Ilmansuojelun tieteellistyminen

Helsingin ilmansaastumisen tutkimuksen käynnistyminen sekä jätteen pienpolton haittoja pohtinut komitea olivat ensimmäisiä viitteitä ilmansuojelun institutionalisoitumisesta ja tie-teen merkityksen korostumisesta 1960-luvun Helsingissä. Institutionalisoituminen merkitsi siirtymistä tapauskohtaisuudesta kohti yleisempää toimintamallia. Saastehaittojen ympärille kehkeytyneiden kiistojen osapuolien kannalta institutionalisoituminen merkitsi ennustetta-vuutta. Vallitsevan lainsäädännön takia terveyshaitan osoittaminen jäi tärkeäksi osaksi ilma-kysymystä. Terveyshaitan määrittely oli hyvin subjektiivista, mikäli yksiselitteisiä oireita tai haittoja ei voitu osoittaa. Ilmansaasteet olivat hankala tapaus, sillä terveysvaikutukset voivat ilmetä pitkän ajan kuluessa ja monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Terveysviranomaiset olivat vaikeiden kysymysten edessä pyrkiessään hoitamaan lakisääteisiä velvollisuuksiaan.

Koska mitään absoluuttista totuutta savupäästöjen haitallisuudesta ei voitu osoittaa, tarvittiin kaikkien osapuolien hyväksymä auktoriteetti, jonka arvioon tilanteen vakavuudesta voitaisiin nojautua. Tämä rooli lankesi luonnostaan tieteelle.

Vuoden 1959 ilmansaastumistutkimus käynnisti ilmakysymyksen tieteellistymisen Hel-singissä. Sekä tavallisten kaupunkilaisten, että asuntojentarkastajien havainnot ilman epäpuh-tauksista Helsingissä olivat pääasiallisesti olleet aistinvaraisia. Näkyvä savu, hajuaistimukset ja erilainen nokeentuminen olivat tyypillisimpiä havaintoja ilmansaasteista. Kaupunkilaiset tarkkailivat nokeamista vastasataneesta lumihangesta tai havainnoimalla ikkunoiden väliin kertyvää pölyä ja nokea.⁶⁶ Silmämääräisten maallikkohavaintojen rinnalla alettiin korostaa ob-jektiivisen, henkilöstä riippumattoman, tiedon tarvetta. Ulkopuolinen asiantuntemus auttaisi tekemään oikeudenmukaisia tulkintoja haittojen vakavuudesta. Tieteen tehtävänä yhteiskun-nassa oli pohjustaa politiikkaa totuuksilla.⁶⁷

Tieteellisen tiedon merkitystä ympäristöongelmien yhteiskunnallisessa käsittelyssä on korostettu lukuisissa yhteyksissä.⁶⁸ Tieteen merkitystä on pidetty erityisen suurena sellaisten ympäristöriskien käsittelyssä, joita ihmiset eivät voi itse suoraan aistia.⁶⁹ Helsingissä ilman-saasteet olivat moninainen päästöjen joukko, joiden havaittavuus vaihteli. Osa oli näkyviä tai haisevia päästöjä, mutta kaikki saasteet eivät olleet aistittavissa, tai epämiellyttävien tuntemus-ten lähteeksi ei voitu osoittaa mitään tiettyä saastetta. Ilmansaasteet saattoivat esiintyä myös ainoastaan hetkellisesti. Saasteongelman saattoi muodostaa äkillinen tuprahdus savupiipusta, joka hävisi pian – toistuakseen ehkäpä viikon päästä. Ilmansaastumisen paikalliset ongelmat olivat Helsingissä olemassa ennen tieteellisiä tutkimuksia asiasta, ihmisten jokapäiväisessä arjessa ja kokemusmaailmassa.

66 Hbl 17.4.1958, mielipide, Nimim. En som hoppas på förbättring.

67 Peuhkuri 2004, 207.

68 Ks. Esim. Hannigan 1995, 42; Huber 2001, 328–330.

69 Lidskog 1996, 31.

Tieteellisyyttä tarvittiin aistihavaintojen tulkinnallisuuden vähentämiseksi ja ongelman epämääräisen luonteen kartoittamiseksi. Tieteen tuli pureutua siihen, mistä ”myrkkykaasuis-sa”, ”savustuksessa” ja ”pakokaasuissa” oli oikein kyse. Tieteellisyyden vaatimus ilmeni myös kunnallisen päätöksentekoprosessin yhteydessä. Luonnontieteellisestä mittaamisesta tuli tie-teellisyyden huipentuma. Ilmakysymyksen tieteellistyminen oli myös merkittävä osa sen in-stitutionalisoitumista. Tiede itsessään on kulttuuriselta asemaltaan voimakas instituutio, johon luotetaan jo pelkästään tämän aseman ansiosta. Ihmiset luottavat luonnontieteelliseen tietoon ja pitävät sen roolia tärkeänä ympäristöongelmien paljastamisessa ja selittämisessä.⁷⁰

