1.3 Keskeisiä käsitteitä
1.3.5 Kirkko
Kirkko-oikeuden määritelmää etsittäessä joudutaan pohtimaan sekä oikeuden että kirkon käsitteitä. Pohdinta ulottuu myös kirkon ja oikeuden väliseen suhteeseen. Suomenkielen sana kirkko, samoin kuin myös monien muiden maiden kirkkoa tarkoittava sana, on lähtöisin kreikan kielen sanasta kiriakí, joka tarkoittaa Herran omaa. Juntusen mukaan kirkko-oikeuden tarkastelun lähtökohdaksi on perusteltua valita ekklesiologia.81 Puhuttaessa kirkko-oikeudesta on kyse kirkosta itsestään, sen olemuksesta ja hengellisestä tehtävästä. Kirkko-oikeus ja sen tulkinta sisältävät joko julkituodun tai hiljaisen käsityksen kirkko-oikeuden yhteydestä kirkon varsinaisena pidettyyn olemukseen. Kirkko-oikeuden perusongelma, eli se, mitä kirkko-oikeus on, liittyy näin ollen suoraan ekklesiologiaan. Niiden johtopäätösten pohjaksi, jotka koskevat kirkko-oikeuden perusteita, on esitetty näkemyksiä kirkko-oikeudesta kirkon funktiona sekä erilaisia ekklesiologisia lähtökohtia. On huomioitava, ettei kirkolle ole olemassa täsmällistä määritelmää.82 Kirkko-oikeuden sisällön ja varsinkin sen ylipositiivisen arvoperustan hahmottaminen rakentuu kirkkojen teologisen itseymmärryksen pohjalle. Kirkkojen itseymmärrykset poikkeavat toisistaan eikä esimerkiksi ortodoksisen kirkon käsitys kirkosta vastaa evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsitystä.
Puhuttaessa esimerkiksi kirkon tehtävästä evankelis-luterilaisen kirkon piirissä kirkolla voidaan viitata Kristuksen universaaliin kirkkoon, joka tunnustuskirjojen mukaan on pysyvä ikuisesti.
Silloin puolestaan, kun puhutaan esimerkiksi kirkon organisaatiosta, viitataan luterilaiseen
79 Rodopoulos 2007, s. 41–42. Arseni 1999, s. 73–75.
80 Kokousta oli valmisteltu yli 50 vuotta. Synodin oli alun perin tarkoitus koota ensimmäisen kerran yli tuhanteen vuoteen yhteen kaikki itsenäiset ortodoksiset paikalliskirkot. Synodissa käsiteltiin ortodoksisten kirkkojen diasporaa, avioliiton sakramenttia ja sen esteitä, paaston ja paastosääntöjen merkitystä, autonomian myöntämisen periaatteita, ortodoksisen kirkon suhteita muuhun kristilliseen maailmaan sekä ortodoksista todistusta modernissa maailmassa. Ks. Tarkemmin muun muassa Savon Sanomien artikkeli (julkaistu 19.6.2016), uutinen Suomen ortodoksisen kirkon sivuilta (julkaistu 27.1.2016) sekä www.holycouncil.org.
81 Ekklesiologia tarkoittaa kirkko-oppia. Se sisältää ortodoksisessa perinteessä kirkkoa, seurakuntaa ja kirkon virkoja koskevien kanonien ja perinteen käytännön toteutusta koskevaa oppia. Ks. muun muassa Arseni 1999, s.
69. 82 Juntunen 2003, s. 94–97.
paikalliskirkkoon.83 Evankelis-luterilaisen kirkkokäsityksen mukaan kirkko on sosiologinen yhteisö osana yhteiskuntaa, minkä vuoksi sillä on oikeuksia ja velvollisuuksia. Kirkko on kuitenkin toisaalta myös uskonyhteisö, joten kirkon olemukseen kuuluu kaksinaisuus. Leinon mukaan seurauksena tästä kaksinaisuudesta on, että positiivinen lainsäädäntö kohdistuu kirkkoon sosiaalisena yhteisönä. Kirkkoa koskevan positiivisen oikeuden on kuitenkin oltava sopusoinnussa kirkon ylipositiivisen perustan kanssa ja pohjauduttava siihen. Jännite kirkon kahden olemuksen välillä muodostaa evankelis-luterilaisen kirkko-oikeuden problematiikan.84 Ortodoksisen kirkon kirkko-käsitteellä ja kirkon luonteella ei ole yhtä ainoaa virallista määritelmää. Ortodoksisen kirkon itseymmärryksessä ei tehdä samanlaista jakoa uskonyhteisöön ja sosiologiseen yhteisöön kuin evankelisluterilaisessa kirkossa.
