kysymykseen tutkimus ei tuonut vastauksia. Selkeä tutkimustulos kuitenkin oli, että eniten vanhem-muuden tuen tarpeita on pienten, alle kouluikäisten lasten äideillä, vaikka syytä äitien ja pienten lasten vanhempien suureen osuuteen ei tutkimustulosten perusteella voitu osoittaa.
Mielenkiintoista on se, miksi kahden vanhemman perheiden osuus aineistosta on näin suuri (34,1 % keskusteluista). Oletettavaa olisi, että kahden vanhemman perheessä huolet jaetaan puolison kanssa ja tukea välitetään puolisoiden kesken. Tuloksen voi myös päätellä kuvaavan avoimuutta suhteessa oman vanhemmuuden pohtimiseen ja perheen sisäisten asioiden avaamiseen myös perheen ulkopuo-lelle, kun perheen asioita ei tarvitse käsitellä perheen sisällä vaan tukea haasteisiin voidaan hakea myös perheen ulkopuolelta. Avoimuutta perheen sisäisten asioiden käsittelyyn selittää myös perheen näkeminen yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ongelmana sen politisoitumisen myötä (Sihvonen 2016). Tutkimustuloksia on myös siitä, että yksinhuoltajavanhemmat saisivat enemmän emotionaa-lista ja instrumentaaemotionaa-lista tukea kuin vanhemmat, joilla oli kumppani. Tuloksen syyn epäiltiin liittyvän Suomessa vallitsevaan suopeaan käsitykseen yksinhuoltajuudesta sekä uskoon yksinhuoltajavanhem-pien aktiivisesta sosiaalisten verkostojen rakentamisesta ja kodin ulkopuolisen sosiaalisen tuen etsi-misestä. (Leinonen, Solantaus & Punamäki 2003) Koska tutkimuksessa ei analysoitu vanhempien jo mahdollisesti olemassa olevaa sosiaalista verkostoa siitä olleen vähäisen tiedon vuoksi, ei voida esit-tää tuloksia siitä, oliko kahden vanhemman perheillä jollain tapaa heikommat sosiaaliset verkostot kuin muilla palvelua käyttäneiden vanhempien perhemuodoilla.
Tutkimustulokset kuvaavat, että vanhemmuuteen liittyy hyvin monia eri sosiaalisista systeemeistä ilmeneviä keskustelunaiheita ja niihin liittyviä tuen tarpeita. Tutkimuksessa mikrotasoon ja kronota-soon liittyvät keskustelunaiheet olivat yleisimpiä. Erityisesti tukea tarvittiin liittyen vanhemman riit-tämättömyyden ja syyllisyyden tunteisiin kasvattajana ja vanhempana, arjessa suoriutumiseen, lapsen rajojen asettamiseen, lapsen haasteisiin sosiaalisissa suhteissa (syrjintä, kiusaaminen, kaverittomuus), murrosikään, pienen lapsen kehitysvaiheeseen ja temperamenttiin sekä vanhempien eroon. Pääpiir-teiltään tulokset ovat yhteneviä aiempien tutkimustulosten suhteen siitä, millaisia tuen tarpeita ja van-hemmuutta kuormittavia tekijöitä sekä vanhemmuuteen vaikuttavia riskitekijöitä vanhemmilla on (esim. Puura 2016).
Mikrotason aiheiden yleisyys keskusteluissa viittaa mahdollisesti siihen, että eniten vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä on juuri näissä vanhemman välittömissä ympäristöissä olevissa suhteissa lapsen, puolison ja perheen kanssa. Vanhemmuuden määrittyessä lapsen kautta on toki ilmiselvää, että van-hemmuuteen vaikuttaa keskeisesti lapsi ominaisuuksineen ja kehitysvaiheineen. Toisaalta tulos voi
viitata siihen, että näistä ydinperheen sisäisistä asioista keskustellaan avoimesti myös ulkopuolisten ihmisten kanssa tai ettei niissä nouseviin tuen tarpeisiin vastata muiden palveluiden tai sosiaalisen verkoston puolesta. Keskusteluaiheiden ja tuen tarpeiden ilmetessä vanhemman ulkopuolisissa sys-teemeissä voidaan myös pohtia sitä, eikö ratkaisua vanhemmuuteen liittyvissä haasteissa lähtökoh-taisestikaan etsitä vanhemmasta itsestään vaan haasteita kohdatessa katse kohdistetaan vanhemman ulkopuolisiin systeemeihin.
