Kompleksisuuden ontologia ja epistemologia

Kriittisen realismin kerrostuneisuutta korostavan ontologian, tiedon ja oppimisen kietoutuminen toisiinsa muodostaa kompleksisen sosiaalisen systeemin. Tällöin jul-kinen organisaatio nähdään siten, että se toimii ja muuttuu epälineaarisen palautteen, tuloksellisuusinformaation, perusteella (Sanderson 2000, 445). Sanderson (2000) korostaa monimutkaisten julkisten organisaatioiden tutkimuksessa myös kokonais-valtaista lähestymistapaa, joka mahdollistuu kun ilmiötä tarkastellaan eri tasoilla ja interventioon kiinnitetään erityistä huomiota. Tässä luvussa tarkastellaan kompleksisen systeemin toimintaa realismin valossa.

Kompleksisuus sosiaalisena ilmiönä

Sosiaalisia ilmiöitä on pidetty monimutkaisina ilmiöinä sosiaalitieteissä jo vuosikym-meniä (Bhaskar 1978, ks. Reed & Harvey 1992, Strauss 1987). Sosiaalipsykologiassa on tutkittu dynaamisia systeemejä, joissa korostuu ihmisten välinen vuorovaikutus ja epälineaarinen palaute systeemien osien välillä (Nowak & Vallacher 1998). Nowakin ja Vallacherin (1998, 2) mielestä vuorovaikutusta ja ryhmien toimintaa koskevaa tutki-musta ei ole kuitenkaan liitetty laajempiin yhteyksiin, meso- ja makrotason ilmiöihin.

Sawyer (2005, 62) peräänkuuluttaa tasojen välisen emergenssin nostamista empiirisen tutkimuksen kohteeksi psykologian ja sosiologian tutkimuskohteiden rinnalle. Tämän avulla hän pyrkii ratkaisemaan mikro- ja makrotason välistä kytkentää ns. kolmannen aallon kompleksisuusteorioissa. Sawyerin lähestymistapa perustuu kompleksisten

dynaamisten systeemien teoriaan.

Teknologian muutos ja tiedon virta on muuttanut myös organisaatioiden toimin-taympäristöä yhä monimutkaisemmaksi, mikä on lisännyt kompleksisuuden tutkimista.

Monimutkaisuutta lisäävät toimintaympäristössä ylikorostunut kilpailu ja globalisaatio.

Systeemiteorian käsittein kilpailu johtaa jatkuvaan epätasapainon tilaan, joka aiheuttaa epämääräisyyttä kilpailuympäristössä, organisaatioiden rajojen hämärtymistä ja radi-kaaleja, evolutionaarisia muutoksia markkinaympäristössä (Teece 2000).

Tällaisessa toimintaympäristössä ajasta tulee kilpailutekijä ja joustavuudesta kriittinen organisoiva periaate. Joustavuus perustuu jatkuvaan oppimisprosessiin.

Globalisaatio taas vaikuttaa yritysympäristön epäjatkuvuuteen, joka johtuu sosiaalisista, poliittisista ja ekonomisista järjestelmistä. Kestävä tuloksellisuuskehitys riippuu taas organisaatioiden kyvystä muuntua dynaamisiksi ins tituutioiksi globaalissa taloudessa.

Tällöin tietämyksestä tulee kilpailutekijä ja sopeutuvuudesta organisoiva periaate.

Organisaatioilla täytyy tällöin olla kykyä hankkia, sulauttaa, kääntää ja hyödyntää tietämystä, eli oppia monista toimintaympäristöistä. (Hamilton 2002, 2.)

Kilpailu ja globalisaatio vaikuttavat siihen, että organisaatioiden täytyy tulkita itseään koko ajan uudelleen suhteessa laajempiin systeemeihin (Teece ym.1997). Tällöin kriittiseksi tehtäväksi muodostuu strategisten valintojen tekeminen tulkitsemalla muu-tosta ja epävarmuutta (Weick 1995) pikemminkin kuin hakemalla ennustettavuutta.

