Koivun epifyyttisten ja endofyyttisten sienten rasvahappokoostumukset eivät eronneet toisistaan merkitsevästi, mutta ero on kuitenkin lähes merkitsevä. DistLM-testillä havaittiin, että sienen kuuluminen epifyytteihin ja endofyytteihin selitti 15,4 % näytteiden välisestä vaihtelusta rasvahappokoostumuksissa. Huomionarvoista on myös se, että analyyseihin sisällytetyistä rasvahapoista (>1% kokonaisrasvahappokoostumuksesta) endofyyttisienillä esiintyi 27 eri rasvahappoa, kun taas epifyyttisienillä vain 15. Pitkäketjuisin rasvahappo epifyyttisienillä oli C19, kun taas endofyyttisienillä se oli C22. Koska lehden endofyyttilajisto määräytyy kasvin eläessä, lienee endofyyttien rasvahappokoostumuskin pitkälti määräytynyt puun kehityshistorian mukaan, rasvahappokoostumuksen muunnellessa sienen metabolisten rajojen puitteissa. Näin ollen voisi myös olettaa, että lehden päätyminen järveen vähentää endofyyttisen lajiston runsautta muiden hajottajien kolonisoidessa lehden, minkä pitäisi näkyä myös rasvahappokoostumuksen yksinkertaistumisena. Näin ei kuitenkaan tutkimuksessa ollut, mikä voisi selittyä joko sillä, että A) endofyyttisienet pysyvät lehden kudoksessa pidempään kuin on luultu, B) endofyyttien rasvahappokoostumus on luonnostaan monipuolinen, eikä lajiston yksinkertaistuminen heijastu rasvahappoihin ja/tai C) lehdet ovat päätyneet järveen niin vähän aikaa ennen näytteiden keräämistä, ettei akvaattista lehden hajottajayhteisön sukkessiota ole vielä alkanut tapahtua.
Yleisin SAFA foliaarisilla sienillä oli 16:0. Yleisin MUFA oli 17:1, mutta myös 16:1 ja 18:1 esiintyivät sangen runsaina (yli 10 % rasvahappojen määrästä). Vähäisen esiintyvyyden ja suuren keskihajonnan takia monityydyttymättömistä rasvahapoista minkään niistä ei voida sanoa olevan yleisin.
Kasvatusnäytteissä havaituista rasvahapoista huomattavan suuri osa oli kertatyydyttymättömiä, runsaimpina C16–C19 -kertatyydyttymättömät rasvahapot. rasvahappoa esiintyi monissa sieniviljelmissä, kun taas fyllosfääreistä sitä ei havaittu. 19:1-rasvahappoa on havaittu esiintyvän ennenkin mikrobi- ja sieniyhteisöissä (Frostegård ym.
1993). Vastaava kertatyydyttymättömien rasvahappojen runsaus on havaittu myös endofyyttisillä Colletotrichum- ja Alternaria-sukujen sienillä (Dey ym. 2011), joskaan he eivät
33
havainneet 19:1 esiintymistä. Toisin kuin lehdillä, foliaarisilla sienillä esiintyi havaittavia määriä 14:0-17:0 -rasvahappojen anteiso- ja isomuotoja.
Epifyyteillä havaittiin pitkäketjuisina PUFA:ina 18:2ω6 ja 18:3ω6, kun taas endofyyttisienillä pitkäketjuisia monityydyttymättömiä rasvahappoja olivat 18:2ω6, 18:3ω6, 20:4ω6, 21:3 ja 22:4. Näytteissä esiintyi suhteellisen paljon 17:1-rasvahappoja. Havainto on mielenkiintoinen, sillä Pseudozyma floccuosa -hiivan on havaittu tuottavan näitä puolustautuakseen härmää vastaan (Avis & Bélanger 2002). Myös Candida-suvun sienet voivat kerryttää tyydyttymättömiä C17-rasvahapoja (Shirasaka ym. 1995). Herääkin kysymys, voisiko tyydyttymättömillä C17-rasvahapoilla olla erityinen tarkoitus sienten puolustusmekanismina.
Vaikka eritetyt 17:1-rasvahapot voivat olla toksisia muille sienille, ne eivät kuitenkaan välttämättä ole haitallisia korkeamman trofiatason eliöille, etenkään jos niiden pitoisuudet ovat alhaisia.
Epifyyttisillä hiivoilla on havaittu tyydyttymättömien rasvahappojen olevan tyydyttyneitä runsaampia, vaikkakin runsaimpina esiintyivät 16:0 ja 18:0 (Zviagintseva ym. 1975). Myös tässä tutkimuksessa 16:0 oli runsain foliaarisilla sienillä, kun taas 18:0 ei esiintynyt juurikaan.
Sekä epifyyttisillä että endofyyttisillä sienillä havaittiin, että valtaosa rasvahapoista oli kertatyydyttymättömiä ja vain pieni osa monityydyttymättömiä, mikä tukee Zviagintseva ym.
(1975) saamia tuloksia. He havaitsivat myös tyydyttymättömien rasvahappojen esiintyvän runsaampina epifyyttisillä hiivoilla kuin maaperän hiivoilla, mikä voisi viitata tyydyttymättömien rasvahappojen tärkeyteen epifyyttien metaboliassa. Tämä tutkimus ei kuitenkaan erotellut hiivoja ja homeita toisistaan, vaan käsitti koko sieniyhteisön rasvahappokoostumuksen, mikä onkin mielekkäämpää ravintoketjun tutkimisen kannalta.
