Vanhempien käsitysten pohjalla on kaksi toisistaan poikkeavaa ajattelutapaa. Yli puolet heistä olettaa ”kohtalon” ohjaavan osittain lapsen kehitystä, loput uskovat enemmän subjektin mahdollisuuksiin vaikuttaa tulevaisuuteensa.
I Yläkategoria: Osittain fatalismia
Vanhemmat uskovat lapsen kehityksen olevan paljolti riippuvainen tekijöistä, joi-hin he eivät voi varsinaisesti vaikuttaa. Ajattelun taustalla on osittain fatalistinen elämänkatsomus. Jos yksilön ajatellaan toimivan joko sisäisen viettijärjestelmän ohjaamana tai ulkoisten tekijöiden johtama, eikä luoteta omiin kykyihin tekojen suuntaajana, on helppo antautua tunteiden vietäväksi. Vastuu siirtyy tällöin osit-tain yksilön ulkopuolelle. Kasvattajan mahdollisuudet suunnata lapsen kasvua näh-dään rajoitteisina. Puolimatka (1999a) kritisoi nykyistä ajattelutapaa, joka koskee normaalia ja epänormaalia käyttäytymistä. Epänormaalin käytöksen selitetään joh-tuvan psyykkisistä ominaisuuksista, perimästä, sosiaalisesta taustasta jne., jolloin moraalinen näkökulma jää joko huomioimatta tai vähälle huomiolle. Ihminen itse ei ole vastuussa, vaan syitä etsitään ja löydetään muualta. Moraalikasvatuksesta ollaan siirrytty normaalistamiseen. Mikäli ihmisen ajatellaan olevan moraalisesti vapaa ja vastuullinen, ei esimerkiksi tausta determinoi käyttäytymistä. Jos ihmistä ei kohdella moraalisena olentona, viedään häneltä vapaus ja vastuu. (Puolimatka 1999a, 275-279; ks. Ojakangas 1998.) Giddens (1999, 73) toteaa sarkastisesti, että omasta elämästä vastuunottaminen sisältää riskin, sillä se tarkoittaa erilaisten avoi-mien mahdollisuuksien vastakkain asettelua ja niiden kohtaamista.
Tähän tutkimukseen osallistuneista vanhemmista lähiössä asuvat ovat enem-män taipuvaisia fatalismiin kuin muualla asuvat. Yhteisön jakamassa ih-miskäsityksessä vaikuttavat tiivistyvän yhteisön intersubjektiiviset arvot ja nor-mit, jotka samalla asettavat kasvatukselle sen yhteisölliset arvopäämäärät ja rajoi-tukset. Kasvattaja ja kasvatettava ovat samalla suhteessa ajallis-sosiaaliseen tilan-teeseen, joka on yhteisön jäsenille yhteinen. Nämä käsitykset eivät kuitenkaan tar-joa sellaisenaan oikeaa mittaa hyvälle. (Värri 2000a, 34-35.) Yksilöt ovat pikemmin-kin tapahtumien ja etukäteen rakennettujen olosuhteiden vankeja, kuin oman elä-mänsä subjekteja. Äärimmilleen vietynä fatalismi tarkoittaa tapahtumien hyväk-symistä sellaisena kuin ne eteen tulevat. (Giddens 1999, 72-73, 112.)
Tutkimukseen, jossa tutkittiin vanhempien ajatuksia lapsista, osallistui 34 alle kouluikäisen lapsen vanhempaa kahdestakymmenestä perheestä eräästä pienestä kunnasta Ruotsista. Kontrastiryhmänä oli seitsemän perhettä Tukholmasta joilla oli kahdeksan-vuotias lapsi. Tulokset olivat saman suuntaisia kuin tässä tutkimuk-sessa. Useimmilla vanhemmilla on kuva siitä millainen heidän lapsensa on. Lasta ei nähdä ikäluokkansa tai sukupuolensa edustajana, vaan monet vanhemmat piti-vät lapsiaan yksilöinä, joten he eipiti-vät ole halukkaita yleistämään kuvauksiaan lap-sista. Koska lapsia pidetään persoonallisuuksina, ei heitä voi myöskään kasvattaa samalla tavalla. (Hallden 1992, 41, 44, 50) Tämä ei kuitenkaan Halldenin mukaan sulkenut pois vanhempien halua sosiaalistaa ja sopeuttaa lapsensa ulkomaailmaan, joka onkin merkittävä ero verrattuna tämän tutkimuksen tuloksiin. Neljäsosa tä-hän tutkimukseen osallistuneista vanhemmista ajattelee, ettei yhteiskuntaan sosiaalistaminen kuulu heille, vaan se nähdään instituutioiden tehtävänä.