Organisatorinen oppiminen sisältää sellaisten rutiinien toimeenpanoa, jotka muun-tavat kompleksisuuden valinnoiksi. Kun organisaatiot pyrkivät tarkoin määriteltyihin päämääriin (Simon 1957), niillä on usein muodollisia rakenteita, jotka estävät vuoro-vaikutuksen. Jos organisaatiot ovat rakentuneet jaettujen intressien varaan säilyäkseen, ne edistävät yhteisöllisiä toimintoja, mutta estävät emergenttiä vuorovaikutusta silloin, kun se on yhteisten intressien vastaista. Avoimet systeemit, joissa on vaihtuvia toimin-taympäristöstä johtuvia intressejä, voivat edistää neuvottelevaa vuorovaikutusta siten, että organisaatiot voivat oppia työstä kehkeytyvistä aiheista. (Hamilton 2002, 3.)

Myös yleisen systeemiteorian kehittymisen taustalla oli käsitys siitä, että tieto on tärkeä osa inhimillisten ja sosiaalisten organisaatioiden toimintaa (Boulding 1956).

Boulding (1956, 132) korostaa, että edellisestä käsityksestä on seurannut tarve tutkia informaatio- ja kommunikaatioprosesseja sekä biologisissa että sosiaalisissa systee-meissä. Boulding (1956, 136) näkee sosiaalisten systeemien tutkimisessa tärkeänä tutkia ihmisten rooleja, joita yhdistävät kommunikaatiokanavat. Tasapainon ja kasvun välinen dilemma tulee esille jo Bouldingin vuonna 1956 kirjoittamassa artikkelissa.

Yleinen systeemiteoria kuvaa parhaiten tuloksellisuusarvioinnin käsitettä tässä tutki-muksessa, koska se sisältää sekä informaatio- että kommunikaatioprosessit sosiaalisissa systeemeissä.

Kompleksisten organisaatioiden tutkimuksessa on kysymys itseorganisoituvien systeemien tutkimisesta (Ashby 1962). Ashby esitti kuitenkin jo vuonna 1962 kritiikkiä sitä kohtaan, onko itseorganisoituminen mahdollista. Hän näki erityisesti tasapai-noon (homeostaasi) pyrkivissä systeemeissä ja yleisessä systeemiteoriassa mekaanisen organisaation piirteitä ja korosti, että näkemyksen taustalla ovat biologiset systeemit.

Biologisten systeemien toiminta sellaisenaan ei kuitenkaan voi toimia sosiaalisten systeemien toiminnan tutkimisen mallina. Hän rinnastaakin inhimilliset ja älykkäät systeemit toisiinsa. Yhdeksi puutteeksi itseorganisoituvien systeemien tutkimuksessa

hän mainitsee sen, että ei ole tutkittu keskimääräistä monimutkaisuutta, vaikka useim-mat organisaatiot elävät monimutkaisina systeemeinä myös stabiilissa ympäristössä ja päinvastoin.

Kompleksisuustiede (complexity science) tutkii Staceyn (1996) mukaan epäli-neaarisen palautteen verkostoja ja erityisesti monimutkaisia adaptiivisia verkostoja.

Tällaiset systeemit koostuvat useista osatekijöistä, toimijoista, jotka ovat vuorovaiku-tuksessa keskenään ja joiden tavoitteena on parantaa omaa toimintaansa ja sitä kautta koko systeemin toimintaa. Tämä edellyttää myös yksilöiden kykyä arvioida omaa toimintaansa (Nowak & Vallacher 1998, 5). Tällainen dynaaminen systeemi sisältää tässä tutkimuksessa ajatuksen tuloksellisuusinformaation vaikutuksista strategisen kompetenssin syntymiseen.

Näiden systeemien nähdään toimivan laajempien oppivien systeemien osana, ts.

ne ovat luonteeltaan kaikkialla läsnäolevia. Jokaisella ihmisellä on aivot ja mieli, jotka molemmat ovat monimutkaisia systeemejä. Ihmiset puolestaan muodostavat ryhmiä, jossa nämä monimutkaiset järjestelmät kohtaavat. Ryhmät ovat organisaatioiden osia.

Organisaatiot muodostavat kansallisia ekonomisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia jär-jestelmiä, jotka puolestaan ovat vuorovaikutuksessa keskenään globaalissa systeemissä.

Tämä muodostaa ekologisen systeemin. (Stacey 1996.)

Archibugi ja Lundvall (2001) puhuvatkin tällaisessa monimutkaisessa maailmassa oppivasta taloudesta, jossa tieto on taloudellisen hyvinvoinnin ja kehityksen ydin.

