Amatöörien puuhastelu -diskurssi: Finlandia-palkinto kirjallisuusinstituution

FINLANDIA-PALKINTO KIRJALLISUUSINSTITUUTION ULKOPUOLISTEN TAHOJEN VALLANKÄYTTÖNÄ

Amatöörien puuhastelu -diskurssissa rakennetaan Finlandia-palkinnosta kuvaa epä-ammattimaisena toimintana. Tällöin Finlandia-palkinto esitetään kirjallisuusinstituu-tion ulkopuolisten tahojen vallankäytön areenana, ja palkintoon liittyvät epäkohdiksi nähdyt seikat perustellaan palkitsijatahojen ammattitaidon puutteella. Toisin kuin hupaisa kisailu -diskurssi, amatöörien puuhastelu -diskurssi ei piirrä kuvaa Finlan-dia-palkinnosta komiikan kautta, vaan palkintoon ja sen jakamiseen suhtaudutaan kärkkäästi ja ongelmalähtöisesti. Diskurssissa ääneen pääsevät puhujat edustavat kirjallisuusinstituution asiantuntijatasoa, kirjallisen maailman eliittiä. He tuovat ar-gumenteissaan esiin sen, että Finlandia-palkintoa jaetaan väärin ja sen sisältämää potentiaalia ei hyödynnetä niin paljon kuin asiantuntijat katsovat mahdolliseksi.

Finlandia-palkinnon kriittinen vastaanotto on huomattu aiemminkin. Harri Veivo on hämmästellyt palkinnon reseptiossa esiin nousseiden asenteiden jyrkkyyttä ja sitä, kuinka keskustelussa tuntuu korostuvan virheiden etsiminen. Veivo tiivistää asian toteamalla, että palkinnon yhteydessä ”kirjallisuus vaikuttaa epäonnistumisen kentältä, jossa kukaan ei tavoita toisen asettamia vaatimuksia”⁷⁷³. Niin ikään Karo Hämäläinen on analysoinut ilmeikkäästi kulttuuritoimitusten suhtautumista Finlandia-palkintoon ja tiivistänyt tämän toteamalla:

”Yhtä kaikki, kirjallisuuskeskustelun sijaan kulttuuripalstojen seuraajat joutuvat kär-simään parkumisnäytöstä, jossa sanankäyttö ja argumentaatio ovat sivistyneitä kuin karamellifiliaalissa jämäkän ein saaneella uhmaikäisellä. Kirjalliset itkupotkuraivarit olisivat sangen hupaisaa seurattavaa, jos niissä ei kohtuuttomasti tölvittäisi kirjailijoita, joiden synkäksi osaksi on koitunut ehdokkaaksi tuleminen ja jotka eivät olleet kommen-taattorin omalla short listillä.”⁷⁷⁴

On kiinnostavaa, että jo palkinnon alkuvaiheissa amatöörien puuhastelu -diskurs-sin kautta tuodaan esiin lopun alku -skenaariot, joissa Finlandia-palkinnon innosta-vuuden ja kiinnostainnosta-vuuden jatkumo kiistetään. Tämä ilmenee esittämällä jo toisena ja-kovuotena palkinnon huippuaikojen olevan taakse jääneitä: ”valtion kirjallisuuspalkinto

771 Häggman 2017, 465–466.

772 Ks. myös Häggman 2017, 472.

773 Veivo 2002, 8.

774 Hämäläinen 2010, 24.

30942067_UEF_Vaitoskirja_No_186_Terhi_Leppaaho_(Nikolainen)_Yhka_sisus_18_11_19.indd 176 21.11.2018 7.49.18

