Ilmansaasteiden maantiede

”On kaupunginosamme tämä vain köyhien ihmisten, ei riittänyt vehmautta

ole tänne kaupungin puistojen.

Ne on toisella laidalla, siellä missä talot ovat tyhjentyneet näin kesäks, kun paremmat ihmiset on maalle matkustaneet.”

(Katri Valan runosta ”Kesä Sörnäisissä”, 1934)¹⁸⁴

Suurin osa helsinkiläisiä piinanneista savuhaitoista tuli yksittäisistä pistelähteistä ja haittasivat valtaosaltaan aivan lähimpien naapurien elämää. Saastuminen rajautui maantieteellisesti piha-piiriin, kortteliin tai sisäpihaan.

Alueellisesti huonoimmassa asemassa olivat Sörnäisten, Vallilan, Hermannin, Kumpu-lan ja ToukoKumpu-lan asukkaat. Teollisuutta ja energiantuotantolaitokset rakennettiin 1800-luvun jälkipuolelta alkaen Pitkänsillan pohjoispuolelle yhtä aikaa työväenasutuksen levittäytyessä sinne. Satamarata turvasi hyvät liikenneyhteydet, työläiset asuivat lähellä, ja lounastuulien vallitessa eivät savutkaan häirinneet uuden uljaan empire-keskustan elämää. Teollinen leima näkyi kaupunginosien ilmeessä pitkään. Vuonna 1910 Helsingin vauraissa läntisissä kaupun-ginosissa oli puistoja 143 hehtaaria, kun Sörnäisten kulmille niitä riitti alle puolet tästä, vain 60,5 hehtaaria.¹⁸⁵ Traumaattisen kansalaissodan jälkeen vahvasti työväenluokkaisia kaupun-ginosia ei hemmoteltu elinympäristön laatua kohentavilla toimenpiteillä. Haiseva teurastamo siirrettiin pois uuden, läntisen Helsingin virkistyskäytön kannalta ihanteellisen, Hietaniemen uimarannan tieltä Sörnäisiin, eikä Töölön ”rauhallista ja ylhäistä” luonnetta haluttu uhrata kantakaupungin länsipuolelle suuntautuvilla satamahankkeilla.¹⁸⁶ Myös köyhäintalo siirrettiin 1930-luvulla Töölöstä Pitkänsillan pohjoispuolelle.¹⁸⁷ Sosio-ekonomisesti ja poliittisesti hei-kossa asemassa olevat työläiset saivat naapureikseen lukuisia sellaisia kunnallisia toimintoja, joita pidettiin kielteisinä ja asuinalueen viihtyisyyttä alentavina.

184 Vala 2001, 320–321. Runo kuuluu kokoelmaan ”Paluu”. Kirjailija Katri Vala asui 1930-luvun alkupuolella Kalliossa.

185 Clark & Hietala 2006, 177.

186 Åström 1956, 258; Erävuori 1981, 91.

187 Åström 1956, 281.

Koillisen kantakaupungin asukkaiden vaatimukset elinympäristönsä kohentamisesta tyrmättiin röyhkeinä.¹⁸⁸ Kyläsaaren jätevedenpuhdistamon rakentaminen 1932 oli ristiriitainen parannus ympäristön laatuun: toisaalta Vanhankaupunginlahteen lasketut jätevedet puhdistettiin, aina-kin silloin kun laitos ei ylikuormituksen takia ollut pois käytöstä¹⁸⁹, toisaalta laitos itsessään oli hajuineen ympäristöhaitta ja pilasi rannan käyttömahdollisuudet lähes 60 vuodeksi. Ympä-ristön viihtyisyyden kannalta arveluttavaa teollista ja yhdyskuntateknistä toimintaa keskitettiin työläiskaupunginosiin sijainnin hyötyjen takia, mutta myös, koska keskiluokkainen länsipuoli haluttiin säästää, eivätkä ajan hengen mukaisesti punakapinalliset parempaa ansainneet.

