jossa haaksirikkoutuneet pääsevät maihin, keskimääräisen vuoroveden korkeuden mukaisesti laskettuna. D-luokassa merkitsevän aallonkorkeuden ylitys on rajattu 1,5 metriin sekä aluksen etäisyys 6 mpk:hon suojapaikasta ja 3 mpk:hon rantaviivasta. Ks. tarkemmin matkusta-ja-alusturvallisuusdirektiivin 4 artikla 1 kohta.

pankin tai vastaavan rahoituslaitoksen takaus, joka kattaa korvausvastuun matkustajien kuoleman ja henkilövahingon varalta.

MeriL 20 luvun 9 a 2 momentin mukaan MeriL:ssa säädetyn vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönnistä tuomitaan myös laivanvarustaja, joka sallii aluksen käytön merenkulkuun, vaikka hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää , että MeriL 10 luvun 10 §:ssä tai 11 §:n 1 ¹⁵³ momentissa säädettyä vakuuttamis- tai vakuudenasettamisvelvollisuutta ei ole täytetty.

Sama koskee aluksen päällikköä sekä sitä henkilöä, joka aluksen omistajan sijasta huolehtii aluksen käytöstä (MeriL 20:9a.2).

Vaikka vahingonkorvauksessa lähtökohtana ovat yleisesti vahingonkorvauslain (412/1974) säännökset, ne eivät sovellu sellaisenaan kauppamerenkulkuun. Vesiliikenteessä ei ole yleistä vakuuttamisvelvollisuutta, vaan vahingonaiheuttaja joutuu itse korvaamaan aiheut-tamansa vahingon, ellei hän ole suojautunut vapaaehtoisella vakuutuksella. MeriL:n sään-nöksissä on pääsääntönä tuottamusvastuu, joka on siis eri asia kuin MeriL:n IV osan (13-15 luvut) säännösten mukaan erikseen määräytyvä kuljetusoikeudellinen vastuu. MeriL 8 luvussa säädetään aluksen yhteentörmäämisen aiheuttamasta vastuusta. Yleissäännöksen mukaan jos toinen osapuoli on yksin syyllinen, tämän on korvattava kaikki näin tuotta-mansa vahinko ja tappio (MeriL 8:2.1). Kuitenkin jos kumpikin osapuoli on syyllinen, hei-dän on korvattava vahinko puolin ja toisin tehtyjen virheiden laadun ja niiden seurausten mukaisessa suhteessa ja vastattava ainoastaan omasta osastaan korvausta tai mikäli asian-haarat eivät anna tukea millekään määrätylle jakoperusteelle, on kummankin korvattava puolet vahingosta (MeriL 8:2.2). ¹⁵⁴

Myös MeriL 7 luvussa säädetään yleisesti vastuusta. Laivanisäntä on, jollei MeriL:ssa tai muualla laissa toisin säädetä, vastuussa vahingosta, jonka aluksen päällikkö, laivaväki, luotsi tai joku muu laivaväkeen kuulumaton henkilö, joka laivanisännän tai päällikön toimeksiannosta työskentelee aluksen lukuun, on toimessa tekemällään virheellä tai laimin-lyönnillä aiheuttanut (MeriL 7:1.1). Laivanisäntä on siis vastuussa laissa määritellyn

Käsitteellä ”olisi pitänyt tietää” tarkoitetaan, että henkilön olisi pitänyt tiedossaan ja havaittavissaan ole

153

-vien seikkojen perusteella ymmärtää asioiden oikea laita. Käsitettä käytetään kuitenkin yleisemmin sopimus-oikeudellisissa yhteyksissä puhuttaessa vilpittömästä mielestä. Ks. tarkemmin Saarnilehto 2009, s. 21.

Tolvanen 2002, s. 128.

154

henkilön aiheuttamasta vahingosta omasta tuottamuksestaan riippumatta. Sitä vastoin vahingonaiheuttaja on vastuussa kolmanteen osapuoleen nähden vain toissijaisesti eli vahingonaiheuttaja vastaa vain siitä määrästä, jota ei voida saada laivanisännältä (MeriL 7:1.1). Laivanisännällä on kuitenkin oikeus vaatia suorittamansa määrä vahingon aiheutta-jalta tämän korvausvastuuta koskevien perusteiden mukaan ja samojen perusteiden mukaan vahingon aiheuttaja on vastuussa laivanisännälle aiheuttamastaan vahingosta (MeriL 7:1.2). ¹⁵⁵

Vesilain (587/2011) 13 luvun 4 §:ssä on säädetty MeriL:sta poiketen ankara vastuu.