Tieteellisen tiedon uskottavuus perustui sen oletettuun objektiivisuuteen. Ulkopuoliset asiantuntijat eivät olleet osallisina kiistoissa, jolloin heidän subjektiiviset näkemyksensä eivät vaikuttaisi arvioon. Kiistakysymyksissä vaadittiin puolueetonta asiantuntijalausuntoa haitan arvioimiseksi.⁷¹ Ulkopuolinen selvitys todisti haitan olemassaolosta. Työterveyslaitoksen li-säksi kiistoissa vedottiin mm. maatalouskoelaitoksen todistukseen kaasujen aiheuttamista puutarhavaurioista⁷², Helsingin yliopiston kemian laboratorion tutkimiin pölynäytteisiin⁷³, Standardisoimislaitoksen arvioon savutuksesta⁷⁴ tai Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen mittauksiin palamislämpötilasta.⁷⁵ Keskeisintä ulkopuolisen tiedon hyödyntämisessä oli sen objektiivisuus. Terveydenhoitolautakunta kiittelikin aloitteita ilmansaastumisen tutkimisesta siitä, että näin saataisiin ”objektiivinen lähtökohta [..] ja samalla se antaisi pohjan niille käy-tännöllisille toimenpiteille, [joihin on ryhdyttävä]”.⁷⁶ Julkisuudessa myös uskottiin vahvasti siihen, että ongelmat olisivat ratkaistavissa tutkimuksen kautta. Helsingin Sanomat otsikoi:

”Helsingin ilman saasteet selville viidessä vuodessa”.⁷⁷

Koska ilmansaastumisen arvioiminen ei ollut yksiselitteistä, oli virkamiehille tärkeää etääntyä henkilökohtaisesta vastuusta ja nojautua persoonattomaan, itsestä riippumattomaan tietoon. Subjektiivisen arviointikyvyn sijasta nojauduttiin objektiivisiin faktoihin. Virkamies toimi ainoastaan persoonattomana välittäjänä puolueettoman tiedon ja lopullisen päätöksen välillä tuodessaan objektiivisia perusteluja esityksensä tueksi. Virkamiehen aktiivinen rooli ja esittelyvalta häivytettiin tieteellisyyden verhon taakse.⁷⁸ Porterin mukaan päätösehdotus-ten etäännyttäminen henkilöstä itsestään objektiivisen tieteen taakse on tärkeää erityisesti

70 Lidskog 1996; Peuhkuri 2004, 186.

71 Thl 9.9.1953, 1002§.

72 Thl 1.9.1954, 896§.

73 Thl 23.1.1952, 142§, liite 1.

74 Thl 10.2.1960, 125§, liite 1.

75 Thl 16.10.1968, 1003§, liite 5.

76 Thl 4.6.1958, 461§, liite 1; ks. myös HS 10.2.1967.

77 HS 10.2.1967.

78 Vrt. Lidskog 1996, 45.

virkamiehistölle, jolla ei ole tukenaan laajan yleisön vaalien kautta antamaa mandaattia.⁷⁹ Tieteeseen luottivat virkamiesten lisäksi myös kaupunkilaiset. Ilmanlaatua tieteellisesti arvioineet henkilöt nauttivat oppineisuuteen liittyvää arvovaltaa. Työterveyslaitoksen tutki-joiden korkeaa koulutusta korostettiin lehtikirjoituksissa: Maisterit Aulis Jormalainen ja Arvo Laamanen sekä diplomi-insinööri P. Lehtinen rakensivat asiantuntijarooliaan luottamuksen ja tiedeuskon ilmapiirissä.⁸⁰ Tutkimukseen liittyvää erityisosaamista tuotiin esiin myös humoris-tisessa mielessä. Tavalliselle kaupunkilaiselle mystisenä näyttäytyvästä mittaamisesta kirjoi-tettiin Helsingin Sanomissa: ”Tässä ei esitellä uusinta kalanpyydysmallia, vaan laitetta, jolla ilman saastumiskokeita suoritettiin.”⁸¹ Savuvalitusten aiheellisuutta korostettiin vetoamalla havainnoijan oppineisuuteen. Erään taloyhtiön valituksen tukena oli talossa asuvan kemistin mielipide⁸², toisaalla terveyshaitoista oli vakuuttunut lääketieteen lisensiaatti.⁸³ Koulutus toi arvovaltaa ja koulutetun ihmisen mielipiteille annettiin enemmän painoarvoa kuin maallikoi-den näkemykselle.