He korostavat sitä, että tällainen talous edellyttää sekä kansallisilta systeemeiltä että Euroopan unionilta uusia institutionaalisia rakenteita ja poliittisia strategioita. Op-piva talous edellyttää lateraalista ajattelua ja erilaisten näkökulmien ja strategioiden yhdistämistä. Koska oppiminen on sosiaalinen prosessi, he pitävät erityisen tärkeänä sitä, että taloudelliset ja sosiaaliset ulottuvuudet otetaan huomioon rinnakkain. Op-pivassa taloudessa korostuu etiikan ja sosiaalisen pääoman merkitys. He määrittelevät intellektuaalisen pääoman oppimiseksi ja sosiaalisen pääoman ihmisten kyvyksi tehdä yhteistyötä ja jakaa tietoa.

Ståhle ja Grönroos (1999, 2000) määrittelevät intellektuaalisen pääoman osaavan työvoiman, ajantasaisen tiedon ja luovuuden yhdistelmäksi. Intellektuaalinen pääoma kasvaa, kun tietoa vaihdetaan tilanteissa, joissa yhdistyvät ihmisten väliset suhteet ja heidän kompetenssinsa. Mitä enemmän tieto virtaa, sitä enemmän ihmisten taidoista tulee organisaation taitoja. Ståhle ja Grönroos (2000, 34) määrittelevätkin tietämyksen johtamisen (knowledge management) prosessiksi. Ståhlen (1998) käsitys organisaa-tioiden uusiutumiskyvystä pohjautuu toisaalta Prigoginen 1980-luvulla esittämään teoriaan itseorganisoituvista systeemeistä, toisaalta Nonakan ja Takeuchin (1995) käsityksiin tiedosta ja oppimisesta.

Kompleksisten organisaatioiden tutkimuksissa nousevat esille selkeästi emergenssi-ilmiö ja rajoilla tapahtuva vuorovaikutus. Dagino (2004) yhdistää kompleksisen sys-teemiteorian strategisen johtamisen resurssiperusteiseen teoriaan, jossa kompleksinen systeemi muodostuu toisiinsa liittyvistä tasoista. Tällöin systeemin toiminnan laadun määrittelee rajojen dynamiikka. Kompleksisuuden yhteyttä johtamiseen ja erityisesti tietämyksen johtamiseen ovat tarkastelleet Snowden ja Stanbridge (2004). He korosta-vat sitä, että eri kompleksisuusteorioilla on oma ontologiansa, jonka tunnistaminen on välttämätöntä myös käytännön johtamistoiminnassa. He päätyvät korostamaan myös

rajoilla tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä siinä, kuinka menneistä käytännöistä päästään irti ja uusia voidaan ottaa käyttöön (Emt., 147).

Mitchell (2004) kiinnittää tässä yhteydessä huomiota emergenssin ilmiöön, jolloin systeemin osat järjestyvät uudelleen epälineaarisen tiedon perusteella. Price (2004, 41) taas kyseenalaistaa kompleksisten adaptiivisten systeemien tutkimuksen ja korostaa sitä, miten kehkeytyvä järjestys muodostuu itseorganisoituvien systeemien ominaisuudeksi. Kompleksisuuteen perustuva johtaminen edellyttää hänen mielestään sekä fyysisen että henkisen tilan ja vuorovaikutuksen luomista, jotta uusiutuminen ja muutos olisivat mahdollisia. Tiedon virta ja informaation käsittely organisaatiossa ovat kuitenkin riippuvaisia organisaatiorakenteesta (Fioretti & Visser 2004). Fioretti ja Visser (2004) kehittävät kognitiivista kompleksisuusteoriaa, jonka mukaan kompleksisuus ilmenee inhimillisenä kognitiona, kompleksisena käyttäytymisenä pikemminkin kuin organisaation ominaisuutena. Johtamisessa korostuvat silloin päätöksenteon perustana olevat representaatiot.

Myös käsillä olevassa tutkimuksessa organisaatiota on tarkasteltu tästä päätök-sentekoon painottuvan adaptiivisen systeemin että oppimista korostavan dynaamisen systeemin näkökulmista. Tutkimus sijoittuu kompleksisten organisaatioiden tutki-muksessa Ashbyn (1962) peräänkuulutttaman keskimääräisen monimutkaisuuden tutkimukseen. Tämä johtuu siitä, että koulutusorganisaatiot elävät sekä hallintaa että oppimista korostavassa toimintaympäristössä.