Meso- ja makrotasolla käytyjä keskustelunaiheita oli aineistossa hyvin vähän. Tulos on mielenkiin-toinen, koska esimerkiksi sisarussuhteisiin ja uusperheen dynamiikkaan liittyvien aiheiden odottaisi olevan yleisempiä. Aiheiden pientä määrää voi selittää se, ettei useamman lapsen perheitä tai uu-sioperheitä ollut aineistossa monia tai niihin ei liittynyt vanhemmuutta kuormittavia tekijöitä. Meso- ja makrotasoisten keskustelunaiheiden pientä määrää ei voitu tutkimustulosten perusteella luotetta-vasti selittää, mutta tulosten perusteella on pääteltävissä, etteivät ainakaan erilaiset sosio-kulttuuriset tekijät ole vanhemmuutta yhtä paljon rasittavia kuin vanhemman välittömässä läheisyydessä olevat sosiaaliset systeemit. Mesotason aiheiden pieni määrä liittyy oletettavasti siihen, ettei ainakaan yhden lapsen perheessä erilaisia mikrosysteemien välisiä haasteita ilmennyt.
Etenkin mikro- ja kronotason keskustelunaiheiden kautta vanhemmuus näyttäytyi ennen kaikkea van-hemman huolena lapsen hyvinvointiin liittyvistä asioista, kuten lapsen psyykkisistä ja sosiaalisista haasteista. Aiheita käytännön vanhemmuuden haasteisiin liittyen oli myös esimerkiksi keskusteluissa rajojen asettamisesta. Vanhemmuus aineiston valossa näyttäytyy ennen kaikkea sosiaalisena vanhem-muutena, koska keskustelunaiheet viittaavat vanhemman konkreettiseen toimintaan ja lapsesta huo-lenpitoon (Ritala-Koskinen 2001). Mikrotason arjen suoriutumisen haasteiden sekä endotasolla il-menneiden vanhemman riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteiden voisi olettaa olevan yhteydessä juuri lapsen hyvinvointiin liittyviin haasteisiin, mitkä aineistossa olivat yleisiä. Tätä yhteyttä ei ai-neistossa kuitenkaan ilmennyt, vaan pääasiassa aiheet arjessa suoriutumisen haasteista ja vanhemman riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteista vanhempana ja kasvattajana olivat keskustelun ainoita aiheita. Aiheena arjessa suoriutumista problematisoinkin jo tulosluvussa sen laajan tulkinnallisuuden ja monitasoisuuden vuoksi, koska sen perusteella ei voi tehdä kovin kattavia johtopäätöksiä haastei-den todellisesta luonteesta.
Aiheiden moninaisuuden vuoksi myös tuen tarpeita oli monia ja yksittäinen keskustelu saattoi sisältää monia erilaisia tuen tarpeita. Tulosten mukaan verkkoauttamisen kontekstissa vanhemmuuden tuke-misessa korostui emotionaalisen tuen tarve eli tarve keskustella vanhemman mielen päällä olevasta
asiasta sekä tilan mahdollistaminen vanhemmalle, jossa hän voi purkaa mieltään vanhemmuuttaan koskevaan aiheeseen liittyen. Keskusteluissa esiintyi kuvauksia toivon herättämisestä ja vanhemman voimaantumisesta, mitkä viittaavat juuri emotionaaliseen tukemiseen ja sitä kautta vanhemman vah-vistamiseen kasvatustyössään. Yhteiskunnallinen huoli vanhemmuuteen on kohdistunut juuri van-hempien psyykeeseen, kuten vanhemmuuteen liittyvään epävarmuuteen ja vanhemman epäluotta-mukseen omia kykyjään kohtaan, minkä vuoksi vanhempien voimaannuttamisen on uskottu vahvis-taman vanhemmuutta (Sihvonen 2016). Tutkimustulokset vahvistavat käsitystä siitä, että emotionaa-linen tuki on vanhemmuuden tukemisen kontekstissa erityisen tärkeää, koska emotionaalisen tuen voi katsoa edistävän vanhemman psyykkistä hyvinvointia, mikä entisestään tukee vanhemmuutta. (esim.
