” Minulla on vierähtänyt 20 vuotta sosiaalialalla ja eläkeikään on vielä toiset 20 vuot-ta. Uskoisin, että en tee yhtään ylimääräistä työvuotta valtiovallan toiveista huolimat-ta. Sen verran mieltäni painaa sosiaalityön psyykkisesti kuluttava ihmissuhdetyö. Nyt eteeni on tullut pulma. Mitä sosiaalityötä ja missä työpaikassa haluaisin työskennellä seuraavat 20 vuotta. Töitä pätevälle sosiaalityöntekijälle on tarjolla paljon. […] Olen nähnyt lastensuojelulaitokset. Työn sijaishuollossa koin antoisaksi. Työkokemusta on monesta sosiaalitoimistosta: ensiksi toimeentulotuessa, missä minulle sopi hoitaa asunnottomat juopot ja välitystiliasiakkaat. Sosiaalitoimistossakin työ muuttui. Tuli organisaatiomuutos ja tehtävärakennemuutos sekä kirjallinen hakumenettely. Asiakas unohtui ja työntekijältä vietiin mahdollisuus kohdata ja auttaa kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa olevia. Seuraavaksi siirryin sosiaalityöntekijän työarvostushierarki-assa eteenpäin lastensuojeluun. Lastensuojelussa työ tuntui kaaokselta jo heti alku-metreiltä – kiireisiä sijoituksia, kriisejä ja vaillinaiset resurssit auttaa perheitä. Ajatte-linkin ottaa askeleen uralla ja hankin perheneuvonnan erikoistumiskoulutuksen. Tera-peuttinen työote perheneuvolassa oli mielekästä monta vuotta. […] Sitten vaihtui joh-taja ja tuli monenlaisia muutoksia. Hyvän työn tekemisen yllä leijui taas liikaa uhkia.
Tein riskialttiin vaihdon terveydenhuoltoon. Tiesin sen tullessani lääketieteen arvos-tettuun maailmaan ja terveydenhuollon vanhoilliseen hierarkiseen tiimiin. ” (Palattai-siinko aikaan entiseen? 2010.)
Näin pohti työuraansa eräs sosiaalityöntekijä Talentia-lehden lukijapalstalla. Hän oli siirtynyt urallaan sosiaalityön eri sektoreilta toiselle, osin omasta halustaan, osin niin sanotusti olosuh-teiden pakosta. Uransa suunnasta jatkossa hän ei ollut vielä varma. Tällainen julkinen keskus-telu työurista on sosiaalityössä vielä melko harvinaista, eivätkä ura-ajatkeskus-telu ja uralla etenemi-nen tule ehkä ensimmäisenä mieleen sosiaalityöstä puhuttaessa. Ne yhdistetään yleisesti siir-tymiseen ylemmäs organisaatiohierarkiassa (Gunz & Peiperl 2007, 3), mikä on tyypillisempää elinkeinoelämässä. Työuratutkimusta onkin perinteisesti tehty taloustieteiden parissa (Suo-messa mm. Lähteenmäki 1992; Ekonen 2007; Nykänen 2008). Näkemys urasta vain hierarki-assa ylöspäin suuntautuvana toimintana on kuitenkin kapea, sillä ura voi olla horisontaalisessa suunnassa etenevä ja silti arvostettu (Haapakorpi 1998, 188), kuten esimerkin sosiaalityönte-kijällä.
5
Myös mahdollisuudet etenemiseen vaihtelevat eri alojen välillä. Sosiaalialalla etenemiseen ovat vaikuttaneet kelpoisuusvaatimukset (Asetus sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusehdoista 838/1984; Asetus sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuuseh-doista 804/1992; Laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 272/2005), joiden vuoksi ei edes ole mahdollista edetä vertikaalisesti esimerkiksi lähihoitajas-ta sosiaalipalveluiden johlähihoitajas-tajaksi ilman asiaankuuluvaa koulutuslähihoitajas-ta. Lisäksi työn organisatori-nen konteksti vaikuttaa etenemiseen ja sen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi julkisella sektorilla urakehitys on hitaampaa kuin yksityissektorilla (Haapakorpi 1994, 65).
