osa-alu-eisiin suurella intensiteetillä, jolloin olin joskus jopa hukkua syvyyksiin. Syvyys-sukellus on ollut kuitenkin paikallaan, koska sen myötä olen päässyt hyvin sisälle ilmiöön. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tavoitteista on Larssonin (1993, 209) mukaan pragmaattinen kriteeri eli uuden tiedon hankkiminen. Kasvatusajattelua ja kasvatustietoisuuden prosesseja kuvaavaa mallia voidaan hyödyntää yleisemmin-kin kasvatusajattelua tutkittaessa. Myös kasvatustietoisuuden kehittäminen van-hempainkasvatuksen avulla on ilmiö, jota ei ole juurikaan tutkittu. Tietoisuuden kehittäminen osoittautuikin varsin kompleksiseksi tavoitteeksi. Yksilöiden tapa tulkita tietoa eli ajatusprosessit vaihtelivat huomattavasti, jotka asettavat uusia vaa-timuksia vanhempainkasvatuksen kehittämiselle.
Vanhempien käsitykset lasten kasvatuksesta ja vanhemmuudesta ovat erilaisia ja kuvaavat samalla nykyistä jossain määrin hajanaista kasvatuskulttuuriamme.
Vanhempien käsitykset lasten kasvatuksesta vaihtelivat akselilla autoritaarisesta ohjaavaan kasvatukseen. Vanhempien perimmäinen tavoite on yleensä lapsen etu ja hyvinvointi, mutta sitä ei aina osata tai pystytä toteuttamaan. Yllättävän moni vanhempi antaa tunteiden ohjata käyttäytymistään ongelmatilanteissa, jolloin lap-selle jää väistämättä häilyvä kuva normeista ja moraalista. Muutamat vanhemmista uskovat elämisen lapsen kanssa riittävän kasvatukseksi, jolloin kasvavan lapsen valmistaminen yhteiskuntaan jää instituutioiden tehtäväksi. Noin puolet
van-hemmista omaa laajan näkemyksen kasvatuksesta, jolloin dialoginen suhde ja de-mokratia toteutuvat.
Usein keskustelua herättänyt vanhemmuuden heikkeneminen näkyy osassa van-hempien vastauksia. Voidaan olla tietoisia vanhemmuuteen liittyvistä velvoitteista, mutta käsitykset vanhemman tehtävistä ovat hypoteettisia, jolloin ne eivät toteudu toiminnan tasolla. Monet odottavat lapsien tuottavan pelkästään iloa itselleen, jol-loin syntyy ratkaisematon ristiriita lapsen ja vanhemman tarpeiden välille. Vanhem-mat kokevat olevansa vastuussa lapsistaan, mutta käsitykset vastuun sisällöstä vaih-televat. Osa heistä jakaa kasvatusvastuuta mielellään myös eteenpäin. Noin puolet vanhemmista pystyy ottamaan sekä lapsen subjektiiviset tarpeet että omat intres-sinsä huomioon tasapuolisesti. Tällöin vanhemmuus nähdään kokonaisvaltaisena vastuullisena tehtävänä. He myös etsivät ja prosessoivat lasten kasvatukseen liitty-vää informaatiota monipuolisesti, muodostaen niiden pohjalta oman näkemyksensä kasvatuksesta. Arvojen egoistinen värittyneisyys yllätti, toisaalta monet vanhemmat omaavat altruistisen asenteen, jonka he haluavat välittää myös lapsilleen. Fatalistinen elämänorientaatio kuvaa nykyistä ajattelumallia yleisemminkin. Vaikka nykyisin puhutaan oman identiteetin johdonmukaisesta rakentamisesta, kyseessä on pikem-minkin ulkoisen minän rakentamisesta. Myös vallitsevan kulttuurin vaikutukset nä-kyvät vanhempien vastauksissa. Toisaalta jännitteitä virittää yksilön ja yhteiskunnan ristiveto. Monen vanhemman vastauksissa näkyykin tiedon vastaanoton katkos tai vääristymä. Instituutioiden ottaessa yhä enemmän vastuuta lasten kasvatuksesta, on samanaikaisesti ennalta ehkäisevän informaation jakoa vähennetty. Tämä johtaa van-hempien turvautumiseen yhteiskunnan apuun lasten kasvatuksessa.
