Vanhempien kasvatusvastuusta on keskusteltu paljon viime vuosina. Yksi tärkeim-mistä kysymyksistä on: kuuluuko vastuu vanhemmille, yhteiskunnalle vai kum-mallekin? Miten vanhemmat siis määrittelevät kasvatusvastuun sisällön? Merki-tyksellistä on myös se, mitä vanhemmat käsittävät kaiken kaikkiaan vanhemmuuteen kuuluvan. Hoikkala (1993) väittää, että nykyään vanhemmuus näkyy heikosti. Yh-teiskunnan kasvatus- ja sosialisaatiojärjestelmä on ammattilaisvetoinen, jolloin asi-antuntijat ja ammattilaiset ohjaavat, neuvovat ja seuraavat lasta ja vanhempaa vauvasta aikuisuuteen asti. Vanhempien asema on esiintyä jonkinlaisena häpeäpaaluna eli ottaa vastaan syytökset nuorten ja lasten erilaisista oirehtimisista.
Ajatellaan, että perimmäiset syyt johtavat aina kotiin ja vanhempiin. (Hoikkala
1993, 47-49; Köhler 1995.)
Värrin (2000a) näkemyksen mukaan vastuu kuuluu vanhemmille, myös riippu-matta maailmankatsomuksesta tai uskonnosta. Aluksi vastuuseen kuuluu elämän perusehtojen turvaaminen, jatkuen yleisvastuuna fyysis-henkisestä kehityksestä ja hyvinvoinnista. Vanhemman ja lapsen välinen perusluottamus on olennaisen tär-keä elementti kasvatusilmapiirissä. Lapsen tarpeisiin on vastattava, jotta luotta-mus syntyy. Luottaluotta-mus elämään ja omiin kykyihin on pohjana itsenäisyydelle, jota tarvitaan tulevaisuudessa ratkaisuja tehtäessä. Vanhempien vastuuseen kuuluu myös sosialisaatiosta huolehtiminen yhteisössä vallitseviin normeihin ja arvoihin. (Värri 2000a, 89, 107, 198-112.)
Lehtovaara (1992) toteaa varsin kärkevästi, että kun erilaiset kasvatuksen asi-antuntijat selittävät ja vakuuttavat vanhemmille kuinka tulisi kasvattaa, on helppoa ja turvallista luopua oman järjen käytöstä. Voidaan tukeutua valmiiseen metodiin, joka vapauttaa ottamasta vastuuta kasvatustyöstä. Antaessaan meille valmiit sään-nöt, joiden mukaan tulisi toimia, asiantuntijat antavat sellaisen kuvan, etteivät usko vanhempien pystyvän käyttämään omaa järkeä. Näin asiantuntijat myös osoitta-vat, että heidän tuntemansa kasvatustodellisuus on realistisempi, oikeampi ja ar-vokkaampi kuin vanhempien. Vanhemmat tavallaan joutuvat varmistamaan asian-tuntijoilta ovatko heidän lapsensa kehittyneet normaalisti, koska vanhemmilla ei välttämättä ole riittävästi tietoa tai kykyä arvioida asiaa. (Lehtovaara 1992, 321;
Puolimatka 1999a, 281.) Korhonen (1994) näkee, että lasten merkitys on käynyt vanhemmille ristiriitaiseksi. Vanhemmat haluavat kokea lapsen tuoman emotio-naalisen läheisyyden, ilon ja onnen. Samalla he ovat tietoisia tai tulevat tietoiseksi siitä millainen taakka, taloudellinen rasite ja este lapsi myös on. (Korhonen 1994, 18.) Ristiriidan sovittaminen voi olla vaikeaa.
Väestöliiton vuoden 2000 Perhebarometrissa (Seppälä 2000) selvitettiin kasvatusvastuun jakaantumista vanhempien kesken sekä ammattikasvattajien ja vanhempien välillä. Tavoitteena oli selvittää kenelle kasvatustehtävät kuuluisivat, eikä sitä kuinka käytännössä toimitaan. Kuitenkin vastauksia pohtiessaan Seppälä toteaa, että todennäköisesti mielipide-erot miesten ja naisten näkemysten välillä johtuvat siitä, että miehet kertovat siitä kuinka asioiden tulisi olla ja naiset puoles-taan kuinka ne ovat. Tutkimuksessa vertailtiin myös ammattikasvattajien ja van-hempien näkemyksiä vastuun jakamisesta miehen ja naisen välillä. Enemmistö vastaajista oli kasvatustehtävien tasajaon kannalla. Kasvatustehtävät ja hoitokäytännöt olivat kuitenkin voimakkaasti sukupuolistuneet sekä vanhempien että ammattikasvattajien mukaan. Eniten kasvatukseen liittyviä ristiriitoja vanhem-pien välillä aiheuttivat erimielisyydet rajojen asettamisessa sekä niiden noudat-tamisessa. (Seppälä 2000, 15-22.)
