Isojako

Tärkein pääosin ajanjaksolla 1750–1850 toteutettu kiinteistötekninen uudistus Suomessa oli sarkajakoon perustuvan maanjaon korvaaminen vähitellen isojaoksi kutsutulla järjestelyllä. Siirtyminen sarkajaosta iso-jakoon johtui ennen kaikkea käytännön tarpeista. Suuren Pohjan sodan (1700–1721) jälkeen Ruotsi-Suomi oli menettänyt suurvalta-asemansa ja tärkeimmän viljantuotantoalueensa Liivinmaan. Tässä tilanteessa valtion uudistusmielinen talouspolitiikka alkoi kiinnittää erityistä huo-miota valtakunnan pääelinkeinon, maatalouden kehittämiseen. Sen tuottoa vaadittiin kohotettavaksi viljelemällä olemassa olevia peltoja aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin, lisäämällä peltoalaa uudis-raivausten kautta ja edistämällä uudisasutusta.

Tähän muutosalttiiseen ympäristöön Ruotsin päämaanmittauskontto-rin päällikkö Jacob Faggot toi isojakoajatuksen Englannin aitaamistoi-mituksista (enclosure) saamansa idean pohjalta vuonna 1746.

Isojaon tavoitteet olivat valtakunnallisia ja yleistaloudellisia. Peltojen ja niittyjen hajanainen tilussijoitus oli korjattava ja vainiopakko poistetta-va antamalla sarkojen sijasta kullekin talolle yksityiseen omistukseen mahdollisimman harvoja, isoja ja yhtenäisiä pelto- sekä niittypalstoja (katso kuva 4/3). Lisäksi metsien yhteisomistus oli purettava metsän-haaskauksen lopettamiseksi ja uudisraivauksen edistämiseksi jakamalla myös metsät talojen yksityisomistukseen.

Kuva 4/3.Mäntsälän kunnan Sääksjärven kylän isojako vuonna 1784 ja sa-man kylän peltovainio vuonna 2012. (Kansallisarkisto B30a1 11/3 ja perus-kartta n:o 2044 11). [Pohjaperus-kartta © Maanmittauslaitos, lupa n:o 4727/MML/14].

Ensimmäiset määräykset isojaosta annettiin vuoden 1749 maanmitta-usasetuksessa. Vuonna 1757 julkaistiin isojakoasetus, joka varsinaisesti käynnisti isojakotoiminnan Ruotsi-Suomessa. Asetuksen mukaan isoja-ko oli toimitettava, jos yksikin jaisoja-kokunnan osakas sitä vaati, ja kaikkien kylän osakkaiden tuli ottaa osaa jaon kustannuksiin. Maaherralla oli oikeus määrätä isojako toimeenpantavaksi silloinkin, kun kukaan kylän osakas ei sitä hakenut ja niillä paikkakunnilla, joilla verollepano oli määrätty suoritettavaksi, oli myös ilman eri hakemusta toimitettava isojako. Syynä tähän jyrkkään säännökseen oli talonpoikien isojakoa kohtaan tuntema epäluulo ja odotettavissa oleva vastustus, joka näin haluttiin murtaa. Koska Suomessa suuressa osassa maata oli tarvetta vanhojen verollepanojen uudistamiseen, käytännöksi muodostui, että isojaot suoritettiin pitäjittäin verollepanomittausten yhteydessä. Näin isojaosta Suomessa tuli "kruunun ylhäältä päin sanelema uudistus", joka yleensä käynnistyi ilman yhdenkään osakkaan aloitetta.

Isojaon toimitusmenettely erosi alusta alkaen oleellisesti talonpoi-kien itsensä suorittaman sarkajaon toimittamisesta. Isojaossa maaherra antoi määräyksen jaon toimeenpanoon yleensä ilman maanomistajien aloitetta, ja isojakojen toimeenpano uskottiin maanmittareiden tehtä-väksi. Näin jako-osakkaiden määräysvalta jaon toimeenpanossa piene-ni, kun päätöksenteko siirtyi maanmittarin ja maaoikeuksien tehtäväk-si. Maanomistajilla säilyi kuitenkin vielä vuoden 1848 maanmittausoh-jesäännön (MO 1848) voimaantuloon saakka valta tietyin rajoituksin kutsua toimitusmiehiksi haluamansa maanmittari ja uskotut miehet sekä sopia muun muassa jyvityksestä, jakoperusteesta,

jakoehdotukses-ta ja tilikysymyksistä. Erimielisyydet, joisjakoehdotukses-ta jako-osakkaat eivät päässeet sopimukseen, ratkaistiin maanjako-oikeuksissa. Vuoden 1848 jälkeen lopullinen päätösvalta tilusten inventointiin, jakoehdotuksen laatimi-seen ja tileihin liittyvissä kysymyksistä siirtyi asianosaisilta toimitus-miehille.