on menettänyt kiinnostavuutensa”⁷⁷⁵. Kritiikki kohdentuu myös siihen, ettei palkintoa ole onnistuttu kehittelemään riittävästi, jolloin se on jäänyt eräänlaiseksi menneisyy-den jäänteeksi: ”palkinto on rikkoontunut ilmapuntari, joka ei reagoi sään muutoksiin”⁷⁷⁶. Amatöörien puuhastelu -diskurssissa Finlandia-palkintoa suhteutetaan toistuvasti kansainvälisiin palkintoihin, ja palkintoon liitetyt epäkohdat nähdään pragmaattisina ongelmina esimerkiksi heikosti toteutetun jakotilaisuuden kautta. Vertailukohteita haetaan varsinkin englantilaisesta Booker-palkinnosta ja yhdysvaltalaisesta National Book Awardista. Finlandia-palkinto nimetäänkin suoraan ”suomalaiseksi Booker-pal-kinnoksi”⁷⁷⁷, jolloin vertailun avulla tuotetaan kuvaa palkinnosta omaperäisyyden puutteesta kärsivänä kopiona. Tämä eksplikoidaan myös huomauttamalla: ”Finlan-dia-palkinnon ideaan kuuluva kaksivaiheinen valintamenettely on matkittu Englannista”⁷⁷⁸. Kansainvälisiin palkintoihin vertailtaessa Finlandia-palkinnon ei nähdä pelkästään toimivan kopiona, vaan sen esitetään jäävän kotikutoiseksi versioksi tai ”torsoksi”⁷⁷⁹ verrattaessa hienosti toteutettuihin ja professionaaleihin kansainvälisiin kirjallisuus-palkintoihin. Amatöörit asialla -diskurssille on ominaista, etteivät diskurssien puhu-jien näkemykset säily muuttumattomina. Vaikka Finlandia-palkinto esitetään kan-sainvälisen palkinnon kopiona, saatetaan kirjoituksissa myöhemmin ehdottaa, että

”Finlandia-palkinto voisi ottaa mallia Booker-palkinnosta”⁷⁸⁰.

Diskurssissa tuodaan esiin, ettei Finlandia-palkinnon maksimaalinen hyöty ak-tualisoidu, koska palkintoa jakava Suomen Kirjasäätiö ei hyödynnä riittävästi palkin-non potentiaalia: ”merkitsevin ero on se, että Finlandia-palkintoa jakavalle Suomen Kirjasää-tiölle tuntuu riittävän julkisuuden ehdokaskirjoille antama noste”⁷⁸¹. Diskurssissa tuodaan esiin, että muualla maailmassa isojen kirjallisuuspalkintojen ympärille on rakennettu enemmän oheistapahtumia kuten lukupiirejä ja kirjailijoiden keskustelutilaisuuksia.

Lisäksi kirjoista on painettu esitteitä, joita suuri lukeva yleisö on voinut tilata. Diskurs-sissa esitetyt toiveet on nähtävissä osittain ristiriitaisena muun Finlandia-palkintoa koskevan kritiikin kanssa, koska muutoin palkinnon katsotaan ilmentävän kirjallises-ta julkisuudeskirjallises-ta maksimaaliskirjallises-ta näkyvyyttä kirjallises-tavoittelevaa kirjallises-tapahtumaa.

Finlandia-palkinnon jakotilaisuuden esitetään olevan kehnosti toteutettu. Jakoti-laisuutta verrataan ”missiksi kruunaamiseen”⁷⁸². Palkintotilaisuuden laadulliset puut-teet konkretisoidaan diskurssissa tuomalla esiin toimittajan vierailu Booker-palkinnon jakotilaisuudessa, jossa ei ollut ”yhtään iskelmälaulajaa paikalla”⁷⁸³. Eroa kansainvälisiin palkintoihin tuotetaan myös tarttumalla ehdokasasetteluun, joka nähdään sarjana epäonnistuneita, perustelemattomia valintoja:

”On ihmeellistä, että merkittävimmät ulkomaiset kirjapalkinnot – kuten Booker Prize ja National Book Award – tulevat toimeen viidellä kirjalla, kun taas Suomessa tarvitaan

775 HS 22.11.1985.

776 HS 25.11.1988.

777 HUF 19.1.1985.

778 HS 22.11.1985.

779 HS 18.11.1994.

780 HS 19.1.1991. Ks. myös Nikolainen 2014, 9.

781 HS 18.11.1994.

782 Matti Anhava, Vuoden parhaasta kirjasta. Parnasso 3/1984, 129.

783 HS 18.1.1985

178

aina hehtaaritalikolla seulottu kanitarhan pyhä kymmenikkö. Lautakuntien asenteet tuntuvat luutuneen: kymmenikkö on automaatio, joka on ainakin kustantajien mie-leen.”⁷⁸⁴

Tällöin Finlandia-palkinto liitetään diskurssissa vain kaupallisiin tarkoitusperiin, jossa haetaan menestystä kustannusalalle sen sijaan, että keskityttäisiin edistämään kirjan asemaa. Argumenteissa vedotaan muihin kirjallisuusinstituution vaikuttajiin ja suureen lukevaan yleisöön: ”alan ihmisetkään eivät muistaneet, keitä kaikkia oli muka-na. Laaja lukijakunta oli ymmällään”⁷⁸⁵. Myös kirjakauppa-alan edustajat tuodaan esiin kärsijän roolissa: ”varsinkin kirjakauppiaat valittivat, että kirjallisuuden harrastajien oli vaikea pitää mielessään ja vertailla näin montaa kirjaa”⁷⁸⁶. Finlandia-palkinnon alkuvuo-sien kirjoitteluissa korostuu huoli siitä, tavoittaako palkinto suuren lukevan yleisön mielenkiinnon.