Tutkimukseen perustuvaa lähestymistapaa ilmansaasteisiin ei kritisoitu missään vaihees-sa. Tutkimuksen laatua sen sijaan moitittiin ajoittain, kun tulokset eivät sopineet saastuttajan suunnitelmaan. Tieteellisyys edusti monimutkaisuutta ja vaati erityisosaamista; tieteellisyys oli maallikon ulottumattomissa. Kun roskanpolttouunin kiellon perusteeksi ilmoitettiin lii-an alhainen palamislämpötila, joka oli todettu mittaamalla, parjattiin taloyhtiön vastineessa tutkimuksen tasoa huonoksi, sillä ”uunit oli tutkinut kaksi henkilöä teknisinä apuvälineinään lämpömittari ja radiopuhelin” ja pidettiin käsittämättömänä, ”ettei kaupungilla ole parempaa välineistöä ja tarkempaa tutkimuskapasiteettia”.⁸⁴ Tutkimusmenetelmän yksinkertaisuus oli epäilyttävää ja epätieteellistä. Kun Mannalan leipomosta (Kolmas Linja 21) tehty savuvalitus todettiin terveydenhoitolautakunnassa aiheelliseksi, totesi leipomo vastineessaan, etteivät tu-lokset ole normaaleja. Tutkimuksen luotettavuutta kyseenalaistettiin kritisoimalla esimerkiksi tutkimuslaitteistoa ja epäilemällä mittausten toistettavuutta. Terveysviranomaisilta tivattiin, miten savut voitiin tunnistaa nimenomaan leipomon savuiksi ja miten paljon savua ylipäätään sai kaupungin ilmassa olla.⁸⁵

79 Porter 1996, 8. Muodollisesti päätösvaltaisena elimenä valitustapauksissa oli terveydenhoitolautakunta, mutta vastaavan virkamiehen perusteltua esitystä käytännössä harvoin muutettiin. Lautakunnan jäsenillä oli harvoin mahdollisuutta tarkastaa virkamiestyön tuloksia ja siten kyseenalaistaa esittelijän päätösehdotusta. Helsingin kun-nallishallintoa on kuvailtu hyvin virkamiesvetoiseksi. Ks. Kolbe 2002, 24, 61.

80 HS 2.7.1960.

81 HS 9.7.1960.

82 Thl 29.11.1961, 957§.

83 Thl 3.4.1957, 253§, liite 1.

84 Thl 29.9.1971, 1273§, liite 29; myös Thl 1.11.1972, 1933§, liite 1.

85 Thl 19.6.1963, 560§.

Ilmansaasteiden käsittelyä 1960-luvulla leimasi tieteellisen tutkimuksen aseman nopea korostuminen Työterveyslaitoksen selvitysten myötä. Tieteellistyminen näyttäytyi nopeasti myös relevantin tutkimuksen puutteena. Terveydenhoitoviranomaiset toivat toistuvasti esiin tutkimuksen tarpeen ja lehdistössä tuettiin näitä pyrkimyksiä lähes varauksetta. Päätösten tu-eksi tarvittavaa luotettavaa ja intresseistä vapaata tietoa oli liian vähän. Ilman epäpuhtauksien aiheuttamat terveysuhkat olivat monelta osin kartoittamaton kenttä ja kaupunkilaisten terveyt-tä vaarantavat tekijät tuli selvitterveyt-tää.⁸⁶

Kaupunginhygieenikko, jonka vastuulla ilmakysymysten esittely lautakunnalle oli, tuki kaupungin panostusta lisäselvitysten tekoon yhteistyössä tutkimusaloitteita tehtailevan Työterveyslaitoksen kanssa. Tutkimusten myötä terveysviranomaiset saivat tieteellisesti pe-rusteltua aineistoa päätöstensä tueksi ja ennen kaikkea päätöstensä perusteluiksi. Työterve-yslaitoksen tilaustutkimusten kannalta kyse oli myös työn jatkuvuuden varmistamisesta ja tutkimusrahoituksen lisäämisestä. Tutkimuksen lainalaisuudet pätivät myös 1960-luvun ilmanlaatututkimuksessa.