Kompleksisuus ja realismiin perustuva tutkimus

Kompleksisten organisaatioiden tutkimusmetodologiaa realistisen teorianmuodostuk-sen pohjalta ovat kehitelleet Tsoukas ja Hatch (2001). He ovat tarkastelleet komp-leksisuus-käsitettä ja kehittäneet monimutkaisten organisaatioiden tutkimukseen lähestymistavan, jossa he pitävät tärkeänä välineenä tutkijan kompleksista ajattelua ja käsitystä monimutkaisuudesta. Tällöin teoria ohjaa tulkintaa, ei ennusta tulevaa (Emt., 231–232). He näkevät kompleksisten organisaatioiden tutkimuksissa kaksi koulukuntaa, sosiologis-historiallis-antropologisen ja systeemiteoreettisen, johon suurin osa kompleksisuustieteen tutkimuksista sijoittuu.

Ensimmäisen koulukunnan mukaan tutkitaan sosiaalisia organisaatioita sosiaalitie-teiden pohjalta, sosiaalisina kollektiiveina (monimutkaiset dynaamiset systeemit). Jäl-kimmäisessä organisaatioiden nähdään toimivan biologisen ja materiaalisen maailman tavoin palautejärjestelminä (monimutkaiset adaptiiviset systeemit). Tässä tutkimuksessa tuloksellisuusarvioinnin nähdään toimivan adaptiivisen systeemin tavoin, kun taas tuloksellisuusinformaation perusteella uusiutuvan organisaation nähdään toimivan dynaamisen systeemin tavoin. Sosiologis-historiallis-antropologisen koulukunnan tutkimuksissa on käytetty sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä, kun taas systeemiteoreettisen koulukunnan tutkimuksista puuttuu laadullinen tutkimus (Tsoukas ja Hatch 2001, 234).

Tsoukas & Hatch (2001) erottavat ensimmäisen asteen kompleksisuuden, eli systeemin toiminnan, toisen asteen kompleksisuudesta, johon kuuluvat myös tutkijan tulkinta systeemin monimutkaisuudesta sekä tulkinnassa käytettävistä käsitteistä. Toisen asteen kompleksisuustutkimuksessa on tarkasteltava organisaatioita niiden tarkoituksen

ja ihmisten motiivien kautta ajassa ja kontekstissa tapahtuvana muutoksena siten, että tutkija on osa kontekstia kertoessaan selittävää tarinaa organisaatiosta (Tsoukas & Hatch 2001, 249). Kausaliteetti erottaa kuitenkin tällaisen tarinan laadullisen tutkimuksen perinteeksi muodostuneesta narratiivien käytöstä. Tässä tutkimuksessa ensimmäisen asteen kompleksisuus näkyy intervention vaikutuksia koskevassa osassa, ja toisen asteen kompleksisuus toiminnan vaikutuksia koskevassa osassa.

Realismiin nojautuvat organisaatiotutkijat näkevät organisaatiot rakenteiden ja prosessien muodostamina avoimina systeemeinä, joissa toimijoilla on keskeinen osuus päämäärien saavuttamisessa (Checkland 1993, ks. Flood 1999). Avoimia järjestelmiä kuvaavat ominaispiirteet, jotka liittyvät kasvuun, monimutkaisuuteen, lisääntyvään tietoon ja evoluutioon. Tällaisten systeemien dynamiikka perustuu itseorganisoitumi-seen ja rakenteelliitseorganisoitumi-seen monimutkaisuuteen. Tämän ilmiön tulee olla silloin tieteellisen ontologian keskipisteenä. (Reed ja Harvey 1992, 360–362.)

Prigoginen anti on Reedin ja Harveyn (1992, 362–363) mielestä siinä, että hänen mukaansa systeemit organisoituvat kolmella tavalla: hakemalla tasapainoa, olemalla lähellä tasapainoa tai kaukana tasapainosta. Kaukana tasapainosta oleva systeemit pyrkivät koko ajan kokeilemaan rajojaan ja työntämään systeemiä rajojensa ulkopuolelle. Tämä käsitys pysyvyydestä ja kehittymisestä ilmenee systeemiteorioissa toisaalta adaptiivisten kompleksisten systeemien, toisaalta dynaamisten kompleksisten systeemien tutkimisena.