Suurin osa vanhemmista oli sitä mieltä, että kasvatusvastuu jakautuu sopivasti heidän ja ammattikasvattajien välillä. Osa vanhemmista mainitsi vastuuta olevan heillä liikaa. Enemmistö ammattikasvattajista puolestaan oli sitä mieltä, että vas-tuu on liikaa heidän harteillaan. Syynä ammattilaiset pitivät työelämän kasvavia vaatimuksia, ajan puutetta sekä vanhempien epävarmuutta kasvattajina. Vanhem-mat eivät uskalla, kykene tai viitsi ottaa vastuuta kasvatuksesta. Kasvatusvastuun osa-alueista kuitenkin vastuu lapsen sosiaalisten ja eettisten taitojen kehittymisestä kuului vanhempien mukaan enemmän heille ja vähemmän vanhemmille
puoles-taan ammattilaisten mielestä. Ristiriitaista tulosta ei Seppälän tutkimuksessa pys-tytty selittämään. Kognitiivisten tietojen ja taitojen sekä luovuuden ja itsensä il-maisun opettaminen nähtiin enemmän ammattilaisten vastuualueeksi kuuluvaksi.
(Seppälä 2000, 23-30.)
Valtaosa vanhemmista kertoi tarvitsevansa toisinaan tukea ammattikasvattaj-ilta, mutta kolmannes oli sitä mieltä ettei tarvinnut tukea lainkaan. Ammattikas-vattajien mukaan lähes kolmannes vanhemmista tarvitsee tukea ja suurin osa oli sitä mieltä että vanhemmat tarvitsevat tukea toisinaan. (emt. 37-38.) Kasvatukseen liittyvä vapauden ja vastuun määrittely on nykyisin vaikeampaa kuin aiemmin.
Vanhemmat kokevat epävarmuutta siitä, mihin suuntaan ja millaisin keinoin tulisi kasvattaa. Aiemmin sukupolvelta toiselle siirtyneet kasvatusmallit eivät välttämättä toimi ja uusien mallien luominen on vaikeaa. (Niemi 2000.)
Törmä (1996) on pohtinut kasvatusta koulun kontekstissa. Hän korostaa, ettei koulu voi korvata kotikasvatuksen merkitystä yksilön kasvuprosessissa. Lisäisin tähän, ettei sitä voi tehdä mikään muukaan instituutio, paitsi jos yhteiskunnan puut-tumiselle on todellinen tarve. Törmän tutkimuksen mukaan jo Meadin kasvatus-ajattelussa 1930-luvulla korostui minän kehityksen tärkeys varhaislapsuudessa ja näin ollen myös kodin merkitys hyvän kasvukontekstin luojana ja pohjana. Lapsen minä kehittyy suhteessa merkityksellisiin ihmisiin, joten on tärkeää, että varhaiset ihmissuhteet toimivat hyvien keskusteluyhteyksien luojina. Samalla valetaan poh-ja avoimelle kommunikaatiolle poh-ja kokemusten tulkinnalle. Kodin tehtävä on luoda arvopohja, jonka suhteen lapsi voi jäsentää kokemuksiaan. Vanhemmat eivät siis voi, tai ei ole järkevää siirtää kasvatusvelvollisuuttaan muille instituutioille. Lapsi kuitenkin tulkitsee ja omaksuu hänelle merkityksellisten ihmisten toimintatapoja ja ajattelumalleja muodostaen omansa niiden pohjalta. (Törmä 1996, 124.)
Myös ohjaavan kasvatuksen kurssia Suomessa kehittänyt Toivo Rönkä painot-taa, että vanhemmille kuuluu päävastuu kasvatuksesta. Hänen mukaansa kaikki yhteiskunnan ammatilliset kasvatusasiantuntijat on tarkoitettu vain tueksi vanhem-mille. (Rönkä 1989b, 3) Ammattiauttajien näkökulmasta Lähteinen (1994, 67) to-teaa, että kasvatusvastuun säilyttämisestä vanhemmilla vallitsee Suomessa pitkäl-le menevä yksimielisyys. Ammattiauttajien rooli nähdään vanhempien kasvatus-vastuuta tukevana, ei itselleen ottavana. Ammattiauttajat itse kokevat olevansa auttajia, joten vastuu kuuluu vanhemmille.
Hirsjärvi (1984) esittelee Aristoteleen esittämät vastuunalaisuuden kriteerit: a) teon on oltava vapaaehtoinen, b) tekijän on tiedettävä mitä hän tekee, c) tekijän tarkoitus perustuu ennen tekoa tapahtuneeseen harkintaan siitä, mikä vaihtoeh-doista on paras. Hirsjärvi korostaa, että ”tahdonvapaus” on vastuullisuuden ehdo-ton edellytys. Kasvatusvastuu poistuu esimerkiksi joissakin tilanteissa, joissa auk-toriteetti määrää tarkasti kasvattajan toiminnan rajat. (Hirsjärvi 1984, 70.) Kaikki tutkimushenkilöt ovat ajattelevia yksilöitä, joten kaikki ymmärtävät vanhemmuuden vapaaehtoisuuden, he tietävät mitä tekevät ja kykenevät harkitsemaan tekojaan - ja tekemättä jättämisiään.
6.3 Vanhempien käsityksiä vanhemmuudesta ja vastuusta