Vaikka Finlandia-palkinto saavutti ennennäkemättömän huomion jo perustamis-vuosinaan, kiinnostus kasvoi jatkuvasti. Nyttemmin Finlandia-palkinto edustaa jo eräänlaista klassikkopalkintoa, joka on – alkuvaiheiden huolestuneista kannanotoista ja kritiikistä huolimatta – onnistunut vangitsemaan nimenomaan suuren lukevan ylei-sön mielenkiinnon. Finlandia-palkinto on nähty koko kansan kirjallisuuspalkintona, joka herättää kiivaita keskusteluja suuren lukevan yleisön piirissä siitä, onko ehdo-kasasettelussa onnistuttu ja onko voittajan valinta paras mahdollinen. Finlandia-pal-kinnon jakamisen katsotaan olevan jopa kansallisesti tärkeä asia, johon suhtaudutaan

”valtiollisella vakavuudella”, kuten Elina Jokinen on esittänyt.⁷⁸⁷ Niin ikään alkuvuosien kangertelun jälkeen varsinkin palkinnon ”ehostaminen suurta yleisöä tavoittelevaksi ro-maanipalkinnoksi”, kuten Mervi Kantokorpi on ilmaissut, on osoittautunut varsinkin myynnillisesti toimivaksi ratkaisuksi⁷⁸⁸.

Amatöörit asialla -diskurssissa toistetaan näkemystä, että Finlandia-palkinnossa itsessään ei ole mitään perustavanlaatuisesti vialla, mutta palkinnon päättäjien legiti-miteetti kyseenalaistetaan toistuvasti. Finlandia-palkinnon alkuvaiheiden uutisointeja tutkineet Kai Ekholm ja Asko Fagerlund ovat sen sijaan huomauttaneet, että kyseisiä alkuvuosien kirjoituksia leimaa se, että kirjallisuustoimittajat lähtivät liikkeelle kir-jallisuuskritiikistä, eivät niinkään palkinnon perusteista⁷⁸⁹. Finlandia-palkinnon ja-kamiseen kohdentuva kritiikki konkretisoidaan diskurssissa moittimalla palkinnon lautakunnan ratkaisuja ehdokasasettelusta. Virheenä nähdään varsinkin se, että eh-dokasteosten lukumäärää ei ole rajattu riittävästi. Tämän ei katsota olevan pyrkimys tuoda kirjalliseen julkisuuteen hyviä teoksia, vaan edustavan pikemminkin virheellis-tä ratkaisua, joka ilmenvirheellis-tää raadin professionalismin puutetta: ”päätös on murheellinen.

Se kielii linjattomuudesta ja päättämättömyydestä”⁷⁹⁰. Raadilta penätään myös rohkeutta ja uskallusta valintoihin, mikä ei realisoidu: ”Finlandia-ehdokkaat valinnut lautakunta vaikuttaa nuorekkaalta ja epäakateemiselta, mutta sen työn tulos on aivan muuta, akateemisen

784 HS 25.11.1988.

785 HS 8.1.1988

786 HS 22.11.1985.

787 Jokinen 2013a, 162.

788 Kantokorpi 2003, 201.

789 Ekholm & Fagerlund 1987, 31.

790 HS 25.11.1988.

30942067_UEF_Vaitoskirja_No_186_Terhi_Leppaaho_(Nikolainen)_Yhka_sisus_18_11_19.indd 178 21.11.2018 7.49.18

varovainen”⁷⁹¹. Vastaava kritiikki palkinnon valikoimisesta keski-ikäisiin ehdokkaisiin toistuu muutoinkin⁷⁹².

Asiantuntemuksen puutetta selitetään myös raadin kokemuksen puutteella: ”arki kuitenkin useimmiten selättää idealismin”⁷⁹³. Diskurssissa tartutaan siihen, että palkin-non valintalautakunta on tietämätön palkinpalkin-non perimmäisestä tarkoituksesta ja että se ohjaisi toiminnallaan palkintoa väärään suuntaan: ”sen [lautakunnan] on karaistava tahtonsa ja valittava [ehdokkaat] niin, että palkinto toimii tarkoitetulla tavalla”⁷⁹⁴.