Reed ja Harvey (1992) kehittelevät sosiaalitieteisiin uutta systeemiteoriaa Bhaska-rin (1978) kriittisen realismin ja Prigoginen (ks. Prigogine & Stengers 1984) itseorga-nisoituvien systeemien teorioiden pohjalle. Erityisesti he kritisoivat Parsonsin teoriaa siitä, että systeemi nähdään tasapainoon pyrkivänä. He toteavat, että jo Bertalanffy kritisoi vuonna 1968 Parsonsia siitä, että tämä korostaa liikaa pysyvyyttä, tasapainoa, sopeutumista ja pysyviä institutionaalisia rakenteita. Reed ja Harvey (1992) puhuvat hajautuneista systeemeistä (dissipative systems) ja kehittelevät uutta sosiaalista onto-logiaa ja maailmankatsomusta sekä tähän näkemykseen perustuvaa käsitystä tiedosta.

Tällöin järjestelmän pyrkimys kauaksi tasapainosta johtaa muutokseen (Reed &

Harvey 1992, 366).

Bhaskarin (1978) suurimpana ansiona Reed ja Harvey (1992, 356–357) pitävät sitä, että maailma nähdään kerrostuneena. Siksi kriittinen realisti etsii säännönmukai-suuksia todellisuuden kerrostumista, jotka eivät ole suoraan havaittavissa. Tällöin tieto kasautuu ja se kattaa kaikki tasot mikrotasolta makrotason hajautuneisiin organisaatioi-hin. Tieteellisen tulkinnan tulee etsiä generatiivisia yhteyksiä entiteettien, luonnollisten prosessien ja merkitysten (Gephart 2004) tai niiden mekanismien välillä, jotka eivät tuota kokeellisia säännönmukaisuuksia. Tämän vuoksi kokeellisen tutkimuksen tulos-ten tulkinta tulee alistaa teoreettiselle ja kriittiselle refl ektiolle. Teoria mahdollistaa myös niiden ilmiöiden merkityksen tulkinnan, jotka eivät ole toiminnassa aktiivisesti.

Kriittinen realisti pyrkii tunnistamaan teoreettisesti luonnollisia prosesseja ja niiden kausaalisia voimia. Kausaaliset voimat ovat todellisia, piileviä kykyjä ja taipumuksia.

Ne ovat osa suurempaa vuorovaikutteista kokonaisuutta, joka joissakin tilanteissa tuottaa kausaalisuhteita, joissakin taas ei. Bhaskarin ja Harrén (Harré & Bhaskar 2001) näkemykset erovat siinä, miten he näkevät rakenteiden kausaaliset voimat. Bhaskar puolustaa rakenteisiin valautuneita voimia, kun taas Harré korostaa, että rakenteilla

voi olla vaikutuksia, mutta ne eivät sisällä kausaalisia voimia.

Reed ja Harvey (1992, 359) toteavat, että Bhaskarin käsitys maailmasta johtaa organisaatiotutkimuksessa sellaisten systeemien tutkimiseen, jotka ovat kaukana tasapainosta (far-from equilibrium). Tällaiset systeemit omaavat kyvyn spontaaniin muutokseen ja pitkällä tähtäimellä evolutionaariseen käyttäytymiseen. Niiden sisäinen dynamiikka perustuu epälineaa risiin palautemekanismeihin. Tällaisten systeemien tutkimuskohteena on sanottu olevan kaaoksen. Reedin ja Harveyn (1992, 359) mukaan kaoottiset rakenteet ovat kuitenkin monimutkaisia kokonaisuuksia, joita ei voida tavoittaa positivistisella tutkimusmetodologialla. Tieteellinen selittäminen lähtee yksittäisten tapahtumien ja todennäköisten prosessien mallintamisesta. (Reed ja Harvey 1992, 359.) Tässä tutkimuksessa on toteutettu tällaista selittävää otetta.

Hajautuneiden systeemien paradigma voi toimia Reedin ja Harveyn (1992, 367) mielestä välineenä siihen, että pystytään tavoittamaan sosiaalisten rakenteiden dyna-miikka ja evolutionaarinen luonne. Tämä edellyttää paradigman kehittämistä siten, että otetaan paremmin huomioon ihmisten tarpeet ja arvot rakenteita muovaavina voimina. Sosiaalitieteellisen tutkimuksen kohteeksi Reed ja Harvey (1992, 367–369) ehdottavat yhteiskunnan, yksilön ja niitä yhdistävien sääntöjen ja roolien tutkimusta.

Ne ovat nousseet myös käsillä olevassa tutkimuksessa tutkittavan ilmiön ymmärtämisen kannalta välttämättömiksi asioiksi.