Etäkouluun liittyvää diskurssien kenttää tutkittaessa tasa-arvon erilaisten diskurssien lisäksi tutkimuksessa haluttiin myös selvittää, mitä muita diskursseja mielipidekirjoituksissa ilmaantuu, sekä ketkä näitä diskursseja muokkaavat, uudistavat ja haastavat. Tasa-arvon diskurssit ovat tällä tasolla tarkasteltuna yksi monista diskursseista, joita etäkoulusta ja myöhemmin myös etäopetuksesta kirjoitettaessa käytettiin.
Etäkoulun ympärillä käytävien diskurssien kirjo oli varsin moninainen, joskin näitä diskursseja on teemoiteltu siten, että merkitykseltään samankaltaiset diskurssit on yhdistetty laajemmiksi diskursseiksi. Nämä diskurssit, kuten aikaisemmassa luvussa on yksityiskohtaisemmin eritelty, ovat solidaarisuuden diskurssi, erilaiset koulutuksen kehittämisen diskurssit, terveyden ja pandemian hallinnan diskurssit, digitalisaation diskurssit, sekä erilaiset huolen ja tasa-arvon diskurssit, joista jälkimmäisiä käsitellään edellisessä alaluvussa.
Erilaiset terveyden ja pandemian hallinnan diskurssit olivat erityisen vahvasti edustettuina koko tarkastelujakson aikana, tosin vallalla oleva yhteiskunnallinen tilanne ja Covid-19 taudin levinneisyys kullakin hetkellä vaikuttivat näiden terveyden diskurssien käyttöön. Terveyden ja pandemianhallinnan diskurssien keskiössä on nimensä mukainen ajatus siitä, että etäkoulu on keino hillitä viruksen leviämistä kouluissa. Etäkouluun siirryttiin keväällä 2020 nimenomaan tästä syystä. Koulujen pelättiin olevan oivallista
maaperää viruksen leviämiseen, sillä kouluissa oppilaat ja oppilaat viettävät paljon aikaa suljetuissa tiloissa, mikä taas altistaa viruksen leviämiselle.
Diskurssin keskiössä on ajatus siitä, että nuorempien ikäluokkien tulee suojella virukselle alttiimpia yksilöitä, kuten vanhuksia ja muita vakavalle tautimuodolle alttiita yhteiskunnan jäseniä. Diskurssi voimistui etenkin retrospektiivisessä vaiheessa, jolloin viruksen toista aaltoa alettiin pelkäämään, mikä näkyi myös mielipidekirjoituksissa. Pandemianhallinnan diskurssit itsessään liittyvät vahvasti edellisen alaluvun sukupolvien tasa-arvon diskurssiin, joka oikeastaan on seurausta tästä terveysdiskurssista.
Terveyden diskursseissa kouluille, eli viime kädessä oppilaille ja opiskelijoille, sälytetään erityisen suuri vastuu pandemian torjunnassa. Etenkin yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden opiskelua ja vapaa-aikaa rajoitettiin runsaasti, kun etäopetukseen siirryttiin keväällä 2021 ja nuorten harrastuspaikat suljettiin (ks. Löytömäki 2021). Terveyden diskurssia haastettiin vahvasti etenkin lasten uhrauksen diskurssilla, jossa alkuun etenkin alakoululaisten rajoitusten nähtiin olevan kannattamaton uhraus saavutettuihin hyötyihin nähden. Vuoden 2021 puolella terveyden diskurssit katosivat tarkasteltavasta aineistosta kokonaan. Syyksi epäiltiin kahta seikkaa: nuoriin kohdistuvien rajoitusten problematisoituminen nuorten uhrauksen diskurssin, tai sukupolvellisen tasa-arvon diskurssin, vahvistuttua, sekä kyseisten rajoitusten käyttöönoton valmistelu, sillä myös keväällä 2020 etäkoulun aikana terveyden diskurssit eivät olleet juurikaan läsnä etäkoulusta käytävässä keskustelussa. Näinä ajankohtina terveyden diskursseja ei erityisesti tarvinnut perustella, sillä terveyden ja pandemian hallinnan diskursseja ei tarvinnut erityisemmin puolustaa rajoitusten aikana.
Terveyden diskurssin vahvaa nuoriin ja lapsiin keskittymistä aineistossa tulkittiin Bourdieun pääomien kautta. Diskurssin käyttäjät olivat pääosin erilaisia terveyden alan ammattilaisia, kuten lääkäreitä ja muita korkean yhteiskunnallisen statuksen omaavia yksilöitä, joiden asiantuntijuus ja auktoriteetti perustuvat suureen institutionaaliseen ja sosiaaliseen pääomaan. Etenkin lääketieteen asiantuntijuudesta saatava sosiaalinen ja kulttuurillinen pääoma nähtiin pandemian aikana korostuneeksi. Tartuntojen ja viime kädessä kuolemien torjuminen rajoitusten kautta, etenkin kun sitä esittävät korkeaa statusta nauttivat auktoriteetit, ovat erittäin voimakkaita diskursseja. Näiden tahojen käyttämiä
diskursseja ei kyetty juuri haastamaan kuin yhtä korkean pääoman omaavien yksilöiden, kuten muiden lääkäreiden tai kansanedustajien ja ministerien, toimesta. Kirjoittajien korkea kulttuurillinen ja sosiaalinen pääoma korostuivatkin erityisesti sen jälkeen, kun vuoden 2020 etäkoulujaksosta irtaannuttiin ja etäkoulua alettiin tarkastella analyyttisemmin.