Kasvatustietoisuuden lisääminen tai kehittäminen vanhempainkasvatuksen avul-la on tehtävä, jota tulisi tarkastelavul-la reflektoiden. Nykyisen saatavilavul-la olevan oppi-miseen ja koulutukseen liittyvän teoreettisen tiedon käyttö kurssien sisällön suun-nittelussa olisi erittäin tärkeää, samoin kuin kouluttajien täydennyskoulutus.
Kasvatustiedon jakaminen vanhempainkasvatuksen avulla riittää harvoin tapojen muuttamiseen, koska jokaisen yksilöllinen historia vaikuttaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Toisaalta informaatiota voidaan tulkita myös väärin, kuten tä-män tutkimuksen yhteydessä havaittiin. ”Riippuvuussuhteet syntyvät jo lapsena ja nuorena, jolloin vaaditaan omaksumaan kulttuurin legitimoimat ja välittämät käsi-tykset erilaista ilmiöistä. Mezirow näkeekin ihmisen suorastaan sosialisaation uh-rina.” (Ahteenmäki-Pelkonen 1996, 167.) Termi sosialisaation uhri on liioiteltu, mutta yksilön viitekehys vaikuttaa olennaisesti tapoihin toimia ja käsittää asioita.
Tieto ei myöskään näin ollen johda lineaarisesti kasvatustietoisuuden lisään-tymiseen. Mezirow (1995, 17-19) määrittelee oppimisen prosessiksi, jossa tietyn kokemuksen merkitys tulkitaan uudelleen tai sen tulkinta tarkistetaan siten, että uusi tulkinta ohjaa myöhempää ymmärtämistä, arvostuksia ja toimintaa. Oppi-misprosessin kannalta olisi järkevää kehittää kurssin sisältöä, jotta oppimiselle oli-si paremmat edellytykset. Vanhempainkasvatus kursoli-sin avulla on ideana hyvä, mutta kurssien lähtökohtia ja tavoitteita tulisi tarkentaa vastaamaan nykypäivän tarpeita.
Kurssien sisällölliset painopisteet kannattaisi muotoilla uudelleen hyödyntäen uutta tutkimustietoa. Kurssille osallistujien lasten ikä vaihteli muutamasta kuukaudesta murrosikäiseen. Skaala on liian laaja, lyhyen kurssin puitteissa ei pystytä jaka-maan syvällistä tietoa liittyen jokaiseen ikäluokkaan.
Yhteiskunnallisten viestien vanhemmille, kasvatustietoisuuden tasosta riippu-matta, tulisi olla vanhemmuutta tukevia ja rohkaisevia. Kuten Hämäläinen ym.
(1994, 21) ovat todenneet, jokaisella sosiaalisella järjestelmällä on oma kulttuu-rinsa ja jokainen kulttuuri odottaa jäsentensä käyttäytyvän tietyillä hyväksytyillä tavoilla. Yksilöt muovaavat käyttäytymistään vähitellen kohti yleisesti hyväksyt-tyjä normeja ja arvoja. Koulutus, kasvatus ja uudet ajattelutavat muokkaavat uutta sukupolvea vähitellen toisenlaiseksi. Sosialisaation tiedostaminen antaa van-hemmille mahdollisuuksia valmistaa lasta yhteiskuntaan. Käsitykset kasvatuksesta siirtyvät osittain sukupolvelta toiselle, yhä enenevässä määrin pienten yhteisöjen sisällä ja toisaalta myös postmoderni mediayhteiskunta muokkaa käsityksiä.
Makrotasolla, yhteiskunnassa ilmeneviä käsityksiä ei välttämättä tiedosteta, vaan ne otetaan annettuna totuutena, itsestään selvyytenä.
Ruotsissa on koettu samat nopeat yhteiskunnalliset muutokset kuin Suomessa.