Isojaon toimitusmenettelystä muodostui vaiheittainen prosessi, jonka pääpiirteet ovat tunnistettavissa vielä nykyisessäkin uusjakoprosessissa.

Käytännössä isojako Suomessa yleensä koostui kahdesta eri toimituk-sesta (katso kuva 5/3):

A. pitäjittäin suoritetusta verollepanosta ja liikamaan erottamisesta sekä

B. jakokunnittain toteutetusta isojaosta eli taloille tulevien tilusten järjestelystä.

Kuva 5/3. Isojaon toimitusprosessi.

Verollepano perustui pääsääntöisesti kaikki tilukset ja etuudet käsit-täneeseen yhtenäiseen verollepanojyvitykseen niiden tuoton perusteel-la. Verollepanon tuloksena saatiin koko kylän ja kunkin talon uudet ve-roluvut eli manttaalit.

Liikamaan erottamisesta säädettiin ensimmäisen kerran vuoden 1775 isojakoasetuksessa. Asetuksen mukaan niissä Pohjanmaan pitäjis-sä, joissa täsmälliset kylänrajat puuttuivat, taloille oli annettava kaikki-aan 600–1200 tynnyrinalaa (noin 300–600 hehtaaria) veronkantavaa maata manttaalia kohti, pelto ja niitty mukaan luettuna. Muu takamaa oli asetuksen mukaan kruunulle kuuluvaa erämaata ja se oli heti erotet-tava liikamaana ja jaeterotet-tava uudisasukkaiksi haluaville. Rälssitalot, rat-suvelvolliset säterit ja kirkollisvapauksia nauttivat papiston virkatalot olivat liikamaan erottamisesta vapaita. Kuninkaan selityksellä vuonna 1777 säännös liikamaan erottamisesta ulotettiin koskemaan koko Suo-mea, mutta samalla jako-osakkaille kuitenkin annettiin etusija saada liikamaata omistukseensa veronkorotusta vastaan

Isojakoon heti sen alkuvaiheessa yhdistettyä liikamaan erottamismenet-telyä valtio perusteli mahdollisuudella edistää sen avulla uudisasutusta.

Myöhemmin isojakotoiminnan siirtyessä pohjoisempiin maakuntiin liikamaan erottamisesta tuli oikeusjärjestyksen hyväksymä keino va-kiinnuttaa valtion maanomistusoikeus laajoihin erämaa-alueisiin. Lail-listuneen isojaon jälkeen valtion maa oli maastossa erotettu laillisilla rajoilla yksityisomistuksessa olevasta maasta ja näkyi omina kiinteis-töyksikköinä toimitus- ja kiinteistörekisterikartoilla.

Varsinainen isojakotoimitus käsitti jaon valmisteluvaiheen, inventoin-tivaiheen, jakosuunnitelmavaiheen ja jaon toimeenpanovaiheen (katso kuva 5/3). Jos jako-osakkaat eivät hyväksyneet tietyn toimitusvaiheen lopputulosta, se oli alistettava maanjako-oikeuden ratkaistavaksi.

3.2.3.1 Jyvitys

Sarkajakoon verrattuna uusi ja keskeinen tehtävä isojaossa oli tilusten jyvitys¹³, koska jako-osakkaille jaossa annettavien tilusten määrä lasket-tiin maanlaadun mukaan. Talonpojat itse suorittivat jyvityksen. Vasta elleivät osakkaat päässeet jyvityksestä sovintoon, se jätettiin maanmit-tarin ja kahden lautamiehen tehtäväksi. Vuoden 1775 isojakoasetukses-sa ja kuninkaan kirjeessä vuodelta 1781 säädettiin, että eri tiluslajit eli pellot, niityt, viljelyskelpoinen maa ja metsämaa oli jyvitettävä erikseen.

Kunkin tiluslajin parhaalle kuviolle oli annettava arvo 6 ja muille alem-pia arvoja aina sen mukaan kuin ne olivat huonomalem-pia parhaaseen tilus-kuvioon verrattuna. Kun kukin tiluslaji jyvitettiin erikseen, jyvitys ei antanut perustetta eri tiluslajien vertaamiseen toisiinsa. Siksi jaossa oli koetettava antaa kullekin osakkaalle hänen osuutensa mukainen määrä kutakin eri tiluslajia.

13 Jyvitys on tilusten suhteellista arviointia. Yhtenäisen perusteen saamiseksi eri tilusten toisiinsa vertaamiseen ne on jyvitettävä. Tiluskuviolle annettavan jyväluvun tulee osoittaa tiluksen pysyvä arvo verrattuna toisten jaossa mukana olevien tilusten samanlaiseen arvoon.

