Läntisen kirkon kanoninen kirkko-oikeus edusti keskiajalla kehittyneintä oikeutta ja se vaikutti nykyaikaisen oikeuskäsityksen syntymiseen. Tämä johtui kirkon palveluksessa olevien hyvästä luku- ja kirjoitustaidosta. Maallisesta oikeudesta kirkko-oikeus eriytyi 1100-luvulla, jonka jälkeen kaksi oikeusjärjestelmää, maallinen ja kanoninen oikeus toimivat rinnakkain.
Pohjoismaisessa oikeussystematiikassa kirkko-oikeus jopa esiintyi kolmantena oikeuden pääalana julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rinnalla.105 Uudella ajalla eli 1400–1500-luvuilta nykypäivään saakka roomalaiskatolinen kanoninen oikeus on ollut sekä alueellista että yleiskirkollista oikeutta. Kanoniseen oikeuteen on sisältynyt myös valtioiden kanssa tehtyjä valtiosopimuksia eli konkordaatteja. Katolisessa maailmassa kanoninen oikeus on edelleen oma luonteeltaan ylikansallinen oikeusjärjestelmänsä. Oikeuslähteinä roomalaiskatolisessa kanonisessa oikeudessa pidetään yleisesti kanonistiikkaa, kirkollista lainsäädäntöä, kirkollista tapaoikeutta sekä myös oikeuskäytäntöä. Oikeudenmukaisuuden perustamista Jumalan tahtoon sekä oikeudenmukaisuuden idean oikeusfilosofista analysointia pidetään kanonistiikassa ydinasioina.106
104 Ks. muun muassa Leino 2003, s. 5.
105 Heikkilä 2003, s. 190, Juntunen 2003, s. 16.
106 Heikkilä 2003, s. 190, Juntunen 2003, s. 18–20. Euroopassa on nykyäänkin yliopistoja, joissa rinnakkain toimii kirkkoa palveleva kanonisen oikeuden tiedekunta ja yhteiskunnan oikeuselämää palveleva oikeustieteellinen tiedekunta. Kumpaankin oikeustieteelliseen erityisalaan tutustuminen on näin ollut mahdollista yksittäiselle oikeustieteilijälle. Vanhat suomalaiset oppiarvonimikkeet ”molempien oikeuksien kandidaatti, lisensiaatti ja tohtori” viittaavat tähän mahdollisuuteen. Ks. muun muassa Heikkilä 2003, s. 190.
Roomalaiskatolisesta kirkosta poiketen yhteistä kirkko-oikeutta ei protestanttisilla kirkoilla ole.
Esimerkiksi luterilainen kirkko-oikeus on hajaantunut siten, että kullakin kansallisella kirkolla on oma oikeusjärjestelmänsä sekä asemansa kussakin valtiossa ja sen oikeusjärjestelmässä.
Kirkkojärjestykset ovat kehittyneet riippumattomimmiksi maallisesta vallasta reformoiduissa kirkoissa.107
Oikeustieteellisesti tarkasteltuna kirkko-oikeus on omalaatuinen ilmiö. Sen voidaan määritellä olevan oikeusnormien muodossa ilmaistu historiallisen kirkkoyhteisön järjestys. Jotta kirkko-oikeus olisi mielekästä, sen täytyy perustua kirkon omiin perusteisiin ja kirkon olemukseen.
Kirkko-oikeuden perusteita esimerkiksi evankelis-luterilaisen kirkon puolella ovat Raamattu, oppi ja tunnustus sekä kirkon olemassaolon tarkoituksen eli tehtävän palveleminen. Tämä on myös evankelis-luterilaisen kirkko-oikeuden ylipositiivinen perusta. Kirkko-oikeus on tapa tulkita Raamattua, kirkon oppia ja tunnustusta, vaikka positiivislainsäädännölliset toteutustavat olisivatkin keskenään erilaisia. Kirkko-oikeutta ja kirkon järjestysmuotoa ei voida valita esimerkiksi enemmistöpäätöksin, vaan niiden tulee perustua kirkon tehtävään ja konstituutioon, jotka ovat ’ylhäältä annettuja’ eivätkä näin ollen sovittavissa. Kirkko-oikeus omaa myös funktionaalisen luonteen, sillä kirkko-oikeus on valjastettu olemaan kirkon tehtävän palvelija.
Kirkko-oikeuden tarkoitus ei kirkon kannalta katsottuna voi perustua muuhun kuin kirkon olemukseen ja tehtävään.108
Juntusen mukaan historiallinen kirkon elämän käytäntö on vaatinut apostolien ajoista lähtien kastekäskyistä ja muista kirkon perustehtävistä eriytyneiden ja johdettujen kirjaamista kirkollisiksi ohjeiksi ja kirkkojärjestyksiksi. Tämä on johtanut myös niiden tehtävien oikeudellisen sisällön määrittelemiseen, jotka kuuluvat seurakunnille. Kirkko-oikeutta kirkko tarvitsee yhteisten asioidensa ja tehtävänsä hoitamiseksi. Avara kirkko-oikeudellinen normitus on tarpeen, jotta kirkon olisi mahdollista toteuttaa perustehtävänsä ja siitä johdetut erillistehtävänsä maailmassa eri aikoina inhimillisen yhteiskunnan näkyvänä osana.109