Palkintolautakunnan toiminnan kritiikki kulttuuritoimittajien teksteissä on nähty kuuluvaksi kirjallisuuspalkinnoista käytävään keskusteluun kirjallisessa julkisuu-dessa⁷⁹⁵. Itse en kuitenkaan yleistä tätä kaikkeen kirjallisuuspalkintokeskusteluun, koska tutkimuksen aiemmissa luvuissa olen tuonut ilmi, että kirjallisuuspalkinnot harvemmin herättävät lehdistössä jyrkkiä kannanottoja, ja yleensä kirjallisuuspalkin-tokirjoittelut jäsentyvät uutistekstien kautta informoimaan jaetusta kirjallisuuspal-kinnosta. Sen sijaan vain muutama kirjallisuuspalkinto ylipäätään herättää jokaisena jakovuotenaan enemmän kirjoittelua, ja tällöinkään teksteissä ei oteta varsinaisesti kantaa siihen, onko palkinto osunut oikeaan tai puututa muuten palkinnon jakami-seen kirjallisuusanalyyttisen keskustelun keinoin. Tämän vuoksi Finlandia-palkinto edustaa tässä yleisessä kirjallisuuspalkintokeskustelussa selkeää poikkeamaa.

Amatöörit asialla -diskurssissa tuotetaan eroa epäammattimaisten Finlandia-pal-kinnon taustajoukkojen ja vilpittömäksi esitetyn suuren lukevan yleisön välille. Dis-kurssin puhujien ilmennetään olevan tavallisen lukijan puolella ja edistävän heidän mahdollisuuksiaan hyvän kirjallisuuden vastaanottajina. Tällöin kyseinen vastaanot-tajajoukko nähdään hyvinkin aktiiviseksi toimijaryhmäksi, jonka koetaan haluavan osallistua vahvasti kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Finlandia-palkinnon ja-kamisessa tehtävien väärien valintojen nähdään kuitenkin lamaannuttavan lukijoiden aktiivisuuden: ”tänä vuonna ei merkkiäkään siitä, että suuri yleisö olisi innostunut ostamaan, lukemaan, vertailemaan ehdokkaita”⁷⁹⁶. Juhani Niemi on tuonut esiin ristiriidan, joka liit-tyy kulttuuritoimittajien niin sanottuna ”kansan äänenä” ilmenneeseen Finlandia-pal-kinto-kritiikkiin toteamalla: ”Parin viime vuosikymmenen journalistit ovat ajan sopuleina pitäneet pientä kauniina ja puoltaneet vähälevikkistä kirjallisuutta. Nyt Finlandia-palkinto-ratkaisuja arvioidessaan he huomaavatkin 1950-luvun Haavikon tapaan etteivät ‘viihdy tässä kaupallisessa maailmassa’”. Niemi huomauttaa, että tämän taustan huomioon ottaen kritiikki aforismiteoksen voittajaksi valintaa kohtaan tuntuu kummeksuttavalta.⁷⁹⁷

Amatöörit asialla -diskurssissa ei pelkästään tehdä näkyväksi Finlandia-palkinnon ongelmia, vaan siinä esitetään myös ratkaisumalleja. Tällöin tekstin puhujat koros-tavat omaa asiantuntemustaan ja tuovat kokemuksensa kautta esiin sen, mitä tulisi tehdä toisin:

791 HS 21.11.1986.

792 AL 11.11.1986; 23.11.1986.

793 HS 25.11.1988.

794 HS 22.11.1985.

795 Hoffren 1998, 51.

796 HS 8.1.1988.

797 Niemi 1990.

180

”Palkinnon ensi vaihe tuntuu nyt olevan sillä tavoin vialla, että korjausta tarvitaan. Tä-män vuoden esiraati koostui korkeakirjallisista ihmisistä, jotka eivät tuntuneet tajuavan ensi vaiheen ideaa. Raati tyrkytti omia suosikkejaan, mutta ei ajatellut tai tiennyt, miten ihmiset käyttäytyvät kirjakaupassa tai kirjastossa. Lopullisessa raadissa oli vihdoin lukijakunnan ja sosiologian edustajia. He osoittivat hyvää kirjallista aistia: valitsivat parhaan. Valittakoon esiraatiin ihmisiä, jotka tietävät jotakin yleisön lukutottumuksis-ta: kirjastoväkeä, kirjakauppiaita, kirjallisuussosiologeja. He ymmärtävät palkinnon kulttuuripoliittisen tarkoituksen.”⁷⁹⁸