Vasta vuoden 1848 MO:ssa otettiin jyvityksessä käyttöön sar-jajyvitys eli yhtenäinen kaikki tiluslajit käsittävä jyvälukuas-teikko (asteikolla 10,0 - 0,1), joka teki mahdolliseksi myös eri tiluslajien vertaamisen ja vaihtamisen keskenään. Tuolloin myös jyvitysmenettelyä muutettiin. Vuoden 1848 MO:n mu-kaan maanmittarin oli neuvoteltava jyvitystä suorittaessaan uskottujen miesten ja maanomistajien kanssa ja sen jälkeen annettava eri tiluksille jyväluvut. Vain silloin kun maanomis-tajat sopivat yksimielisesti tiluksen jyvitysarvosta, sopimusta oli noudatettava.

3.2.3.2 Jakoperuste

Yleisenä jakoperusteena isojaossa olivat talojen veroluvut (manttaalit).

Jokaisen jakokuntaan kuuluvan talon tuli saada kaikkia tiluslajeja vero-lukunsa mukaisessa suhteessa. Jos verollepano suoritettiin isojaon yh-teydessä, jakoperusteena oli pääsääntöisesti uusi manttaali koko jaetta-vaan tilusmäärään nähden. Muutoin jakoperusteena käytettiin vanhoja manttaalilukuja.

Kuninkaallisessa selityksessä vuodelta 1782 määrättiin peltojen ja niit-tyjen erityiseksi jakoperusteeksi nautinta eli kunkin talon tuli isojaossa saada viljeltyjä tiluksia jyvitysarvoltaan se määrä, mitä se niitä ennen jakoa oli nauttinut. Jos niitä oli enemmän kuin talolle yleisen jakope-rusteen mukaan kaiken kaikkiaan tuleva tilusala edellytti, jaettiin yli menevä osa muille taloille ja luovuttaja sai korvauksen viljelysten kun-toonpanosta. Erityiset jakoperusteet tulivat kysymykseen myös erillis-ten vesijättöjen ja eräiden niihin verrattavien uudisraivauserillis-ten sekä manttaalia vailla olevien tilojen kohdalla.

3.2.3.3 Jakosuunnitelman laatiminen

Varsinkaan isojaon alkuaikoina talonpojat eivät luottaneet jyvitykseen, vaan halusivat peltonsa monina kappaleina eri puolilta kylävainiota.

Myös kuva sarkajaon jakomenettelyn tasapuolisuudesta oli isojaon al-kuaikoina edelleen niin voimakas, että se vaikutti palstojen sijoittamista koskeviin säädöksiinkin. Vielä vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrät-tiin, että palstojen sijoituksessa oli noudatettava sarkajaon mukaista järjestystä, jos se voi tapahtua haitatta. Muuten oli palstojen sijoitukses-ta sovitsijoitukses-tava sijoitukses-tai ellei sopimukseen päästy siitä oli määrättävä arpomalla.

Jos mahdollista kukin tiluslaji oli sijoitettava yhteen palstaan ja ellei tähän päästy pelto- ja niittypalstoja sai jaossa talolle antaa kumpiakin korkeintaan neljä kappaletta ja metsäpalstoja kaksi eli yhteensä kor-keintaan 10 palstaa. Vuonna 1783 täsmennettiin asetuksella, että jos mahdollista kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen ainoaan palstaan, mut-ta toisaalmut-ta oli pidettävä huoli siitä, että kukin jako-osakas sai parempaa ja huonompaa maata.

Käytännössä talot saivat maansa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla toteutetuissa isojaoissa niin monina kappalei-na, että vuoden 1775 asetuksen asettama 10 palstan yläraja

pyrki jäämään palstojen lukumäärän alarajaksi. Vanhoissa isojaoissa talon palstaluku saattoi nousta aina kahteenkym-meneenkin. Tämä johtui pääasiassa maanomistajien halusta saada peltonsa useina kappaleina eri puolilta kylävainioita ja jakomenettelystä, jossa pellot, niityt ja metsät jaettiin erikseen jopa niin, että usein vanhat kotipellot ja niityt, ulkopellot ja -niityt sekä kotimetsät ja ulkometsät jaettiin peränjälkeen erik-seen. Vasta vuonna 1807 kuninkaallisessa kirjeessä määrät-tiin, että kaikki tilukset oli jaettava samanaikaisesti (Jutikkala 1958 s. 251; Wiiala 1952 s. 209–210)