Sosiaalialalla ja sosiaalityössä näkyy kuitenkin samantyyppisiä muutoksia, joita on havaitta-vissa yleisemmin työmarkkinoilla. Yksi tyypillinen piirre nykyajan yhteiskunnalle ja myös työmarkkinoille on jatkuva epävarmuus. 90-luvulla julkisesta sektoristakin tuli epävarmempi työllistäjä ja määräaikaiset työt tulivat sosiaalialalle (Julkunen 2004, 183; Kovalainen 2004, 193). Myös projektiajattelun kehittyminen ja hankevyöry sosiaalialalla sekä työvoiman käyt-tötavan muutos niukentuneiden resurssien, kovenevien tehokkuusvaatimusten ja kiristyvän kilpailun oloissa ovat tuoneet katkoksellisuutta työelämään (Kananoja ym. 2007, 208, 212;
Julkunen 2004, 183; Raunio 2003, 90). Julkisen sektorin naisvaltaisuudesta johtuen muutok-set ovat tuottaneet määräaikaisten työsuhteiden sukupuolittunutta rakennetta (Kovalainen 2004, 193). Tämä epävakaisuus merkitseekin työn muotojen yhä laajenevaa joustavuutta ja vaihtelevuutta (Raunio 2003, 89–90). Näin myös työurat muodostuvat yksilöllisiksi.
Työuraansa lukijapalstalla pohtiva sosiaalityöntekijä näkee pätevän työntekijän työmahdolli-suudet hyvinä. Tämän kääntöpuolena on pula koulutetuista sosiaalityöntekijöistä, erityisesti kunnissa. Keväällä 2008 kuntien sosiaalityössä työskentelevistä sosiaalityöntekijöistä epäpä-teviä oli 26,6 prosenttia. (Sarvimäki 2010, 317.) Se kertoo työvoimapulan laajuudesta. Työn-tekijäpula liitetään usein Etelä-Suomen isoihin kaupunkeihin, mutta myös pieniin maaseutu-maisiin kuntiin, joissa ei ehkä ole yhtään pätevää sosiaalityöntekijää (Karvinen-Niinikoski ym. 2005, 27; Sarvimäki 2010, 317). Tämä on oikeastaan eräänlainen ”ikuisuuskysymys”
sosiaalityössä, koska jo 1980-luvulla oli vaikeuksia saada avoimiin virkoihin riittävästi päte-viä hakijoita (Kemppainen 2006, 268; Raunio 2004, 42; Vuorikoski 1999, 163–176).
Pulan keskeiseksi syyksi on nimetty työntekijöiden heikko pysyvyys kunnallisen sosiaalityön tehtävissä (Kiireelliset toimenpiteet sosiaalityön vahvistamiseksi 2003). Myös tutkimuksin on todettu työntekijöiden vaihtuvuuden olevan suurta sosiaalityön toimipaikoissa ja sosiaalityön
6
ammattilaisten vaihtavan työpaikkoja ahkerasti (Jaakkola 2011; Matela 2009). Tähän ovat syynä muun muassa kuntien sosiaalityön työmäärien epäinhimillinen mitoitus, työn henkinen raskaus ja alhainen palkkataso suhteessa työntekijöiden koulutustasoon, työn raskauteen ja vaativuuteen (Raunio 2004, 42; Vuorikoski 1999, 163–176; Kiireelliset toimenpiteet sosiaali-työn… 2003, 13–14). Tehokkuus- ja hyötynäkökohdat luovat paineita työntekijöille, jotka pyrkivät toimimaan sosiaalisten arvojensa mukaisesti ja ajamaan asiakkaan etuja (Raunio 2004, 77, 91–92). Kunnallinen sosiaalityö ei siis houkuttele koulutettuja sosiaalityöntekijöitä, ainakaan pitkiksi ajoiksi.