Vuosisadan alun päätökset näkyivät pitkään ja Helsingin teollisuus oli laajimmillaan 1960-luvun vaihteessa. Sörnäisten satamaan johtavan rantaradan varrella, Vallilassa ja Sör-näisissä sijaitsivat kaupungin suurimmat teollisuuskeskittymät, jotka työllistivät yhteensä lähes

188 Kvsto 23.10.1929, 35§, esityslistan liitteet A ja B; Kuoppamäki-Kalkkinen 1977, 99–105.

189 Ks. Laakkonen & Lehtonen 2001.

Kartta 5. Helsingin jäkäläautiot 1930-luvulla ja 1959. Vuoden 1959 tarkastelu ei ulottunut junaradan länsipuolelle. (Vaarna 1934 ja Nyberg 1959, 110.)

13 500 työntekijää.¹⁹⁰ Sörnäisten rannan tuntumaan olivat keskittyneet energiantuotantolaitokset sekä teurastamo ja sementtiteollisuutta, Vallilassa sijaitsi runsaasti konepajateollisuutta. Yhdessä ne kaikki pilasivat alueen ilmaa päästöillään ja hajuillaan. Laitosten ympärille oli rakentunut tiivis kaupunkiasutus ja ilmanlaatu oli usein heikko Sörnäisten kulmilla. Aleksis Kiven kadulla ilman rikkipitoisuus oli muita kaupunginosia suurempi ja sen lähteiksi tunnistettiin Sörnäisten alueen raskaat teollisuus- ja voimalaitokset.¹⁹¹ Tuulen suunnasta riippuen Sörnäisten savut levi-sivät myös kohti Kallion tiiviitä kerrostalokortteleita tai Vallilan ja Hermannin kaupunginosia.

Kaupunginvaltuutettu Eino Kihlberg (kok.) tarkkaili Vanhankaupunginlahdelta kuinka kaasu-laitoksen piipun ”synkkä, melkein ukkospilvimäinen savu kietoi koko Kallion kaupunginosan verhoonsa”.¹⁹²

Määrällisesti ilmansaasteet lisääntyivät Helsingissä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Uudet lähteet ja entisten lähteiden voimistuminen vaikuttivat päästöjä lisäävästi. Tä-hän viittaa myös kaksi Helsingin yliopistossa tehtyä kasvitieteen opinnäytetyötä 1950-luvun lopulla. Vilho Vaarnan tutkimus 1930-luvulta perustui ilmansaasteiden ja jäkälien levinnei-syyden yhteyteen. Jäkälät taantuivat siellä, missä saastuminen oli pahinta; syntyi jäkäläautio.

Uudet selvitykset osoittivat jäkäläaution laajentuneen Helsingissä huomattavasti verrattuina Vilho Vaarnan tuloksiin noin 30 vuotta aiemmin. Jäkäläautio oli laajentunut Tähtitorninmäelle, Katajanokalle sekä Hermanniin. Munkkiniemessä ei havaittu varsinaista jäkäläautiota, mutta vilkkaasti liikennöityjen katujen ja tiiviin kerrostaloalueen jäkälät olivat kärsineet noesta ja pölystä.¹⁹³ Kartan 5 havainnollistama vertailu 1930-luvulla ja vuonna 1959 todetuista jäkälä-autioista Helsingissä osoittaa, että pahiten saastuneita alueita olivat tiiviisti rakennettu kanta-kaupunki sekä teollisuuden hallitsemat kaupunginosat Pitkänsillan pohjoispuolella.