Köhler pohtii kärjistäen, miksi lapset on otettu pois perheiden kasvatuksesta ja suojasta. Hän olettaa, että taustalla on muuttunut työelämä, urbanisoituminen ja perhe-elämän hajoaminen. (Köhler 1995, 11.) Perhe-elämä ei ole koskaan ollut vain idylli, jossa voimme elää rauhassa. Itsensä ja perheensä elättäminen vie aikaa, voimaa ja vaatii ponnisteluja. Avioerojen määrä on noussut niin Ruotsissa kuin muissakin Pohjoismaissa, kuten myös Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Monilla lapsil-la on periaatteessa kaksi kotia, eivätkä vanhemmat enää pysty ratkaisemaan kaik-kia perheeseen liittyviä ongelmia. (emt. 16-17.) Toisaalta, vaikka perhe olisi organisoitunut esimerkiksi uusperheeksi, tutkimusten mukaan suurin osa näistä perheistä pystyy muodostamaan uuden, hyvin toimivan yksikön. Lapsen näkö-kulmasta näyttä sille, että perhe voi olla hyvin monimuotoinen ja toimia silti tur-vallisena pohjana terveelle kehitykselle. (Shaffer 1996, 205, 212-213.)
Institutionaalisen kasvatuksen edustajat eivät ole aina tyytyväisiä siihen kuinka vanhemmat lapsiaan kasvattavat. Myös lapset kokevat toisinaan hämmennystä eri-laisten sääntöjen keskellä. Köhler väittää myös, että yhteiskunta on perhe ja perhe on yhteiskunta. Äidit kysyvät neuvoja ammattilaisilta: hoitajilta, lääkäreiltä, lasten-hoitajilta, psykologeilta ja kuraattoreilta. Nuoret vanhemmat eivät kysy lasten kas-vatukseen liittyviä neuvoja enää ainoastaan vanhemmiltaan kuten aikaisemmin.
Instituutiot antavat varmuutta, mutta toisaalta luovat myös epävarmuutta valmiiksi epävarmoissa vanhemmissa. Yhteiskunta tarvitsee perhettä, mutta nykyisin vanhem-pien on vaikea ymmärtää sitä, koska perheet tarvitsevat yhteiskuntaa. (Köhler 1995, 21-24.) Niemen (2000) mukaan yksi eniten jännitteitä aiheuttanut paradoksi on aina ollut yksilön ja yhteiskunnan suhde. Yksilöiden tulisi uskoa itseensä ja toi-saalta olisi hyväksyttävä, että yksilö tarvitsee myös yhteisöä.
Institutionaalisen kasvatuksen korostuminen ja lisääntyminen liittyy osittain siihen, että lapset alettiin määritellä tulevaisuuden voimavaraksi. Varhain hankitut perustiedot ja taidot alettiin nähdä edellytyksenä toimimiselle monimutkaistuvassa yhteiskunnan koulutusjärjestelmässä ja tuotantoelämässä. Lasten sosiaalisen pai-kan määritteleminen kotia laajemmaksi mahdollistaa heidän elämänsä suunnitte-lun ja antaa mahdollisuuden ohjata yhteiskunnallista kehitystä. Yhteiskunta myös tarvitsee lapsia, joilla on sellaiset kyvyt, että he pystyvät luomaan voimavaroja, joiden avulla voidaan huolehtia kasvavan vanhenevan väestön toimeentulosta ja huolenpidosta. (Välimäki & Rauhala, 2000.)
Halsey ja Young (1997) tarkastelevat perheen muutoksia ja sosiaalisen oikeu-denmukaisuuden mahdollisuutta. Perheen laajat verkostot ovat pienentyneet ydin-perheen suosion myötä ja naiset ovat tuoneet oman työpanoksensa työmarkkinoi-den käyttöön. Naisten ja miesten velvollisuuksista ja oikeuksista on käyty debattia jo pitkään. Halsey ja Young esittävät toiveen, että seuraavalle tasolle keskustelussa siirryttäessä muistettaisiin myös missä suhteessa oikeudet ja velvollisuudet ovat lapsiin. Ideaalityyppisessä perheessä suhteet eivät perustu vastavuoroisuuteen, vaan kyse on paljon enemmästä. Kyse on kollektiivisesta tietoisuudesta, joka samalla pitää yhteisön koossa. Postmodernissa ajassa korostutta osaa näyttelee markkina-talous, osittain perheen kustannuksella. Moraalin ja markkinatalouden välillä val-litsee aina jännite. Markkinat on sidottu arvostamaan sitä mitä ihmiset tekevät, eikä sitä mitä ihmiset ovat. Puhutaan tehokkuudesta, tuottavuudesta ja saavutuk-sista ja samalla ihmisiä rohkaistaan kilpailemaan keskenään. Markkinoiden hektinen vauhti on siirtynyt myös osaksi perheiden elämää. Ihmiset kiiruhtavat indivi-dualistisilla poluillaan, eikä aikaa tahdo löytyä edes yhteisille ruokailuhetkille.