Lääkäreiden käyttämien diskurssien korostumisen tulkittiin olevan peräisin pääomien volyymin lisäksi myös etenkin lääkäreiden institutionaalisen kulttuurisen pääoman dominanssilla (Bourdieu 1984, Kosusen 2016, 33 mukaan). Tämä institutionaalinen pääoma realisoitui sosiaalisen pääoman, lääkäreiden ammattikuntaan kuulumisen, yhteydessä. Esimerkiksi sairaanhoitajien tai muiden terveyden alan ammattilaisten teksteillä ei ollut samanlaista vaikutusta diskurssien kenttään, kuin lääkäreillä. Erityisesti lääkäreiden kirjoitusten nähtiin edustavan arvovaltaista asiantuntijapuhetta (Simola 1995, 349-351), jossa terveysalan asiantuntijat kirjoittivat omista professionaalista ongelmista yhteiskunnallisina ongelmina, joka sulkee toisaalta ulos oman joukon (institutionaalisilta ja sosiaalisilta pääomilta vastaavat yksilöt) keskustelun ulkopuolelle.
Terveyden ja pandemian hallinnan diskursseissa etäkoulu saa siis ensisijaisesti terveyttä ja henkeä edistävän opiskelumuodon merkityksen, jossa etäopetus on joko pääosin ongelmaton opetusmuoto, tai sen haitat (lasten ja nuorten syrjäytyminen, eriarvoistuminen, epätasa-arvo) ovat saatuja hyötyjä (viruksen leviämisen pysäyttäminen, henki ja terveys) pienemmät. Koulutuksen yhdistyminen terveydenhuollon kentälle näkyi myös vahvana lääkäreiden ja muiden terveysalan asiantuntijoiden edustuksena kirjoituksissa.
Toinen keskeinen diskurssien kirjo koostui erilaisista koulujen kehityksen diskursseista, joissa etäkoulu, itsessään suuri muutos koulunkäynnissä, nähtiin jonkinlaisena muutoksen mahdollistavana voimana. Etäkoulu sai siis muutosmahdollisuuden merkityksen. Tätä diskurssia käytettiin niin maallikoiden, kuin auktoriteettien toimesta, joskin asiantuntijapuheessa tämä muutoksen mahdollisuus yhdistettiin suurempiin koulutuspoliittisiin suuntauksiin, tarkemmin sanottuna digitalisaatioon ja kestävään kehitykseen.
Keskeisenä osana kaikissa koulutuksellisen muutoksen diskursseissa etäkoulu nähtiin haastavana tilanteena, jonka selättäminen vaati etenkin opettajilta paljon resursseja. Opettajat ovat omaksuneet niin kutsutun digiloikan,
eli etäyhteyksin toteutetun opetuksen, vuoksi paljon taitoja, minkä lisäksi vakiintunut koulunkäynnin tapa on myös mullistunut etäkoulun aikana. Näillä perustellaan erityisesti digitalisaation lisäämistä kouluissa, sillä etäkoulun nähtiin todistaneen digitalisaation hyödyt etenkin pandemian aikana.
Osittain digitalisaatio ja etäopetus nähdäänkin mahdollisuuksina toteuttaa saavutettavampaa opetusta, joka on erityisesti neurokirjon oppilaille ja kiusatuille oppilaille perinteistä opetusta mielekkäämpää, kun opetuksen ei tarvitse tapahtua enää luokassa muiden oppilaiden keskuudessa. Perinteinen opetus näyttäytyi siis myös syrjivänä ja epätasa-arvoistavana tässä diskurssissa, kun taas etäopetus ja digitaalisten laitteiden kautta nähty opetus nähtiin tasa-arvoistavana tai lähiopetukseen tasa-arvollisesti verrattavana opetusmuotona.
Toisaalta etäopetusta ja digitalisaatiota puolustettiin etenkin retrospektiivisen vaiheen teksteissä argumenteilla, joiden mukaan etäkoulun aiheuttamat vahingot ovat jo tapahtuneet, joten olisi järkevää hyödyntää siitä saadut opit, jotta tulevaisuudessa voitaisiin tuottaa parempaa opetusta. Myös ainoa kestävästä kehityksestä kirjoittava teksti lähestyy etäkoulua samanlaisen lasten uhraamisen näkökulman kautta. Digitalisaation ja siihen liittyvä etäopetuksen hyödyntäminen opetusmenetelminä nähtiin myös vastauksena erilaisille perinteisen opetuksen haasteille, kuten meluisille luokille ja syrjäseutujen pitkille koulumatkoille. Digitalisaatio ja etäopetus saivatkin alaluvun 5.1.2. mukaisia alueellisen tasa-arvon merkityksiä.