Helsingin hallinnossa luokiteltiin alueita epäsuorasti ympäristön laadun suhteen ja kaupungin-osien välistä epäsuhtaa saasteiden määrässä ylläpidettiin päätöksenteossa. Eri alueilla ei tun-nustettu olevan yhtäläistä oikeutta puhtaaseen ilmanlaatuun. Terveysvirastossa todettiin, ettei

”määrätyillä alueilla” puutteelliselle ilmanlaadulle voi mitään - savuhaitta ja iljettävä lemu olivat ajoittain olemassa, mutta niitä ei katsottu voitavan kohtuullisin kustannuksin poistaa.¹⁹⁴ Esimerkiksi Katajanokan ilman katsottiin olevan teollisuuden ja sataman takia jo siinä määrin pilaantunut, ettei siellä voisi vaatia samaa ilmanlaatua kuin muualla.¹⁹⁵ Kerran teollisuudelle uhratut alueet eivät olleet tasaveroisessa asemassa muiden, paremmiksi arvotettujen, alueiden kanssa. Puhtaan ilman kriteerit vaihtelivat kaupunginosasta toiseen. Helsingin kaupunginosien eriarvoistavasta kohtelusta ilmansuojelussa kertoo se, miten tiettyjä, viihtyisäksi arvotettuja,

190 Hoffman 1997, 335–336.

191 Ulkoilman saastumistutkimus … 1959, 24–25.

192 Kvsto 22.2.1967, 163§, kptk, vt. Kihlbergin lausunto.

193 Nyberg 1960, 103-109; Waris 1959, 79.

194 Thl 20.9.1950, 1079§.

195 Thl 17.12.1958, 1001§.

alueita samaan aikaan tuli vaalia saastumiselta. Nämä alueet olivat pääsääntöisesti rauhallisia, keskiluokkaisia omakotialueita. Ilmalan ja Pasilan kivimurskaamojen aiheuttamat pölyhaitat johtivat laitosten toiminnan kieltämiseen, sillä ne ”uhkasivat lähialueiden rauhaa ja siisteyttä”, minkä vuoksi oli arveluttavaa sallia toimintaa ”näinkin lähellä viihtyisää [Käpylän] omako-tialuetta”.¹⁹⁶ Samoin esimerkiksi Kaarelan omakotialuetta haluttiin suojella saastumiselta.¹⁹⁷

Myös kaupunkilaiset kokivat ympäristöhaittojen jakautuvan Helsingissä epätasaisesti;

viheralueita ja muita viihtyisän ja miellyttävän asuinympäristön elementtejä oli rakennettu jo vuosisadan alusta lähtien runsaammin kantakaupungin länsilaidalle, kun taas Pitkänsillan pohjoispuolen näkymiä hallitsivat kaupungin tekniseen huoltoon ja teollisuuteen liittyvät toi-minnot. Vehreyttä itäisille alueille toivat lähes yksinomaan siirtolapuutarhat ja viljelypalstat, joiden tarkoituksena oli tarjota työläisille mahdollisuus kotitarveviljelyyn ja terveelliseen ja hyödylliseen vapaa-ajanviettoon. Ne olivat sosiaalisia hankkeita vähävaraisille kaupunkilaisil-le, eikä näitä viherkeitaita ei riittänyt kaikille halukkaille.¹⁹⁸ Hakaniemeläiset valittivat: ”Mei-käläistenkin kunnallisveroina maksamat rahat kelpaavat erinomaisesti puistojen, lastenleikki-kenttien jne. järjestelemiseen Töölöön ja muihin kaupunginosiin, Hakaniemenrannan tienoille ei heru rahoista penniäkään.”¹⁹⁹

Pitkänsillan pohjoispuolen työläiskaupunginosien asukkaat kokivat, etteivät he saa vas-tinetta verorahoilleen. Kaupunki tuotti palveluja, jotka hyödyttivät asukkaita, mutta toiminnot merkitsivät myös taakkaa ympäristön laadulle. Nämä hyödyt ja haitat jakautuivat Helsingissä epätasaisesti kaupunkilaisten kesken. Kielteisinä pidettyjen toimintojen sijoittamisessa voi-daan nähdä myös viitteitä siitä, että kaupunki tietoisesti pyrki säästämään tietyt alueet koko-naan haitoilta, kun taas toisten alueiden viihtyisyys uhrattiin koko kaupungin edun nimissä.

