Kaikki haastattelemani vanhemmat mainitsivat arvostavansa perhettä ja lapsia. He myös toivoivat lastensa arvostavan samoja asioita kuin he itse. Osalle vanhemmis-ta lapsilla ja perheellä on tunnearvo, joka sinänsä sekin on tärkeä. Muuvanhemmis-tamat van-hemmat painottivat terveyden tärkeyttä ja syynä oli omaisen sairaus. Vanhempien käsitykset kasvatuksen päämääristä ja arvoista jakautuivat kolmeen alakategori-aan ja kahteen yläkategorialakategori-aan. Käsitysten äärilaidat näkyvät A ja C kategorioissa, jolloin ensin mainitussa päämääränä nähtiin itsekeskeinen praktisen tason on-nellisuus, toisella äärilaidalla puolestaan käsityksissä korostuu henkisen kehitty-misen ja toisten huomioiminen unohtamatta autonomisuutta.
I Yläkategoria: Egoismia
Käsitysten itsekeskeisyys erottaa kategorian sisällön toisesta yläkategoriasta:
egoismi on leimaava piirre. Oman onnen maksimointi on tärkeää ja elämän tulisi olla mahdollisimman hauskaa. Käsitysten perusteella voidaan sanoa vanhempien olettavan praktisen tason onnellisuuden olevan tärkeintä, tasapanoista psyykkistä hyvinvointia ei tavoitella. Vanhemmat eivät halua ohjata lasten ammatillisia valin-toja, vaikka he mainitsevat koulutuksen olevan tärkeää. Käytöstapojen hallintaa korostetaan, jotta vanhemman olisi helpompi liikkua julkisilla alueilla lasten kans-sa menettämättä kasvojaan.
Rakennusaineita itselle sopivan arvomaailman rakentamiseen saadaan monista eri lähteistä. Monikulttuurisessa ja kompleksisessa yhteiskunnassa arvot sekä nor-mit näyttävät usein moninaisilta ja ristiriitaisilta, jolloin ihmisten on vaikeaa muo-dostaa selkeää käsitystä hyvänä pidettävistä asioista. Modernin individualistisen näkemyksen mukaan ihmiset nähdään luonnostaan moraalisesti kypsinä ja autonomisina päätöksentekijöinä. Tämä johtaa siihen, että yksilöitä pidetään autonomisina silloinkin kuin näin ei todellisuudessa ole. Kuitenkin tahtomme ja päätöksemme ovat sidoksissa ympäristömme arvoihin. (Hellsten 1996, 59-60.)
Nykyiselle ajalle on ominaista elämän ristiriitaisuus ja epävarmuus. Beck (1992)
puhuu riskiyhteiskunnasta, joka uhkaa keskiluokkaisia arvoja aiheuttaen moraali-sia kriisejä ja arvojen muutokmoraali-sia. Beckin (1996) mukaan riskiyhteiskunnan eräs merkittävä piirre on yksilön oman vastuun korostuminen traditioiden ja perhe-siteiden murtuessa. Media muokkaa väistämättä ihmisten arvoja ja uskomuksia.
Voimme hankkia runsaasti kokemuksia ja elämyksiä välillisesti, ilman omakoh-taista kokemusta. Voidaankin kysyä tarvitsemmeko enää omakohomakoh-taista kokemusta.
II Yläkategoria: Altruismia
Vanhempien tavoitteena on lapsen ohjaaminen autonomiaan ja altruismiin. Sekä psyykkistä että fyysistä tasapainoa pidetään tärkeänä lapsen kehittymisen kannal-ta. Vanhemmat pohtivat kasvatusta suhteessa arvoihinsa, arvot toimivat kasvatuk-sen viitoittajana. Ympäröivässä kulttuurissa ilmeneviä arvoja tarkastellaan kriitti-sesti suhteessa omaan arvomaailmaan. Omien arvojen välittäminen kasvatettavalle ei sulje pois dialogia, jolloin lapset voivat osallistua arvoihin liittyvään keskuste-luun niillä edellytyksillä, joita heillä on. Altruistinen asenne leimaa vanhempien ajattelua, joten he korostavat omaksi itseksi kehittymistä henkisen kasvun kautta, muut ihmiset huomioiden. Vanhemmat pyrkivät integroimaan omat sekä lapsen tarpeet, toivoen samalla lapsen omaksuvan samanlaisen altruistisen asenteen suh-teessa muihin ihmisiin.
Eri kulttuureissa pidetään eri asioita hyvänä ja tämä koskee myös kasvatusta.