II Yläkategoria: Autonomiaa
Lapsen nähdään olevan psykofyysinen kokonaisuus. Vanhemmat ajattelevat, ettei kukaan voi tehdä perustavia valintoja yksilön puolesta, vaan jokaisen tulee kantaa vastuu teoistaan ja tulevaisuudestaan. He myös luottavat kasvatuksen mahdolli-suuteen ja merkitykseen. Lasta tulee ohjata kohti omia päämääriä. Ihminen voi vaikuttaa luonteensa muotoutumiseen ja tämä perustuu olennaisesti vapauden kä-sitteeseen. Koska yksilö on vapaa valitsemaan, tulee hänen myös kantaa vastuunsa valinnoista ja niiden seurauksista. Ympäristöä tai yhteiskuntaa ei syytetä vääristä valinnoista, sillä ihminen on tietoinen valinnoistaan. Autenttisuutta korostetaan, jolloin yhteiskunta ei voi normeillaan pakottaa yksilöä omaksumaan arvojaan.
Kasvattajan on antauduttava kasvatettavan kanssa todelliseen ihmissuhteeseen, koska näin hän pääsee näkemään erilaisia arvokkaita puolia maailmasta. Kasva-tuksen tarkoiKasva-tuksena on herättää lapsessa tietoisuus itsestään, olemassaolostaan ja valinnan mahdollisuuksista. (Hirsjärvi 1984; 1985, 149-159; Puolimatka 1999b, 44-46.) Yksilö on tiedostava subjekti, joten hän kykenee tekemään rationaalisia itseään koskevia ratkaisuja punniten eri vaihtoehtojen hyvyyttä. Kaikki mahdolli-suudet eivät ole jokaiselle yksilölle avoimia, mutta eri mahdollimahdolli-suudet tiedostetaan (Giddens 1999, 82.)
Giddens (1999) puhuu kokemuksen eristämisestä: monille ihmisille suora kon-takti tapahtumiin ja tilanteisiin, jotka kuuluvat yksilölliseen elämänpolkuun ja laa-jempiin kokemuksiin moraalisuudesta ja rajallisuudesta ovat yhä harvinaisempia ja pakenevia. Toisaalta luottamus moderneihin instituutioihin on vahva, jolloin voidaan vähentää ja välttää myös asioiden omakohtaista pohtimista. Arkipäivän elämästä näyttää olevan tulossa eristäytynyt alkuperäisestä luonnosta ja omasta kokemuksesta; eksistentiaalisista kysymyksistä. (Giddens 1999.) Beck ehdottaa asiantuntijuusmonopolin purkamista, koska hallinto ja asiantuntijat eivät aina tie-dä mikä on hyvää ja oikein kullekin. Hallintoa olisi epävirallistettava ja osallistuji-en olisi tiedostettava, ettei päätöksiä ole vielä tehty. Asiantuntijoidosallistuji-en ja päätök-sentekijöiden väliset neuvottelut olisi käytävä julkisesti. Olisi myös kehitettävä omatoimista lainsäädäntöä ja itsevelvoitteisuutta. Myös kokemus olisi tehtävä mahdolliseksi ja oikeutetuksi yhteiskunnassa. (Beck 1996) Pessimistisen näkemyk-sen mukaan voitaisiin ajatella ihmisten olevan nykyisin passiivisia ajelehtijoita, joka tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. Vaikka yhteiskunnalliset muutokset ovat olleet merkittäviä, pyrkivät vanhemmat edelleen toimimaan ja ajattelemaan lapsen parasta ajatellen. Kasvatusajattelun reunaehdot vain ovat muuttuneet huomatta-vasti ajan saatossa
Uskomusten suhde ihmiskäsitykseen
Tutkimukseen osallistuneista vanhemmista muutama pitää tärkeimpänä stimulanssina muita lapsia, ja yksi vanhemmista uskoo kavereiden positiiviseen kasvatukselliseen vaikuttamiseen. Muutama heistä korosti virikkeiden merkitystä lähinnä kognitiivisen kehityksen kannalta, jolloin he pitivät tärkeänä kehittävien lelujen ja kirjojen tarjoamista. Halldenin (1992, 51) tutkimukseen osallistuneista
vanhemmista noin kolmannes omasi laajemman näkemyksen lapsesta, johon kuu-lui myös yleistä kehityspsykologista tietoa. Sama suhde näkyy tämän tutkimuksen tuloksissa.
