2. KESKEISIÄ MÄÄRITELMIÄ
2.3 Kansainvälisestä verotuksesta
2.3.1 Suomen kansainvälinen vero-oikeus
Kansainvälisen verotuksen tarkoituksena on jakaa verotusvalta valtioiden välillä. Kansainvä-linen vero-oikeus ei tarkoita suoranaisesti mitään tiettyä ylikansallista säännöskokonaisuutta, sillä yhtenäistä sellaista ei ole oikeastaan olemassa. Kansainvälinen vero-oikeus on nimestään huolimatta kunkin valtion omaan oikeusjärjestykseen kuuluva oikeudenala, joka koskee vero-tusta kansainvälisissä tilanteissa. 21
Kullakin EU-valtiolla on oma kansallinen verojärjestelmänsä ja oma kansainvälinen vero-oikeudenalansa. EU-valtioiden vero-oikeudessa on kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka johtuvat EU:n perussopimuksista, joita jokainen jäsenvaltio on sitoutunut noudattamaan unio-niin liittyessään. Näitä yhtäläisyyksiä on havaittavissa enemmän välillisessä, eli arvonlisäve-rotuksessa, joka on melko pitkälle kansainvälisesti yhtenäistynyt oikeudenala kun taas tulove-rotus perustuu yhä tänä päivänä hyvin vahvasti valtioiden kansalliseen päätöksentekoon. 22 EU:lla ei siis ole verotusvaltaa, eikä se ole veronsaaja. Jäsenvaltioiden välitön verotus perus-tuu niiden kansallisiin lakeihin, ja veronsaajana on kyseinen valtio. Jokainen jäsenvaltio to-teuttaa verotuksen omien kansallisten lakiensa nojalla ja säätelee esimerkiksi verovelvollisuu-den määritelmän ja laajuuverovelvollisuu-den. 23
Vaikka jäsenvaltioilla on niin sanottu laaja suvereniteetti välittömän verotuksen alalla, on niiden noudatettava oikeusperiaatteita myös tällä oikeudenalalla. Jäsenvaltion tulee tulkita kansallista lakiaan niin sanotusti EU-oikeuden hengessä eli ottaen huomioon EU:n perusso-pimukset ja niiden tavoitteet. Niin kutsuttu etusijaperiaate tarkoittaa sitä, että EU-oikeuden normit ovat etusijalla kansalliseen lainsäädäntöön nähden, mikä tarkoittaa myös sitä, että jä-senvaltio ei saa laatia uusia lakeja ja säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa voimassa olevaan
20 Haaramo - Räty 2009, s. 30-32
21 Malmberg - Myrsky 2014, luku 1 ks sivut
22 Malmberg - Myrsky 2014 luku 1 ks sivut
23 Helminen 2016, s. 26
oikeuteen nähden. Mahdollisessa ristiriitatilanteessa jäsenvaltion kansallinen säädös lakkaa olemasta sitova, ja kansallisten viranomaisten on pantava täytäntöön unionin säädös. 24 Lisäk-si EU-jäsenvaltioiden kansalaiLisäk-silla on tietyin edellytykLisäk-sin mahdollisuus vedota EU:n tuomio-istuimiin, mikäli valtion kansallinen oikeus on ristiriidassa EU-oikeuden, kuten EU:n peruspe-riaatteiden kanssa.
Jäsenvaltiot eivät saa myöskään säätää kansallista lakia tai sitoutua kansainväliseen sopimuk-seen, jonka soveltaminen voisi johtaa sellaiseen tilanteesopimuk-seen, jossa eri valtioiden kansalaisia kohdeltaisiin eri tavoin. Kansalaisella tarkoitetaan tässä yhteydessä myös oikeushenkilöitä, joilla on kotipaikka kyseisessä valtiossa. 25
Koska välitön verotus kuuluu jäsenvaltioiden omaan lainsäädäntövaltaan, unioni voi toteuttaa jäsenvaltioita sitovia toimia ainoastaan, mikäli se katsoo, että jäsenvaltiot eivät pysty alueelli-sella tai paikallialueelli-sella tasolla saavuttamaan toivottuja tavoitteita riittävän tehokkaasti. Lisäksi unionin eri toimielimet voivat ohjata jäsenvaltioiden toimintaa verotuksessa myös silloin, mikäli se on tarpeen sisämarkkinoiden toiminnan varmistamiseksi tai kilpailun vääristymisen ehkäisemiseksi. 26
Välittömän verotuksen alalla Euroopan neuvosto voi säätää direktiivejä, kuten nyt CCTB- ja CCCTB –direktiivit, ainoastaan, mikäli jäsenvaltiot antavat niistä yksimielisen suostumuksen-sa. Kokonaan verotusta ei voida yhtenäistää direktiivien myötä, vaan taustalla on oltava pyr-kimys sisämarkkinoiden toiminnan tehostamisesta. Jäsenvaltioiden on oltava täysin yksimieli-siä tällaisten direktiivien suhteen, ja yksikin jäsenvaltio voi estää direktiivin aikaansaattami-sen. 27
Yksittäisen jäsenvaltion kansainvälinen vero-oikeus koostuu sisäisestä ulkomaanvero-oikeudesta ja verosopimusulkomaanvero-oikeudesta. Sisäinen ulkomaanvero-oikeus säätelee kyseisen valti-on verotusvallan ulottuvuudet, ja Suomessa nämä säädökset löytyvät tuloverolaista. 28 Tulove-rolain mukaan Suomessa yleisesti verovelvollisia ovat Suomessa asuvat henkilöt ja Suomessa rekisteröidyt yhteisöt. Yleinen verovelvollisuus tarkoittaa sitä, että verovelvollisen tulee suo-rittaa veroa Suomeen kaikesta veronalaisesta tulostaan. Tätä kutsutaan verotusoikeudessa asuinvaltioperiaatteeksi, sillä verotus tapahtuu siellä, missä henkilö asuu tai yritys on rekiste-röity.