Kommentissa todetaan, että palkinnon raatilaiset on valittu väärin ja että varsinkin kirjallisuuspalkintojen vastaanottoa ymmärtäviä henkilöitä kaivataan lisää. Maaria Linko on havainnut Tieto-Finlandiaa tutkiessaan, että palkinnon raatilaisissa korostuu yliopistoväki. Toisaalta raatilaisille tehdyssä tutkimuksessa tätä ei nähty ongelmaksi, koska yliopistossa työskentelevien henkilöiden koettiin edustavan sivistysosaamista ja tuntevan alan kirjallisuutta. Myös tässä yhteydessä tuotiin esiin, että esimerkiksi kirjastonhoitajat voisivat tuoda raatiin lisää asiantuntemusta.⁷⁹⁹

Palkintoon liittyvät epäkohdat nähdään amatöörit asialla -diskurssissa jopa niin vakaviksi, että kirjailijan asettaminen ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi nähdään mahdollisena ongelmana hänen uralleen: ”Näin myös kilpailun mielivaltainen luonne tulisi selkeästi ilmaistuksi. Jos nykyinen linja jatkuu, Finlandia-palkintoehdokkuus muuttuu pikemminkin rasitteeksi kuin kunniaksi.”⁸⁰⁰ On kiinnostavaa, että kirjallisuuspalkintoeh-dokkuus nähdään vielä 1980-luvun lopussa kirjailijan uskottavuuden esteeksi ja vää-ränlaisena huomion kohdistumisena hänen henkilökohtaisessa julkisuuskuvassaan.

Tämä ilmentää kiinnostavasti traditionaalisen kirjallisen julkisuuden viimeisiä aikoja, sillä nyttemmin kirjallisen julkisuuden hallinta käsitetään hyvin eri tavalla. Uskot-tavuuden rajoja haetaan esimerkiksi siinä, onko kirjallisen työn kannalta järkevää osallistua television kokkiohjelmaan tai esitellä vaatekaappiaan naistenlehdessä⁸⁰¹.

Amatöörit asialla -diskurssissa tuodaan paikoin huumorinkin kautta esiin se, että Finlandia-palkintoehdokkaiden nähdään toistavan samaa konventionaalista kaavaa:

”Ehdokaslistasta on tehty perin romaanivoittoinen: romaaneja on peräti kuusi kymme-nestä. Pakollinen runoteos, pakolliset esseet ja pakolliset suomenruotsalaiset ovat tietys-ti mukana, ettei tasapuolisuus unohtuisi. Kaikki tämä on nähty aiempinakin vuosina.

Lukijat voivat rauhassa pitkästyä ja haukotella.”⁸⁰²

Tällöin diskurssissa rakennetaan kuvaa siitä, ettei ehdokasasettelussa on pyritty löytämään laadukkaimpia teoksia, vaan raadilla on mielessä tietty struktuuri, johon vain etsitään sopivat kirjailijat. Raadin valinnat nähdään kyllästyttävänä kirjallisena konsensuksena, jonka uskotaan myös vaikuttavan negatiivisesti suureen lukevaan yleisöön. Varsinkin suomenruotsalaisten kirjailijoiden jokavuotinen edustus palkin-toehdokkaiden joukossa on nähty konventiona, jolloin poikkeama tästä nähdään

798 HS 8.1.1988.

799 Linko 2001, 69–70.

800 HS 25.11.1988.

801 Koistinen 2007, 62.

802 KU 25.11.1988.

30942067_UEF_Vaitoskirja_No_186_Terhi_Leppaaho_(Nikolainen)_Yhka_sisus_18_11_19.indd 180 21.11.2018 7.49.18

”uhona” ja lautakunnan mahdollisena viestittämisenä siitä, ettei suomenruotsalainen kirjallisuus ”nykyisellään ole kelvollista näihin kirjallisiin karkeloihin”⁸⁰³.