Tässä tutkimuksessa B-kategoriaan sijoittuvat käsitykset olivat laajimpia ja sa-mansuuntaisia kuin Halldenin (1992) tutkimuksessa. Monet hänen haas-tattelemistaan vanhemmista katsoivat kehityksen kulkevan luonnon ohjaamana, sisäisistä prosesseista käsin. Nämä prosessit johtavat lapset toimimaan ikään liit-tyvän kehitystasonsa mukaisesti. Useimmat vanhemmat katsoivat, että yksilölli-syys määräytyy perimän mukaan, mutta jokaisella on kuitenkin oma luonne. Kos-ka Kos-kaikki ovat yksilöitä, tulee heitä kohdella sen muKos-kaisesti. (emt. 55.) Jälki-modernissa maailmassa lapsuuden olosuhteet ja niiden merkitys määrittelevät pit-kälti yksilön identiteetin ominaisuuksia. Jos identiteetin rakentamiseen on saanut tukea lähiympäristön aikuisilta, on yksilö kyvykkäämpi tekemään valintoja muut-tuvissa elämäntilanteissa ja yhteiskunnallisissa oloissa.
Vanhempien antamaa kasvatusta ei voida suoraan rinnastaa opettajien kouluis-sa antamaan opetukseen, mutta ihmiskäsitykset ohjaavat sekä opettajien että van-hempien kasvatusstrategioita ja tavoitteita. Miettinen (1993) erottaa kaksi erilaista ihmiskäsityksellistä tapaa lähestyä lasten opettamista: individualistisen ja kulttuurishistoriallisen. Ensin mainitun käsityksen taustalla on oletus ihmisen yk-silöllisyydestä ja ainutkertaisuudesta, spontaaniudesta ja itseään toteuttavasta misestä sekä itseään ilmaisevasta ja luovasta ihmisestä. Kulttuurihistoriallisen ih-miskäsityksen mukaan ihminen on kulttuurin saavutuksia omaksuva ja kehittävä, toimiva ja kriittinen, maailmaa ja ympäristöään tutkiva ja muuttava sekä keskusteleva ja väittelevä. Miettinen argumentoi kulttuurihistoriallisen ihmiskäsityksen puoles-ta. Hänen mukaansa ei ole olemassa historiasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista riip-pumatonta biologista ihmistä. Tällöin kasvatuksen ja opetuksen tavoitteena tulisi olla ihmisen kehittäminen tätä taustaa vasten. Kasvattaja ei voi luottaa siihen, että lapsi kasvaa ja oppii itsestään, vaan hänen täytyy valita mitkä ovat ne kulttuurin välineet, joita lapsi tarvitsee. (Miettinen 1993, 72, 76-68.)