24 Helminen 2016, s. 43
25 Helminen 2016, s. 26; Sopimus Euroopan unionin toiminnasta 18 artikla
26 Sopimus Euroopan unionin toiminnasta 352 artikla
27 Sopimus Euroopan unionin toiminnasta 115 artikla
28 Tuloverolaki; Tomperi 2013, s. 178
Rajoitetusti verovelvollisia ovat henkilöt, jotka eivät ole verovuoden aikana asuneet Suomes-sa, mutta joilla on tuloja tai varallisuutta Suomessa sekä ulkomaiset yhteisöt siitä tulosta, jon-ka ne ovat saaneet Suomesta. Rajoitetusti verovelvolliset ovat siis velvollisia suorittamaan veroa Suomeen ainoastaan Suomesta saamastaan tulosta. Tätä periaatetta kutsutaan lähdeval-tioperiaatteeksi, sillä verotus tapahtuu siellä, mistä tulo on peräisin tai missä varallisuus sijait-see. 29
Lisäksi on olemassa kansalaisuusperiaate, jonka mukaan veroa ovat velvollisia maksamaan valtiolle kaikki sen kansalaiset riippumatta siitä, missä he asuvat, saavat tuloa tai heidän va-rallisuutensa sijaitsee. Tästä voidaan mainita esimerkkinä niin sanottu kolmen vuoden sääntö, jonka mukaan Suomen kansalainen, joka on muuttanut pois Suomesta, on velvollinen mak-samaan veroa Suomeen vielä kolmen vuoden ajan muuttovuoden jälkeisestä vuodesta alkaen, mikäli hän ei osoita, ettei hänellä ole olennaisia siteitä Suomeen. 30
Ongelmatilanteita syntyy silloin, kun valtiot soveltavat yllä mainittuja periaatteita omien kan-sallisten lakiensa mukaan samanaikaisesti. Esimerkiksi silloin, kun yrityksen ulkomailla si-jaitsevasta toimipisteestä saatua tuloa verotetaan lähdevaltioperiaatteen mukaan yhdessä ja asuinvaltioperiaatteen mukaan toisessa valtiossa. Näitä kaksinkertaisen verotuksen tilanteita ratkotaan verosopimusoikeudessa. 8
2.3.2 Suomen verosopimusoikeus
Verosopimusoikeuteen kuuluvat Suomen ja muiden maiden väliset verosopimukset. Veroso-pimusten tärkein tarkoitus, on se, että valtiot sopivat niissä säännöistä, joiden mukaan vero-tusoikeus jakautuu niiden välillä, jotta vältyttäisiin kaksinkertaiselta verotukselta. Verosopi-musoikeutta sovelletaan silloin, kun verovelvollisen verotettava tulo liittyy jollakin tavalla useampaan kuin yhteen valtioon, esimerkiksi silloin, jos verovelvollinen asuu yhdessä valtios-sa, mutta saa tuloja myös työskentelystä toisessa valtiossa. 31
Kaksinkertainen verotus poistetaan yleensä soveltamalla joko hyvitysmenetelmää tai vapau-tusmenetelmää. Hyvitysmenetelmässä Suomi hyvittää verovelvolliselle tämän ulkomailla maksaman veron siten, että Suomessa kyseisestä tulosta suoritettavasta verosta vähennetään
29 Tuloverolaki 9§
30 Tuloverolaki 11§; Tomperi 2013, s. 178
31 Tomperi 2013, s. 178-179
ulkomailla samasta tulosta maksettu vero. Hyvityksen määrä ei voi kuitenkaan olla enempää kuin se vero, joka Suomessa on määrätty kyseisestä tulosta. 32
Vapautusmenetelmää sovelletaan silloin, kun Suomi on toisen maan kanssa solmimassaan verosopimuksessa luopunut verotusoikeudestaan tiettyyn tuloon. Vapautusmenetelmässä ky-seessä oleva tulo vapautetaan kokonaan verosta Suomessa, eli siitä ei makseta täällä lainkaan veroa. Yhtiöiden osalta tämä tarkoittaa sitä, että kyseistä tuloa ei lueta Suomessa yhtiön ve-ronalaiseen tuloon. Tällöin myöskään tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuva meno tai sen hankintaa varten otetun lainan korko ei ole vähennyskelpoista. 33