Ortodoksisessa kirkossa kirkkoa kuvataan sanalla ekklesia. Kirkolla tarkoitetaan ekklesiologian eli kirkko-opin mukaan seurakuntaa laajemmassa merkityksessä. Todellisuuden tasolla kirkko voidaan kokea seurakunnan pyhässä eukaristiassa. Kirkko-opin mukaan termit seurakunta ja kirkko ovat jossain määrin saman sisältöisiä. Ekklesia jakautuu sekä näkyvään seurakuntaan että näkymättömään seurakuntaan. Näkymättömään, riemuitsevaan seurakuntaan kuuluvat muun muassa kirkon pää eli Jeesus Kristus, kuolleet seurakunnan jäsenet sekä jumalallinen armo. Näkyvä seurakunta puolestaan muodostuu elossa olevista ortodoksisen kirkon jäsenistä eli maallikoista ja papistosta sekä kirkon sakramenteista. Kanoninen sääntely kohdistuu näkyvään seurakuntaan.85 Ortodoksisessa perinteessä kirkko nähdään Kristuksen mystisenä ruumiina ja kirkon oikeudellinen sääntely on vain yksi sen elämän aspekteista. On syytä painottaa, ettei kirkon oikeus edusta kirkon ydinolemusta, vaan kirkon historiallinen läsnäolo on luonut oikeudellisia instituutioita ja systeemejä. Oikeudella on tarkoituksensa ja oikeutuksensa, mutta sen erityinen luonne on tunnistettava. Kanonisen oikeuden ainutlaatuisuus johtuu sen kirkon erityisluonteesta, jota se palvelee, niinpä se eroaakin maallisesta lainsäädännöstä.86
Ortodoksisessa kirkossa kirkko-termi käsittää sisäänsä koko maailmanlaajuisen kirkon.87 Tähän maailmanlaajuiseen kirkkoon katsotaan kuuluviksi kaikki ortodoksiset saman
83 Haaramäki 1988, s. 9.
84 Leino 2002, s. 5.
85 Ks. tarkemmin muun muassa Buciora 2003, s. 28, Patsavos 1975, s. 6–7.
86 Patsavos 2003, s. 5.
87 Popescu on kuvannut ortodoksista kirkkoa seuraavasti: ”Ortodoksinen kirkko edustaa vanhan yhteisen kristillisyyden henkeä, joka pysyy uskollisena kirkon perinteille ja perusolemukselle. Se pyrkii säilyttämään kirkon traditiot puhtaina ja varjelemaan kristillistä henkeä maailman hengeltä. Se ei pyri olemaan valtio valtiossa eikä valtio valtion yläpuolella, vaan se pyrkii vaikuttamaan kirkkona valtiossa ja maailmassa. Se ei esiinny myöskään
uskonkäsityksen omaavat kirkot. Puhutaan uskon ykseydestä paikalliskirkkojen välillä. Uskon yhteyteen liittyy myös kysymys kirkkojen välisestä ehtoollisyhteydestä.88 Kirkko on samaan aikaan sekä inhimillinen että jumalallinen instituutio. Sen voi sanoa olevan sekä rajallisen ja äärettömän että luodun ja luomattoman leikkauspisteessä.89
minään poliittisena eikä ensi sijassa sivistyksellisenä järjestönä, vaan suorittaa uskonnollissiveellistä lähetystehtäväänsä. Se on kutsuttu ravitsemaan ihmissieluja Jumalan armolla, mutta ei hallitsemaan maailmaa valtioitten tavoin. Sillä on käytettävissään tulevaisuudessakin suuria voimavaroja sekä sen omia kansoja että koko maailmaa varten, sillä vanhuudestaan ja koetellusta asemastaan huolimatta se ei ole vielä vuodattanut sisältöään tyhjiin. Se elää menneisyydestään häviämättä ajan kanssa tai joutumatta ajan kahleisiin…” Ks. enemmän Popescu 1944, s. 32–33.
88 Ortodoksisen kirkon ehtoolliseen voivat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet. Jyväskylässä 5.–6.9.2017 kokoontunut evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen linjaus herätti paljon kirkollista keskustelua varsinkin ortodoksisessa kirkossa. Linjauksen mukaan yksittäistapauksessa evankelis-luterilaisen kirkon ehtoolliseen voisi osallistua myös muun kuin luterilaisen kirkon kastettu jäsen, jos hän hyväksyy luterilaisen ehtoolliskäsityksen ja hänellä on oikeus ehtoolliseen omassa kirkossaan. Ortodoksinen kirkko piti linjausta valitettavana, sillä linjauksen käytännön tulkintojen vuoksi ortodoksinen kirkko saattaisi olla pakotettu esittämään toistuvasti kielteisen kantansa ortodokseja koskevaan ekumeenisen yhteistyökumppaninsa ehtoolliskäytäntöön.
Ortodoksisen kirkon traditiosta kiinnipitämisen tarkoitus kun ei ole eriävän näkemyksen korostaminen, vaan oman ortodoksisen uskon ilmaiseminen, jonka tarkoitus ei ole muiden arvosteleminen. Jos opillinen yksimielisyys lopulta saavutettaisiin, ei ehtoollinen kuitenkaan olisi ortodoksisen ehtoolliskäsityksen mukaan tämän yhteyden väline, vaan sen kruunu. Sellainen kirkkojen välinen ehtoollisyhteys, johon ei sisälly kirkkojen yhteisesti hyväksymää dogmaa, ei ole ortodoksiselle kirkolle mahdollinen. Ks. muun muassa Mäkinen 2017 sekä Suomen ortodoksinen kirkko (7.9.2017).
89 Patsavos 2003, s. 4.