Koulutuksen kehityksen diskurssit olivat tulkinnan mukaan vahvasti kirjoittajaan sidoksissa. Näissä teksteissä kirjoittajat ottivat kantaa erilaisten kehityskohteiden puolesta tai niitä vastaan omien pääomiensa rajoissa.
Asiantuntijat ja muut auktoriteetit käsittelivät teksteissään yleensä laajempia aiheita, kuten digitalisaatiota, etäopetuksen normalisointia, tai muita suurempia kehityskohteita, kun moni maallikko kirjoitti paljon yksinkertaisemmista asioista, kuten kahdeksan aamuista luopumisen puolesta (HS Mielipide 29.4.2020).
Samanlaista kaavaa todettiin analyysissa tarkasteltujen maallikkonäkökulmasta kirjoitettujen tekstien asemassa etäkoulun diskurssien kentällä. Tekstit olivat jaoteltavissa kahteen pääasialliseen rooliin: aikaisempien, pääosin auktoriteettien kirjoittamien, tekstien kommentointiin, sekä kokemusperäisen tiedon jakamiseen.
Näistä ensin mainitun laiset tekstit olivat luonteeltaan aikaisemmin merkityksellistettyjen käsitteiden käyttämistä niitä muokkaamatta. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tekstejä, joilla vastustettiin tai kannatettiin auktoriteettiteksteissä esitettyjä argumentteja jo valmiiksi olemassa olevilla argumenteilla, joista monet olivat myös auktoriteettiteksteissä aikaisemmin esiintyneitä. Näihin argumentteihin usein liitettiin myös kirjoittajan mielipiteitä, joiden taas nähtiin olevan valitun teoreettisen tarkastelunäkökulman kautta jokseenkin irrelevantteja. Maallikkoteksteistä kommentoivat tekstit eivät vaikuttaneet julkiseen keskusteluun tai niiden merkitysten kirjoon, vaikka osa niistä poikikin vastauksia pääosin muilta maallikoilta. Vastaukset keskittyivät tosin yleensä johonkin alkuperäisen tekstin yksityiskohtaan (esim. HS Mielipide 25.4.2020 ja HS Mielipide 27.4.2020).
Merkittävämmässä roolissa diskurssien kentällä olivat etenkin ensimmäisten kolmen ajanjakson aikaiset maallikkojen kirjoittamat tekstit, joissa tuotiin esille kirjoittajan omaa kokemusta etäkoulusta. Nämä tekstit sekä loivat uusia merkityksiä (esimerkiksi neurokirjon oppilaiden hyvä pärjääminen etäkoulussa), että haastoivat muita diskursseja (erityisesti solidaarisuuden diskurssi ja terveyden diskurssit).
Tätä dynamiikkaa selitettiin Bourdieun pääomien avulla. Etäkoulun ja poikkeustilan alussa institutionaalisten kulttuuristen pääomien arvo julkisen keskustelun kentällä nähtiin olevan vähäisempää, sillä etäkoulu oli ilmiönä niin uusi, etteivät erilaiset ryhmät olleet ehtineet luomaan etäkoulun ympärille omia merkityksien kirjojaan, eikä asiantuntijaryhmään kuuluminen tuonut samanlaista arvostusta julkisen keskustelun kentällä. Näin ollen myös maallikoiden kokemuspohjainen tieto muuttui omanlaiseksi kulttuuriseksi pääomakseen, joka oli julkisen keskustelun kentällä asiantuntijoiden ja muiden auktoriteettien pääomien veroinen tai jopa olennaisempi.
Kokemustiedolla kyettiin haastamaan etenkin tarkastelujakson alussa sokkivaiheessa kirjoitettujen auktoriteettitekstien diskursseja, kaikista vahvimmin eräänlaista solidaarisuuden diskurssia, joka yksinkertaisuudessaan pyrki kuvaamaan etäkoulun yhteisenä, jaettuna haasteena, josta päästäisiin yli yhteen hiileen puhaltamalla. Kokemustiedolla tätä diskurssia haastettiin tuomalla esiin epätasa-arvoa ja sitä, ettei etäkoulu ja eristys kohdellut kaikkia oppilaita ja perheitä tasaveroisesti. Tätä näkökulmaa tuotiin esille myös auktoriteettien
kirjoituksissa siinä määrin, että solidaarisuuden diskurssi menetti merkityksensä toisen ajanjakson loppuun mennessä.
Toisaalta maallikkojen ja asiantuntijoiden tekstejä yhdistävät myös tietyt piirteet, näistä vahvimpana sanomaton oletus siitä, että etäkoulun kokemus näyttäytyi etenkin tietyllä tavalla kantasuomalaisen merkitysten kirjon kautta.
Esimerkiksi etäkoulun merkitystä kielen, etnisyyden tai maahanmuuttajastatuksen kautta ei käsitelty yhtä tekstiä lukuun ottamatta lainkaan, vaikka etenkin kielellä nähtiin olevan suuri merkitys ainoassa aihetta pääasiassa käsittelevässä tekstissä (HS Mielipide 14.6.2020).