Välttämättömistä rasvahapoista epifyyttisienillä havaittiin esiintyvän LIN:a.
Endofyyttisienillä havaittiin puolestaan sekä LIN:a, ARA:a että DHA:ta. LIN:a esiintyi foliaarisilla sienillä kaikissa järvissä paitsi Kuoringassa. Niiden osuus koko näytteen koostumuksesta vaihteli välillä 1,1–4,4 % (0,08-0,60 mg/g DW). Endofyyttisienillä LIN:n osuus oli yhtä suuri kirkasvetisissä ja humuspitoisissa järvissä, kun taas epifyyttisienillä osuus oli kirkasvetisissä järvissä hieman korkeampi. ARA:a ja DHA:ta havaittiin kuitenkin vain Sompalammelta kerätystä näytteestä, ja kummankin osuus näytteen rasvahappokoostumuksesta oli alle 2 %. Osuudet ovat huomattavasti alhaisempia kuin Funckin ym. (2015) Hyphomycetes-luokan sienillä havaitsevat LIN:n ja ALA:n osuudet, jotka kattoivat jopa 32-53% tutkittujen sienten rasvahappokoostumuksesta. Herääkin kysymys, konsentroituvatko ALA ja LIN akvaattisessa ravintoverkossa niin, että ne kattavat jo huomattavan osan ”aidosti akvaattisen”
mikrobiston rasvahappokoostumuksesta. Jos niin on, niin mikseivät siinä tapauksessa
34
pidemmät välttämättömät rasvat näy Funckin ym. (2015) tutkimien sienten rasvahappokoostumuksissa? On myös mahdollista, että akvaattiset sienet syntetisoivat lyhytketjuisempia ALA:a ja LIN:a de novo, kun taas pidempien monityydytymättömien rasvahappojen synteesi ei onnistuisi sopivan desaturaasientsyymin puuttuessa. Niin tai näin, foliaaristen sienet vaikuttaisivat olevan köyhiä ravinnonlähteitä välttämättömien rasvahappojen suhteen.
Endofyyttien ω3/ω6-suhde oli lievästi korkeampi kuin epifyyttisten sienten, mutta ero ei ollut merkitsevä. Havainto on kuitenkin mielenkiintoinen, ja voisi selittyä fysiologisilla ja metabolisilla eroilla liittyen sienityypin ekologiaan. Epifyyttiset sienet ovat endofyyttisiä sieniä alttiimpia ulkoisille stressitekijöille kuten säteilylle (Timonen & Valkonen 2018), ja epifyyttilajisto voisikin häiriintyä järveen päätymisestä niin paljon, että se korvautuu muilla lajeilla. Epifyyttisten sienten rasvahappojen vähäisyyttä ja heikompaa ravinnollista laatua endofyyttien rasvahappoihin verrattuna voisikin selittää levien kasvu lehdillä. Levät kilpailisivat joko suoraan tai epäsuorasti sienten kanssa, heikentäen sienten biodiversíteettiä.
Tätä selitystä tukee se, että koivun lehtien ω3/ω6-suhde oli hieman korkeampi litoraalin lehdillä kuin rannalta kerätyillä lehdillä. Tutkimuksessa käytetty aineisto on kuitenkin sangen suppea, ja tarkemmissa lisätutkimuksissa voitaisiin kenties löytää luotettavammin eroja eri muuttujien välille. Näin pienellä näytekoolla erot ja niiden puuttuminen voivat selittyä helposti yhden tai muutaman näytteen poikkeavuudella.
Sekä epifyyttisillä että endofyyttisillä sienillä on havaittu kyky alkaa hajottajaa lehden solukkoa sen kuoltua (Timonen & Valkonen 2018). Tällöin on sangen mahdollista, että sienen fysiologinen tila muuttuu suurestikin, ja homemaisia pesäkkeitä tai jopa hyyfirakenteita saattaisi ilmaantua lehdelle. Tällaiset rakenteet lisäisivät huomattavasti sienen biomassaa lehdellä, ja parantaisivat lehden ravintoarvoa benthoksen kuluttajille. Pohjaeläinten on havaittu suosivan sientä sisältäviä lehtiä ravintonaan (mm. Bärlocher & Kendrick 1974), mutta tällaisissa kokeissa sieni on usein saatavilla juurikin pohjaeläimille arvokkaampana hyyfinä, mikä ei simuloi välttämättä luonnollisinta tilannetta kaikilla lajeilla, etenkään kun olosuhteista riippuen sienet joutuvat kilpailemaan bakteerien kanssa lehden ravinteista (Mille-Lindblom &
Tranvik 2003). Tällöin lienee todennäköistä, että sienet esiintyvät usein myös joko pieninä pesäkkeinä tai hiivamaisina soluina. Koivun lehden rasvahappokoostumuksen ω3/ω6-suhde oli huomattavasti korkeampi kuin viljeltyjen sienten, ja pohjaeläinten kannalta koko lehden käyttäminen ravinnoksi voisikin olla tehokkaampaa leväbiofilmin ollessa vähäinen.
35