Isojaon avulla toteutettiin vuodesta 1757 lähtien noin 200 vuotta kestä-nyt ja tähän mennessä laajin maareformi koko Suomessa. Ensimmäinen isojakotoimitus Suomessa aloitettiin 20.6.1757 Laihian pitäjässä Poh-janmaalla (Kuusi 1914 s. 7). Vuonna 1775 annettiin Suomea koskeva iso-jakoasetus, jonka periaatteiden mukaan toteutettiin pääosa maamme isojaoista. Isojakotoiminnan loppuvaiheissa säännökset siitä sisältyivät vuoden 1848 maanmittausohjesääntöön, vuoden 1916 asetukseen jako-laitoksesta (82/16) ja vuonna 1951 säädettyyn jakolakiin (604/51). Ruo-tusopimuspitäjiä ja maamme pohjoisimpia kuntia varten annettiin eri-tyissäännöksiä asetuksessa isojaosta ja verollepanosta Kemijärven, Kuusamon ja Kuolajärven pitäjissä (3/1898), laissa isojaosta ja verolle-panosta Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa (157/25) ja Kuusamon kunnan isojakolaissa (43/50). Kuvassa 6/3 on esitetty isojaon etene-mistä isojakojen rekisteröimisajankohdan perusteella.

Kuva 6/3. Isojaon toimeenpano Suomessa (Vitikainen 2003 s. 45).

[Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa n:o 4727/MML/14].

Kuvassa 7/3 on esitetty isojaon tuotantovolyymi kuvattuna vuosittain isojaetun pinta-alan määrällä (ha/v) vuodesta 1757 vuoteen 1960

Kuva 7/3. Isojakojen toimeenpano Suomessa vuosina 1757–1960. Isojaettu maa-alue ha/vuodessa (Vitikainen 2003 s. 44).

Tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, ettei isojako varsinkaan toimin-nan alkuaikoina toteutetuissa jaoissa saavuttanut sille asetettua keskeis-tä tavoitetta yhdiskeskeis-tää talojen sarat tai peltolohkot mahdollisimman har-voiksi ja isoiksi kappaleiksi. Tilojen palstaluku jäi usein suureksi ja ti-lusten yhteisaitaus sekä vainiopakko entisillä sarkajakoalueilla jatkui-vat, joskin eri talojen omistamien pienten pelto- ja niittykappaleiden määrä saattoi pienentyä ratkaisevastikin

Selvimmin muutos näkyi metsissä. Yhteiset metsät jaettiin talojen yksi-tyiseen omistukseen ja metsärajat käytiin siellä, missä niitä ei entuudes-taan ollut tai missä ne olivat vain oikeuden vahvistusta vaille jääneitä sovintorajoja. Samalla vaihdettiin usein naapuripitäjissä saakka sijain-neita jakokuntien ulkopalstoja keskenään. Itä-Suomessa, missä talot sijaitsivat hajallaan ja missä toistensa läheisyyteenkin ryhmittyneiden talojen pellot ja niityt olivat jo vanhastaan lohkojaossa, isojako merkitsi juuri takamaiden jakoa. Samalla tilusrakennetta Itä-Suomessa paran-nettiin myös siten, että vaihdettiin toisiinsa erittäin yleisiä, usein naa-puripitäjissä saakka sijaitsevia ulkopalstoja.

Yhteisten metsien jaosta oli erityistä hyötyä uudisasutukselle ja pellonraivaukselle. Isojaon jälkeen maanomistajat saivat vapaasti ottaa torppareita yksityisille tiluksilleen, eikä se edel-lyttänyt mitään osittamistoimituksia. Isojako helpotti myös pellonraivausten toimeenpanoa. Uudispellot, raivasi ne sitten talo itse tai sen torppari, kuuluivat isojaon jälkeen ilman min-käänlaista tulkinnanvaraisuutta sille talolle, jonka isojaossa käytyjen rajojen sisällä ne sijaitsivat. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla isojaosta tuli näin voimakas kannustin uudis-raivauksille.

0 50000 100000 150000 200000 250000

1757 1770 1790 1810 1840 1860 1880 1910 1940 1960 Ajankohta

ha/v

Isojaettu pinta-a la ha/v (tasattu viiva )

Suomalaisen kiinteistöjärjestelmän kannalta isojakojen tärkein ja pysy-vä merkitys on siinä, että sen seurauksena yksityisomistus vakiintui ja talojen ulottuvuus muuttui abstraktista konkreettiseksi. Ennen isojakoa talo muodosti jakamattoman kokonaisuuden vain maakirjoissa. Sen tilukset olivat yleensä kartoittamatta ja talon omistaja kykeni maastossa osoittamaan ehdottomasti omakseen vain tonttinsa alueen. Isojaossa kaikki talon tilukset erotettiin pysyvästi maastoon merkityillä rajoilla naapurien maista ja talo muodostui näin kiinteistöksi sen nykyaikaises-sa merkityksessä rajoineen ja muine kiinteistön ulottuvuutta osoittavine kriteereineen. (Pietilä 1971 s. 16.)