107 Juntunen 2003, s. 24.
108 Juntunen 2000, s. 212. Juntusen mukaan evankelis-luterilaisen kirkon tehtäviin kuuluu sakramenttien toimittaminen, sananjulistus sekä toimiminen rakkauden ja uskon yhteisönä. Kansanaho korostaa, että evankelis-luterilaisen kirkon kirkko-oikeus on positiivista oikeutta, joka soveltuu tiettyihin oloihin ja aikakauteen. Se tekee mahdolliseksi kirkon tehokkaan toiminnan ja evankeliumin julistamisen. Siellä, missä Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentteja Raamatun mukaisesti jaetaan, on kirkko. Tämän päämäärän saavuttamista palvelee kaikki muu, myös kirkon hallinto. Kirkon hallintoa voidaan tarvittaessa muuttaa, mutta on mahdollista säilyttää myös perinteisiä muotoja silloin, kun ne osoittautuvat käyttökelpoisiksi. Jumalan sanan vastaisia kirkon hallintomuodot eivät kuitenkaan saa olla. Ks. Kansanaho 1976, s. 8.
109 Haaramäki, 1988, s. 29–30.
Ortodoksisen kirkon oikeus eroaa perustavanlaatuisesti maallisesta oikeudesta. Kanonisen oikeuden alkulähde on löydettävissä Jumalan tahdosta perustaa kirkkonsa maan päälle. Näin ollen kirkko-oikeuden oikeutus ja arvovalta on peräisin Jumalan tahdosta. Tämän lisäksi kirkon oikeus eroaa maallisesta oikeudesta tarkoitukseltaan, joka on ihmiskunnan pelastus, ja ajalliselta ulottuvuudeltaan, sillä se ulottuu tämän elämän tuolle puolelle tulevaan elämään.
Lisäksi kirkon oikeus ulottuu myös ihmisen omatuntoon toisin kuin maallisen oikeuden positiivinen sääntely. Kirkon oikeus ulottuu lisäksi koko maailmanlaajuisen kirkon alueelle, eikä voi näin ollen rajoittua olemaan voimassa vain tietyllä alueella maallisen sääntelyn tavoin.110
oikeudellisessa tutkimuksessa yhdistyvät sekä juridiikka että teologia. Kirkko-oikeudella kun on väistämättä kytköksiä teologiaan.111 Teologian asema on Heilimon mukaan kirkko-oikeudessa kiistaton. Kirkon järjestys nojautuu aina teologisiin perusteisiin. Kirkkolakia ei voi käsittää oikein, jollei sen tulkinnassa kiinnitetä huomiota teologiaan. Teologian pohjalta voidaan ymmärtää sekä seurakunnan että kirkon tehtävä ja olemus.112 Kirkko-oikeuden ollessa kyseessä, on vaikeaa tehdä tulkintaa siitä, onko oikeustiede teologian aputiede vai teologia oikeustieteen aputiede. Seppänen näkee kirkko-oikeuden luonteen oikeustieteen ja teologian herkkänä kombinaationa, eikä aseta tieteenaloista kumpaakaan etusijalle.113 Koska tämä tutkimus on lainopillinen ja sen tehtävä on nimenomaisesti kirkko-oikeuden systematisointi kansallisen oikeusjärjestelmän sisällä, voidaan sillä nähdä olevan selvä oikeustieteellinen lainopillinen painotus.
Kirkkolainsäädäntöä on tutkittava oikeustieteenä oikeusteoreettisesti käyttäen oikeusteoreettisia menetelmiä. Kirkko-oikeudessa käytettävä metodiikka on näin ollen oikeustieteen metodiikkaa. Teologialla ei voida ratkaista muun muassa kysymystä kirkko-oikeuden oikeuslähteistä tai oikeusperiaatteista, vaikka lainopillinen normien tulkinta ei radikaalisti eroa teologian pyhien tekstien tulkinnasta114. Oikeusperiaatteiden ollessa oikeudenalakohtaisia, ei kirkko-oikeuden oikeusperiaatteita voida myöskään määrittää pelkästään jonkin toisen oikeudenalan avulla.115 Oikeustieteen menetelmiä on käytettävä myös kirkkolainsäädännön systematisoinnissa. Jos systematisoinnissa ja oikeusteoreettisessa
110 Patsavos 2003, s. 1–2.
111 Seppänen 2007, s. 38.
112 Heilimo 1967, s. 12–13.
113 Seppänen 2007, s. 38.
114 Minkkinen 2017, s. 918.
115 Seppänen 2007, s. 101–108.
hahmottelussa tulee esille teologisia ulottuvuuksia, on oikeustieteessä käytettävä apuna teologiaa säännösten ja säädösten oikeinymmärtämiseksi.116
Kirkko-oikeutta on vaikea sijoittaa vain yhdelle tieteenalalle. Kirkko-oikeudellinen tutkimus on käytännössä pääosin ollut teologista tutkimusta. Oikeusteologia on tieteenalojen välimaastoon vakiintunut tutkimusala.117 Oikeustieteellinen kirkko-oikeuden tutkimus eroaa oikeusteologiasta, joka on lähtökohtaisesti teologiaa. Oikeusteologia tarkastelee teologian pohjalta kirkkoa koskevaa oikeutta, sen perustaa ja lähtökohtia. Lisäksi oikeusteologinen tutkimus voi olla teologista tieteidenvälistä tutkimusta, johon liittyy oikeusajattelun perusteita koskevia kysymyksiä tai, jonka kohteena on oikeusjärjestys maallisessa yhteiskunnassa.
Oikeusteologisessa tutkimuksessa käytetään teologian metodeita.118
2.3 Uskontopakosta yleiseen uskonnonvapauteen sekä evankelis-luterilaisen