Belsky 1984; Leinonen, Solantaus & Punamäki 2003). Tutkimusaineisto pohjautui käytyihin keskus-teluihin, joten ei voida tehdä varmoja päätelmiä keskusteluiden seuraamuksista, kuten siitä, onko kes-kustelu edistänyt käytännön vanhemmuutta, vaikka keskes-kustelun on nähty vanhempaa voimannutta-vana vuorovaikutuksena.
Emotionaalisen tuen jälkeen tyypillisintä oli vanhemman tarve saada kyseessä olevaan aiheeseen liit-tyvää tietoa. Suhteellisesti muilla tasoilla tyypillisintä oli tarve keskustella ja saada tietoa, kun taas ekso- ja makrotasoilla keskustelun lisäksi yleistä oli avuntarve. Se, miksi juuri näillä tasoilla tuen tarpeena avun saaminen oli suhteellisesti yleisempää kuin muilla tasoilla, ei tutkimuksessa selvinnyt.
Tähän liittyen voi kuitenkin tehdä johtopäätöksiä siitä, voiko tulos liittyä esimerkiksi avuttomuuteen, kun aihe ei enää ole vanhemman ”omissa käsissä” vanhemman välittömässä läheisyydessä ja omassa systeemissä. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että avuntarve oli melko yleinen myös sosiokulttuu-risen ympäristön aiheissa makrotasolla, jossa aiheet liittyivät laajempiin vanhemman hallitsematto-missa oleviin aiheisiin. Johtopäätökseen viittasi myös se, että yleensä eksotasolla jatko-ohjaus tapah-tui juurikin lapsen muiden sosiaalisten ympäristöjen aikuisiin, kuten koulun tai päiväkodin henkilö-kunnan puoleen.
Avuntarpeessa olevien vanhempien kohdalla palvelu toimikin usein niin sanotusti vanhemmuutta vä-lillisesti tukien, kun ohjaus sopivan palvelun piiriin tapahtui chat-keskustelussa. Jatko-ohjaus oli kai-killa tasoilla yleistä ja sitä tehtiin monen eri tahon suuntaan, kun jatko-ohjauspaikat vaihtelivat van-hemman läheisverkoston ihmisistä, Vanhempainnetin verkkosivuille ja julkisten palveluiden piiriin.
Kattavaa systemaattista analyysia tuen tarpeen ja jatko-ohjauksen välillä ei voitu tämän aineiston pohjalta tehdä, koska aineistossa tuen tarve oli kohdistettu johonkin tiettyyn aiheeseen, mutta jatko-ohjauksen paikat olivat koko keskustelua ja kaikkia keskustelussa läpikäytyjä keskustelunaiheita ku-vaavia.
Vanhempainnetin chat-palvelussa vanhempien emotionaalisen ja tiedollisen tukemisen onnistumisen taustalla on todennäköisesti päivystäjien koulutuksen kautta saatu tiedollinen taito sekä vertaisuuteen pohjaavan kokemustiedon hyödyntäminen. Tutkimus ei kuitenkaan tuonut tuloksia siitä, että onko vanhempien tyytyväisyys enemmän viralliseen vai epäviralliseen kokemustietoon liittyvää ja kum-paan tietoon päivystäjät työssään nojaavat. Myöskään aiemmissa vanhemmuuden verkkovälitteisen tukemisen tutkimuksissa virallisen ja epävirallisen tiedon merkityksellisyyden eroista ei ole saatu selkeitä tuloksia (Baker, Morawska & Sanders 2017).