Halsey ja Young korostavat sellaisten poliittisten päätösten tärkeyttä, joiden avulla voidaan tukea vanhemmuuden suorittamista. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa voidaan siis puhua myös vanhemmuuden suorittamisesta. Perheen ja lasten hyvin-vointia on vaikea mitata taloudellisilla tunnusluvuilla, tosin jonkinlainen yleisku-va niiden avulla voidaan rakentaa, kuten Kajanoja (1996) on tutkimuksessaan esit-tänyt. Voidaan myös laskea kuinka paljon halvemmaksi yhteiskunnalle tulisivat perheen erilaiset tukitoimet verrattuna esimerkiksi lasten ja nuorten syrjäytymisen kautta tuleviin hoitokustannuksiin. Toisaalta yhteiskunta on ottanut hoidettavakseen jo niin laajan alueen perheen arkipäivästä, että sosiaalipalvelut jo osittain korvaa-vat perheen. Usko perheeseen sosiaalisena yksikkönä, joka vastaa lasten kaskorvaa-vatuk- kasvatuk-sesta on asetettu kyseenalaiseksi. (Halsey& Young 1997.) Perhe on instituutio, jonka kautta nykyistä eriarvoisuutta voidaan vahvistaa. Nykyiset perheeseen liittyvät jär-jestelyt hyödyntävät toisia ryhmiä enemmän kuin toisia. He jotka hyötyvät eriar-voisuudesta, vastustavat todennäköisesti muutoksia ja he jotka on alistettu perin-teisillä järjestelyillä, todennäköisesti mukautuvat tai tekevät omaan elämäänsä liit-tyviä järjestelyjä jotka liittyvät enemmän omaan etuun kuin perheen etuun. (Connidis
& McMullin 2002.)
Lasten päivittäisen elämän kulkua ohjaavat yhä enemmän aikataulut ja ”ope-tussuunnitelmat”: maanantaina vauvamuskari, tiistaina vauvauinti jne., tai hieman vanhemmilla kuvataidekoulu, jalkapalloharjoitukset, keskiviikkona pianotunnit jne.
Toisaalta on hyvä, että erilaisia mahdollisuuksia on tarjolla, mutta asialla on kääntöpuolensakin. Lapsuus on paloiteltua, ohjelmoitua ja jatkuvasti kontrolloi-tua. Lasten kehitystä myös arvioidaan, mitataan ja kontrolloidaan tavoiteorientoituneen ajattelun mukaan. (Beck-Gernsheim 1992.) Lapsilta vaadi-taan yhä enemmän suorituksia. Arviointiyhteiskunnassa ei ole lapsuutta tässä ja nyt, vaan katse on kohdistettu tulevaisuuteen.
Värri korostaa, että vaikka vanhemmuus ja lapsuus ovat historiallisesti muuttu-via ilmiöitä, kasvatusvastuu velvollisuuksineen säilyy muuttumattomana vanhem-milla. Kysymykseen mitä on hyvä kasvatus, on jokaisen vastattava itse. Kysymys on toisaalta ajaton ja toisaalta ajallinen, sillä jokaisen kasvattajan on ratkaistava kantansa siihen sukupolvesta toiseen. (Värri 2000b, 131,136.) Erityisesti Värri
pai-nottaa, että sosialisaatio ei saa olla kasvatuksen päämäärä, vaikka se kasvatukseen kuuluukin, vaan päämääränä tulee olla yksilön omaksi itseksi tuleminen. (Värri 2000a, 143.) Ajatus ihmisen yksilöllisyydestä ei kuitenkaan sulje pois muiden ih-misten huomioimista ja yhteisöllisyyttä. Kuten Peltonen (1997, 14) toteaa, jo Aristoteleen filosofiassa näkyy ajatus ihmisenä olemisesta ennen kaikkea toisten ihmisten yhteydessä ja yhteiskunnassa. Omaksi itseksi kasvamisen ja toisaalta kas-vamisen tukemisen tulisi tapahtua huomioiden yksilön omat tarpeet, unohtamatta yhteiskuntaan autonomiseksi subjektiksi valmistamista.