Toisaalta näyttäisi siltä, että samalla kun Sörnäinen ja Vallila saivat kärsiä saasteista yhteisen hyvän vuoksi, kärsivät alueen asukkaat myös puistojen, viheralueiden ja leikkikenttien puut-teesta. Alueet olivat kaksinkertaisesti epäoikeudenmukaisessa asemassa, kun ympäristöhaitat keskittyivät alueelle, jossa ei panostettu parannuksiin. Pitkänsillan pohjoispuolen asukkaat ko-kivat tämän vääryytenä, mutta muutamia lausumia lukuun ottamatta epäkohtaa ei kuitenkaan nostettu 1950- ja 1960-luvuilla esiin. Sen aika oli vasta myöhemmin.

***

Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin ilmaan erilaisia savuja ja saasteita päästäneet toi-minnot olivat kooste uutta ja vanhaa. Lämmitys on aina aiheuttanut päästöjä ympäristöön ja

196 Thl 3.4.1968, 332§, liite 4.

197 Thl 10.6.1964, 531§.

198 Laurila 2008, 39, 98-99.

199 Thl 30.5.1956, 403§, kaupunginlääkärin esityslista asia nro 12.

teollisuuden haitat ovat olleet läsnä kaupungissa siitä asti, kun teollistuminen 1800-luvulla lähti kasvuun Helsingissä. Sähkö- ja kaasuenergian tuotanto kasvoi kaupungin mukana, joskin määrällisesti päästöt lisääntyivät eniten toisen maailmansodan jälkeen, kun energiankulutus kasvoi rivakasti. Polttoaineet ja prosessit olivat muuttuneet aikojen kuluessa, mutta energian-tuotannon sivutuotteena syntyi aina polttoaineesta riippuen erilaisia päästöjä ilmaan.

Liikenteen päästöt muuttuivat vähitellen liikenteen rakenteen ja liikennevälineiden muut-tuessa. Höyryvetureiden osuus väheni 1960-luvun aikana, kun dieseljunat alkoivat yleistyä.

Autoliikenteen ympäristöhaitat kaupungissa vaihtuivat vuosisadan alkuaikojen pölyävistä ka-duista ajoneuvojen pakokaasuihin ja etenkin 1930-luvulta alkaen dieselmoottoreiden mustiin savuihin. Henkilöautoliikenteen määrät eivät vielä 1950-luvulla nousseet niin suuriksi, että siitä voitaisiin puhua merkittävänä päästölähteenä Helsingissä.

Toisen maailmansodan jälkeen helsinkiläisten ilmaa alkoi pilata taloudellisena ja käte-vänä pidetty jätteenpoltto. Kaupungissa tuotettiin yhä enemmän jätettä, jonka hävittäminen siististi oli vaikeaa. Talokohtaisten jätteenpolttouunien uskottiin poistavan niitä kasvavia ym-päristöhaittoja, joita epähygieeniset jäteastiat ja kaatopaikat aiheuttivat. Epätäydellinen pala-minen ja huonosti palavien jätteiden poltto ahtailla ja umpinaisilla pihoilla toi kaupunkilaisten ikkunoiden alle uuden päästö- ja hajulähteen.

Helsingin teollisuusvaltaisuus näkyi kymmeninä pieninä teollisuuspajoina kantakaupun-gin kortteleiden kivijaloissa. Pienet teollisuuslaitokset olivat merkittävä paikallinen ilmansaas-teiden lähde, jonka vaikutukset tuntuivat lähinaapureiden asunnoissa. Varsinaiset teollisuus-alueet, samoin kuin energiantuotantolaitokset olivat keskittyneet Pitkänsillan pohjoispuolelle, Sörnäisiin ja Vallilaan. Perinteisesti työväenluokan ja sosioekonomisesti heikompiosaisten asuinalueet koillisessa kantakaupungissa kuormittuivat muita kaupunginosia enemmän teol-lisuuden ilmansaastepäästöistä. Päästöt todettiin väistämättömiksi joissakin osissa kaupunkia, minkä takia ensisijaisesti muita alueita pyrittiin suojelemaan ilmansaasteiden lisääntymiseltä.