Tuen tarpeista mielipiteen haluaminen viittaa mielestäni tiedollisena tukemisena enemmän epäviral-lisen tiedon saamiseen, koska mielipide pitää usein sisällään mielipiteen kertovan henkilön omaa ko-kemusmaailmallista tulkintaa. Jos tiedollinen tuen jakaisi tällä perusteella, olisivat aineistossa 14 % tuen tarpeista liittyneet epävirallisen vertaisuuteen perustuvan tiedon tarpeeseen ja 22 % tuen tarpeista virallisen asiantuntevan tiedon tarpeeseen. Tämän jaottelun perusteella voitaisiin tehdä johtopäätök-siä siitä, että virallinen tieto olisi epäviralliseen kokemustietoon nähden enemmän haluttua, mutta toisaalta vertaisuus emotionaalisen tuen kautta on yhä merkityksellistä. Vanhempainnetin chat-pal-velun kaltainen vanhemmuuden tuki mahdollistaa näiden kahden tiedon saumattoman yhdistämisen vanhemmuuden tukemiseksi, minkä vuoksi varmuutta tähän tiedon tarpeen jakautumiseen ei voida tulosten perusteella luotettavasti osoittaa. Tuen tarpeiden liittyessä sekä emotionaalisen, virallisen että epävirallisen tiedon saantiin voidaan vanhempien ja päivystäjien positiivisten kokemusten perus-teella päätellä palvelun tuottavan niin emotionaaliseen, epäviralliseen kuin viralliseen tietoon pohjaa-vaa sosiaalista pääomaa, joita on myös aiemmassa vanhempien verkkoyhteisön tutkimuksessa ha-vaittu muodostuvan (Drentea & Moren-Cross 2005).
Tulokset osoittivat, että verkkoavusteisen vanhemmuuden tukemisen vahvuuksia ovat palvelun helppo ja matalakynnyksinen käyttäminen, päivystäjän asiantuntemus sekä keskustelun ja mielen purkamisen paikan mahdollistaminen. Haasteita toivat keskustelut, jotka jäivät kesken tai liian ly-hyiksi, mikä näyttäytyi esimerkiksi päivystäjän kokemuksesta keskustelun turhauttavuudesta tai van-hemman kokemuksesta ajan riittämättömyydestä asioiden läpikäymiseksi. Keskusteluissa turhautu-minen saattoi liittyä esimerkiksi huonosti etenevään keskusteluun tai päivystäjän avuttomuuteen ti-lanteessa, jossa sosio-kulttuuriseen aiheeseen liittyviä haasteita kokevaa vanhempaa voi olla vaikea tukea ongelman laajuuden vuoksi. Tutkimustulosten pohjalta voi päätellä, että juuri haastavien tilan-teiden, kuten avuttomuuden ja turhautumisen sietokykyyn vaaditaan päivystäjien koulutusta ja oh-jausta, jotta vuorovaikutus voi pysyä positiivisena ja vanhempaa tukevana haasteista huolimatta.
Myös kyky tunnistaa tilanteet ja oman osaamisen rajoitteet ovat merkityksellisiä vanhemmuuden tu-kemisen tilanteissa, joissa vanhemman ammattiavun ja kokonaisvaltaisen sekä vahvemman tuen saa-minen tilanteen ratkaisemiseksi on tarpeen.
Tutkimustulokset ovat saman suuntaisia kuin nuorten verkkoauttamisessa havaitut edut ja haasteet, jonka etuna olivat muun muassa avun hakemisen kynnyksen madaltuminen, sosiaalisen tuen saami-nen ja muutokseen rohkaisemisaami-nen. Haasteiksi nuorten verkkopalvelussa ilmenivät muun muassa ai-karajoitukset, virtuaalisen vuorovaikutuksen tuottama väärinymmärryksen riski, terapeuttisen suh-teen rakentuminen ja haasteet perinteisten työmenetelmien mukauttamisessa verkkoympäristöön.
(Ylönen 2016.) Tutkimus ei tuottanut yhtä laajaa tietoa verkkoauttamisen haasteisiin liittyen, mutta esimerkiksi keskustelun onnistumisen ristiriitaisuuksia päivystäjän ja vanhemman kokemusten välillä voivat selittää kirjalliseen vuorovaikutukseen liittyvät väärinymmärrykset. Aineistossa anonymiteetti ja sen säilyminen eivät näyttäytyneet merkittävästi. Tosin palvelun lähtökohdan keskusteluiden ano-nyymiudesta voi katsoa olevan aineiston taustalla vaikuttava tekijä, mikä mahdollistaa sen, ettei tie-toja itsestä ja tilanteesta tarvitse lähtökohtaisesti keskusteluissa tuoda ilmi eikä vanhempaa voida kes-kustelussa tunnistaa. Nimettömänä keskustelun onkin nähty tukevan verkkopalveluiden ehkäisevää roolia, koska se tuottaa tasavertaisuutta asiantuntijan ja palvelun käyttäjän välille, mitä kyseisessä palvelussa edistää entisestään palvelun vertaistukeen perustuva tukemisen luonne (Rahikka 2013).