Individualistisissa kulttuureissa pidetään autonomiaa tärkeänä, jolloin ohjaavan kasvatustyylin paremmuutta korostetaan. Kollektiivisissa kulttuureissa yhteisön etu menee yksilön edun edelle, jolloin autoritaarista kasvatusta voidaan perustella yh-teisön edun nimissä. Se mitä länsimaisissa kulttuureissa pidetään oikeana kasvatustyylinä, voi saada eri sisällön muissa kulttuureissa. Kummallakin edellä mainitulla kasvatustyylillä voidaan sosiaalistaa lapsi vanhempien arvomaailmaan, joka on sidonnainen myös ympäröivän kulttuurin arvomaailmaan. (Rudy, Grusec
& Wolfe 1999.)
Altruistisilla vanhemmilla, kuten valtiollakin, on Brandonin (1999) mukaan vahvoja kannustimia nähdä lastensa menestyvän, ja siksi vanhemmat investoivat aikaa ja resursseja hoivatessaan lapsiaan. Useimmat vanhemmat jakavat valtion huolen siitä, että lapset elävät turvallisessa ympäristössä ja saavat koulutuksen.
Koska vanhempien ja valtion tavoitteet käyvät yleensä yksiin, useimmat vanhem-mat ovat valtion mielestä sopivia hoitajia lapsilleen. Vanhemvanhem-mat mukautuvat rutiininomaisesti minimi lastenhoitostandardeihin, joten valtion tarvitsee vain har-voin puuttua perheiden toimintaan lasten puolesta. Edellä olevan kuvauksen perus-teella saa valtiosta lähes inhimillisen kuvan, valtio on ikään kuin yksi vanhemmis-ta, joka pitää huolta lapsistaan. Edelleen Brandon jatkaa, että valtion kannalta on-gelmia ilmenee vain, kun valtion ja vanhemman välillä ilmenee konflikti koskien lasten hyvinvointia. Konflikti tulee näkyväksi, koska vanhemman alhainen altruismin taso ei kohtaa valtion minimistandardeja. Valtion huomatessa merkkejä siitä, että lasta on laiminlyöty, päättää se vanhemman olevan sopimaton lasten-hoidosta huolehtija. Tässä vaiheessa valtio miettii, kuinka se voi suojella ja pelas-taa lapsen. Se arvioi, ovatko vanhemmat sopivia perustarpeiden tyydyttäjiä. Val-tiosta tulee näin hoivaaja vanhempien ohelle tai tilalle. (Brandon 1999.)
Arvoja ajassa
Yli kaksikymmentä vuotta sitten Hirsjärven (1981) tekemän tutkimuksen mukaan useimpien vanhempien ajattelu sijoittui päämääräluokituksessa konformistiselle tasolle. Erityisesti maaseudulla asuvien vanhempien ajattelu asettui konformistiselle tasolle. Noin puolet Helsinkiläisistä korosti päämääriä, jotka asettuivat sosiaali-suutta ja itseensä tyytyväisyyttä korostavalle tasolle. Altruismia ja itseensä tyyty-väisyyttä korostavalle tasolle käsitysten suhteen asettui erityisesti jyväskyläläisten vanhempien ajattelu, hieman harvemmin helsinkiläisten ja maaseudulla asuvien.
Äidit, joilla oli lyhyt koulutus tai joilla oli neljä lasta tai enemmän tai jotka työs-kentelivät maatalouden parissa, korostivat päämääriä jotka liittyvät konformistiseen tasoon. (Hirsjärvi 1981, 159.) Tässä tutkimuksessa materiaalis-egosentriselle ta-solle luokiteltavia käsityksiä kasvatuksen päämääristä omasi viisi vanhempaa ja itsensä kehittämistä ja altruismia korostavan tason käsityksiä omasi kahdeksan vanhempaa. Kaikki A-kategoriaan luokiteltuja käsityksiä omaavat vanhemmat asu-vat samassa lähiössä lähekkäin ja suurin osa puolestaan B-kategoriaan luokiteltuja käsityksiä omaavista vanhemmista asuu lähiön ulkopuolella hajallaan. Hirsjärven tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia, kun niitä tarkastellaan lähes kaksikym-mentä vuotta tutkimuksen suorittamisen jälkeen. Hirsjärven tutkimuksessa maaseu-dulla asuvien vanhempien käsitykset asettuivat jokseenkin samalle tasolle tai kate-goriaan kuin käsillä olevassa tutkimuksessa lähiössä asuvien. Hirsjärven päämäärä-tasoluokittelu ei ole suoraan sovellettavissa tähän tutkimukseen, koska totesin kä-sitysten sijoittuvan B-kategoriassa osittain sekä toiselle että kolmannelle tasolle ja C-kategoriassa kolmannelle ja neljännelle tasolle.