Pykälän mukaan, jollei MeriL:sta muuta johdu, aluksen omistaja vastaa vesistössä kulkemisesta aiheutuneen edunmenetyksen korvaamisesta, jos edunmenetys on aiheutunut tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä (Vesilaki 13:4.1). Lain esitöiden mukaan ¹⁵⁶ kyseinen vesilain vastuusäännös koskee kaikentyyppistä kulkemista kaikkialla vesistössä, joten säännöstä sovelletaan myös kauppamerenkulkuun. Myös oikeuskäytännössä on ¹⁵⁷ päädytty vastaavaan lopputulokseen.

KKO:n ratkaisussa KKO 1996:150 katsottiin, että aluksen omistajan vastuu aluksen törmäyk-sestä aiheutuneista vahingoista määräytyy vesilain mukaisesti. Tapauksessa oli kysymys siitä, sovelletaanko vesilakia aluksen käytöstä merellä aiheutuneen vahingon korvaamiseen. KKO:n mukaan soveltamista vastaan yleensä puhuu ennen kaikkea se, että merioikeudessa yleisesti vallitsevien, myös MeriL:ssa ilmaistujen periaatteiden mukaan vastuu aluksen aiheuttamista vahingoista perustuu sen käytössä ilmenneeseen tuottamukseen. Tämän vuoksi henkilöllä, joka saattaa joutua korvausvastuuseen, täytyy KKO:n mukaan olla mahdollisuus vaikuttaa aluksen miehitykseen ja käyttäytymiseen merellä, jotta hän voisi ehkäistä vahingonvaaran. KKO tuo esille, että tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan yleensä ole sellaisella aluksen omistajalla, joka ei samalla ole laivanisäntä.

Tapauksessa KKO totesi, että vesilain vastuusäännöksen soveltuvuutta myös kaup-pamerenkulkuun käytettävän aluksen aiheuttamiin vahinkoihin ei ole muualla laissa rajoitettu.

Ks. tästä tarkemmin vahingonkorvauslain 2-4 luvut vahingon aiheuttajan korvausvastuusta, työnantajan ja

155

julkisyhteisön korvausvastuusta sekä työntekijän ja virkamiehen korvausvastuusta.

Aiemmassa vesilaissa (264/1961) määriteltiin tarkemmin kyseeseen tulevat vahingot. Lain esitöiden

156

mukaan aiemmassa vesilaissa määritellyt vahingot, kuten törmääminen merenkulun turvalaitteeseen tai vesistöön sijoitettuihin rakenteisiin, ovat tyypillisesti sellaisia, joissa vastuun perusteen arviointiin ei ennalta arvioiden liity merkittäviä epävarmuustekijöitä tai hankalia näyttökysymyksiä. Korvausvastuun perustamista yleisen tuottamusvastuun varaan ei lain esitöiden mukaan sen vuoksi voida pitää vahingonkärsijän asemaa olennaisesti heikentävänä ratkaisuna. Ks. tästä tarkemmin HE 277/2009 vp, s. 159.

HE 277/2009 vp, s. 159.

157

MeriL:ssa ei myöskään ole säännöstä, jonka mukaan aluksen omistajan vastuuta aluksen tör-mäyksestä merellä aiheutuneesta esinevahingosta olisi tarkasteltava muulla tavalla kuin vesi-lain kyseisen säännöksen perusteella. KKO:n mukaan MeriL:n säännös (MeriL 7:1) päinvas-toin on toissijainen, koska säännöstä ei laivanisännänkään kohdalla sovelleta, jos muualla laissa on säädetty korvausvastuusta toisin. Sitä, että MeriL:n korvausvastuun perustavat säännökset syrjäyttäisivät vesilain korvaussäännöksen, ei voida KKO:n mukaan johtaa myöskään MeriL:n perustana olevista kansainvälisistä sopimuksista. ¹⁵⁸