Pula pätevistä työntekijöistä tulee vielä lisääntymään sosiaalihuoltajakoulutuksen käyneiden sosiaalityön ammattilaisten eläköityessä (Sarvimäki 2010, 317; Vuorensyrjä ym. 2006, 24, 31). Koulutuksen lisäämiselle onkin todettu olevan tarvetta, tosin muutoksia tarvitaan myös työn tekemisen ehdoissa (Vuorensyrjä ym. 2006). Sosiaalityön työolojen parantaminen onkin ensisijaisen tärkeää, sillä työmarkkinajärjestöt hyväksyivät maaliskuussa 2012 työurien piden-tämisen reilulla vuodella (Työmarkkinakeskusjärjestöjen työurasopimuksen linjaukset 2012).
Oma mielenkiintoni sosiaalityön työuria ja niiden kulkua kohtaan heräsi Sosiaalityön tutki-muksen päivillä Jyväskylässä vuonna 2010 pidetyn Sosiaalityö työnä ja urana -työryhmän myötä. Siellä esiteltiin aihepiirin aiempaa tutkimusta, jossa on käsitelty muun muassa lasten-suojelutyössä jatkamisen tai siitä poisvaihtamisen teemoja (Forsman 2010), lastensuojelun johtajien uria (Pellinen 2009) sekä erikoistumiskouluttautumista ja sen vaikutuksia kouluttau-tuneiden työuriin (Hietamäki & Kantola 2010). Tilanteessa, jossa pätevistä sosiaalityönteki-jöistä on etenkin tietyillä alueilla ja työpaikoilla jatkuva pula sekä vaihtuvuus on suurta, on tärkeää saada tietoa siitä, miten sosiaalityöntekijöiden työurat kehittyvät ja mihin he työuransa aikana siirtyvät. Toisaalta on tärkeää tarkastella tilannetta nimenomaan sosiaalityöntekijän näkökulmasta: miten erilaiset tarjolla olevat mahdollisuudet ja työn kuormittavuus näyttäyty-vät hänen kannaltaan. On siis tarpeen pohtia työuria sosiaalialalla ja sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu -tutkielmassani sosiaalityön ammattilaisten tyypillisiä työurapolkuja ja sisäi-siä motivaatiotekijöitä ura-ankkureiden kautta. Ura-ankkurit kuvaavat itse havaittuja kykyjä, motiiveja ja arvoja, jotka vaikuttavat työelämässä toimimiseen (Schein 1978, 125). Olen va-linnut tarkastelun kohteeksi nämä sisäiset motivaatiotekijät, koska on mielenkiintoista tietää eroavatko eri tavoin urallaan etenevät sosiaalityön ammattilaiset motiiviensa suhteen toisis-taan. Tutkin aihetta mixed methods -lähestymistapaa hyödyntäen. Tässä lähestymistavassa
7
yhdistetään laadullisen ja määrällisen tutkimuksen elementtejä monipuolisemman kuvan saa-miseksi aiheesta (Tashakkori & Creswell 2007, 4; Creswell & Plano Clark 2007, 5–6; Robson 2002, 5).
Aloitan tarkastelun kuvaamalla työuratutkimuksen kenttää ja syvennyn yksilöllisen työurapo-lun ulkoisiin siirtymiin ja sisäisiin ura-ankkureihin. Tarkastelen hieman myös työuria kon-tekstissaan sekä naisten uria sosiaalityön ollessa hyvin naisvaltainen ammatti. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään aiempaa tutkimusta sosiaalityön työurista. Luvussa neljä esitän tutki-mustehtäväni, jonka jälkeen kuvaan tutkimuksen toteutuksen luvussa viisi. Seuraavat luvut keskittyvät tutkimukseni tulosten tarkasteluun ja lopuksi kokoan viimeisessä luvussa johto-päätökseni sosiaalityön työurapoluista ja ura-ankkureista.
8