Kaikki käsitykset ovat toisaalta asetettavissa samalle ”linjalle” jos ajatellaan, että jokaisen tulee itse määritellä tavoitteensa ja päämääränsä. Kukaan vanhem-mista ei ole välinpitämätön lastensa hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta, päinvas-toin. Gerrisin (1994) tutkimuksessa nousi esille myös piittaamattoman perhe-elä-män malli, jonka mukaan vanhempien ajattelua leimasi välinpitämättömyys, tie-dostamaton elämän orientaatio sekä piittaamattomuus lastenkasvatuksesta. Siitä huolimatta, että ihmiset suosivat vakaata ja onnellista perhe-elämää, ei tämä Gerri-sin mukaan merkitse sitä, että he myös onnistuisivat toteuttamaan ja ylläpitämään sellaista perhe-elämää. Hän myös toteaa, että vaikka länsimaisissa yhteiskunnissa onkin tapahtunut merkittäviä perhemuotojen ja -arvojen muutoksia, tulkinnalle jonka mukaan individualisoituminen aiheuttaisi perheen tehtävien rappeutumista, löy-tyy hyvin vähän empiiristä näyttöä. Yksilöllistyminen ei näytä ilmenevän egoismina, narsismina tai hedonismina.
Tämänkään tutkimuksen yhteydessä ei voida puhua perheen tehtävien rappeu-tumisesta, mutta niiden osittaisesta siirtämisestä kuitenkin. Lasten kasvattaminen nykyisessä yhteiskunnassamme on vaativaa toimintaa. Kasvattajalla tulisi olla mo-nipuolisia tietoja ja taitoja, jotta hän onnistuisi tehtävässään. Toisaalta kasvatta-minen on myös raskasta. Jos arvomaailma on egoistinen, on helpompaa siirtää vastuuta muille. Osa vanhempainkurssille hakeutuneista vanhemmista koki tarvit-sevansa tukea ja tietoa liittyen lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen. Muutamil-la heistä implisiittisenä tavoitteena oli lähinnä omien, osin ristiriitaisten kasvatukseen
liittyvien käsitysten vahvistaminen. Informaatiota voidaan tulkitaan selektiivisesti, jolloin poimitaan helposti ne elementit, jotka sopivat jo vallinneeseen ajattelumalliin.
Värri (2000a, 25) mainitsee, ettei tavoiteltu itseys ole eettisistä ja sosiaalisista eh-doista riippumaton. Vallitsevasta ajattelumallista voi olla vaikea irrottautua.
Hellsten toteaa, että omaksumamme maailmankuva ja arvojärjestelmä on pit-kälti kulttuurimme, yhteisömme ja muiden elämäämme vaikuttavien tekijöiden muovaama. Tiedostamatta ympäristöstä omaksuttuja näkemyksiä voi olla vaikea erottaa itsenäisestä päätöksenteon tuloksesta. Hellsten korostaa, että jokaisen pi-täisi pystyä perustelemaan sekä itselleen että muille miksi hänen omaksumansa arvot ja päämäärät ovat tärkeitä. Vähintäänkin olisi tiedostettava ne tekijät, jotka em. käsityksiin vaikuttavat. (Hellsten 1996, 60.) Vanhemmille oli ongelmallista kasvatuksen päämäärien ja arvojen pohtiminen. Varsinkin arvojen osalta tämä oli yllättävää, koska vanhempainkurssilla käsiteltiin arvoja kahdella eri kurssikerralla.
Kasvatukseen liittyvät arvostuksen kohteet olivat naapureiden kesken yllättävän samanlaisia.
Ne vanhemmat, jotka ovat omaksuneet reflektoivan ajattelutavan, prosessoivat informaatiota laajasti vertaillen omia käsityksiään muihin vallitseviin ja tarjolla oleviin käsityksiin. Omaksi itseksi kasvu ja kasvun tukeminen ei sulje pois muiden ihmisten huomioimista. Tämä ajattelumalli on helppo synkronoida Värrin painot-tamaan periaatteeseen: ”Kasvatuksen periaatteena on kasvun auttaminen ja rohkaiseminen: lapsen sallitaan oman reviirinsä laajentamiseksi kokea maailman vastustusta, jota vastuuseen kasvaminen ja omaksi itseksi tuleminen edellyttävät”.
(Värri 2000a, 30.)
9 KÄSITYKSIÄ LAPSEN PERUSOLEMUKSESTA
Kuudennen tutkimuskysymyksen mukaisesti käsittelen tässä luvussa vanhempien käsityksiä lapsen perusolemuksesta. Aiheeseen liittyvät käsitykset ovat osa kas-vatusajattelun rakennusaineita. Vanhempien käsitykset niistä tekijöistä, jotka vai-kuttavat lapsen kasvuun ja kehitykseen, ovat tässä tarkastelun kohteena. Tutkin myös vanhempien käsityksiä valinnan mahdollisuuksista, sillä nykyisessä yhteis-kunnassa on olennaista tiedostaa kasvatukseen ja kasvuun liittyvät valinnan mah-dollisuudet tai niiden rajoitukset.