Historiallisesti tarkastellen uskomukset lapsista ja lapsuudesta ovat olleet eri-laisia eri aikoina. Toisaalta voidaan ottaa erieri-laisia historiallisia näkökulmia. Jos uskomuksia tarkastellaan suhteessa kulloiseenkin aikakauteen, historiallisesta perspektiivistä, sosiaalinen ja kulttuurinen ambivalenssi katoaa. Erotettaessa risti-riitaiset uskomukset ajallisesti ja tarkasteltaessa niitä suhteessa historiallisiin trendeihin, ilmenneet konfliktit hiipuvat vähemmän näkyviksi. Vaihtoehtoisesta positiosta tarkasteltuna historiallinen vaihtelu uskomusjärjestelmässä kuvaa muu-tosta kohteessa, jossa on ideologisten mahdollisuuksien ulottuvuuksia. Jotkut uskomukset saattavat olla ristiriitaisia ja voivat heijastaa selvittämättömiä konflik-teja käsityksissä, jotka koskevat lasten kasvatusta ja heidän kehitystään. Vaikuttaa siltä, että kulttuuriset ideologiat sallivat erilaisia, usein vastakkaisiakin uskomuk-sia, joista osa nousee esille. Ne ajatukset, jotka eivät esiinny aktiivisesti kulloisenakin aikana, eivät ole poissa kollektiivisesta kulttuurista, vaan niitä korostetaan vähem-män. Havaitut muutokset uskomusjärjestelmissä kuvastavat siten pikemminkin muutosta intressin kohteessa kuin käsitteellisiä muutoksia. (Lightfoot & Valsiner 1992, 399.) Vanhempien käsitykset lapsen olemuksesta ja niistä tekijöistä, jotka
liittyvät lapsen kasvamiseen ja kehitykseen, kuvaavat myös käsitteellisiä muutoksia.
Vanhempien käsitykset kuvaavat ajalle ominaisia ajattelutapoja. Mitä enem-män epäröidään valittaessa työkaluja kasvatusajattelun sorvaamiseen, sitä epäröivämmäksi käy kasvatuskulttuuri. Ympäröivä kasvatuskulttuuri vaikuttaa horjuttavasti käsityksiin, jolloin muiden vaikuttajien tai median tarjoamaan mal-liin on helppo tukeutua. Kaikkien ulottuvilla oleva tieto tavallaan velvoittaa van-hempia käyttämään tietoa, mutta kuinka valita lukemattomista vaihtoehdoista so-piva? Media tarjoaa kasvatusalan ammattilaisten käsityksiä, mutta useiden malli-en pohjalta saattaa olla vaikea valita itselle sopiva. Eräs haastattelemistani van-hemmista kysyikin, mistä tietää kuka on oikeassa; Sinkkonen, Tahkokallio vai Furman? Epäröivä kasvatuskulttuuri merkitsee myös epäselviä rajoja, monessakin suhteessa. Esimerkiksi leikkien muuttuminen kuvastaa kasvatuskulttuurin muu-toksia. Lapset leikkivät yhä enemmän nykyistä aikuisuutta jäljitteleviä leikkejä, joihin malleja otetaan televisiosta. Lapsille tarjotut ja sallitut leikin ainekset kerto-vat aikuisten kaskerto-vatusajattelusta. ”Aikuisen kanssa jaettu edeltää siis lapsen omaa”.
(Kalliala 1999, 26, 232, 275, 290.) Mitä hajanaisemmaksi eri kasvatusajattelun malleja tarjoava kulttuuri muodostuu, sitä tärkeämmäksi muodostuu yksilön eri elementit yhdistävä kasvatustietoisuus.
10 KOONTIA KASVATUSTIETOISUUDEN PROSESSEISTA
Tarkastelen tässä luvussa vanhempien kasvatustietoisuuden prosesseja, jotka liit-tyvät kasvatusajatteluun. Tietoisen prosessoinnin edellytys on ajattelu, kuten tote-sin luvussa 2. Käsittelen myös kasvatusajattelua, joka koostuu erilaisista kasva-tukseen liittyvistä käsityksistä. Lähden liikkeelle laajasta kehyksestä eli arki-tietoisuudesta, sillä yksilöiden ajattelu ei ole irrallaan ympäröivästä yhteiskunnas-ta. Yksilön mentaaliset toiminnot ja sosiokulttuuriset puitteet ovat vuorovaikutuk-sessa keskenään ja siksi niitä ei tulisi tarkastella ottamatta kumpaakin huomioon.
Kaikkeen toimintaan liittyvät sekä yksilölliset sekä yhteiskunnalliset merkitykset.
(Wertsch 1995, 60-62.)