Finlandia-palkinnon nähdään myös vahvistavan tiettyjä stereotypioita: ”Finlan-dia-lista on tutulla tavalla turvallinen: palkinnosta kilpailevat keski-ikäiset, asemansa va-kiinnuttaneet miehet”⁸⁰⁴, jolloin tästä poikkeaminen nostetaan esiin: ”Hän [Helvi Hä-mäläinen] on siis jälleen loistava poikkeus säännössä, että Finlandia-palkinto myönnetään keski-ikäiselle otavalaiselle prosaistille”⁸⁰⁵. Ehdokaslistaukset nähdään raatilaisten keino-na pönkittää omaa kirjallista auktoriteettiään: ”kirjallisuuspalkintoja jakaessaan jokainen lautakunta tahtoo ensi sijassa palkita itsensä”⁸⁰⁶. Ehdokasteosten esitetään lähtökohtaises-tikin ilmentävän palkinnon myöntäjän epäselviä kriteerejä:

”Vuosi sitten perustettu Suomen Kirjasäätiö on perustanut Finlandia-palkinnon: vuo-den parhaasta kirjasta maksetaan satatuhatta markkaa. Kirjan tyyppiä ei tarkemmin määritellä joten se voi olla mikä hyvänsä, runokokoelma, romaani tai hevosenkengitys-opas, kunhan se vain on paras.”⁸⁰⁷

Toisaalta lehdistön kirjallisuuspalkintoehdokaslistoihin liittämä kritiikki on tyypil-listä myös Suomen rajojen ulkopuolella, sillä brittien Booker-palkinnon vastaanottoa tutkinut Richard Todd on havainnut, että listoja kuvaillaan usein määrittein kuten ”jo-kaiselle jotakin”, ”karikatyyri” tai ”kompromissin olemus”. Hän huomauttaa, että vaikka ehdokaslistoja kritisoidaan, on niillä suuren lukevan yleisön näkökulmasta merkitys luettavan kirjallisuuden valinnoissa sillä ehdokaslistoja voi pitää eräänlaisina kirjal-lisuuden ostoslistoina tai kuluttamiseen asemoituvana kaanonina.⁸⁰⁸

Amatöörit asialla -diskurssissa palkintoraadin mahdollisiin pieniinkin virheet nos-tetaan esiin kärkkäästi. Esimerkiksi Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan Ritva Haavikon yksittäiseen kommenttiin television Lukulamppu-ohjelmassa puututaan.

Haavikko oli kirjoituksen mukaan todennut, etteivät kirjailijat Helena Anhava ja Pent-ti Saaritsa ole kyseisenä vuonna ehdolla palkinnon saajiksi, koska he ovat kirjoittaneet parempiakin kirjoja. Kirjoituksessa napautetaan, että palkinnonhan tulisi kohdentua parhaalle kirjalle, eikä elämäntyölle – ”jos säännöissä pysytään”. ⁸⁰⁹ Niin ikään kritiikkiä suunnataan toisissa lehdissä esitettyihin, vääriksi nähtyihin kannanottoihin. Erkka Lehtolan Aamulehdessä Finlandia-palkinnon palkintosumman korottamista koske-va lausahdus ”Elleivät rahat muualta löydy, otettakoon lisäkoske-varat kylmästi niiltä keskinker-taisuuksilta, jotka pullaansa tukehtuneina pystyvät väsäämään kirjoja enää vain apurahoja jakaville valtionkomiteoille” nostetaan esiin ja huomautetaan, että Lehtola itse kuului edellisenä vuonna Finlandia-palkinnon valintalautakuntaan. Samassa tekstissä

kriti-803 Hämäläinen 1998.

804 AL 25.11.1988.

805 HS 8.1.1988. Toisaalta stereotypiat Finlandia-palkinnon voittajasta eivät saata olla kaukaa haettuja, sillä Sanna Karkulehto on väitöskirjassaan esittänyt, että monet Finlandia-voittajista ovat miespuolisia kirjaili-joita, joiden tuotantoakin leimaa hegemonisen maskuliinisuuden korostaminen. Muun muassa Jörn Don-nerin, Antti Tuurin ja Kari Hotakaisen teoksissaan luoma maailma edustaa eräänlaista suomalaisuuden ja varsinkin suomalaisen mieheyden representaatiota. Karkulehto 2007, 37–38.

806 AL 23.11.1986.

807 Matti Anhava, Vuoden parhaasta kirjasta. Parnasso 3/1984, 129.

808 Todd 1996, 64, 71.

809 HS 4.12.1988.

182

soidaan Lehtolan polemiikkia runoilija Mirkka Rekolan jättämisestä huomiotta, kos-ka Lehtola itse oli Finlandia-raadin mukos-kana rajaamassa ehdokos-kasteoksia kos-kahdeksaan proosateokseen.⁸¹⁰

Mikko Lehtonen on analysoinut kirjallisen sivistyneistön marginalisoitumista, jonka hän sijoittaa 1960-luvulla alkaneeksi ja seuraukseksi kaupallistumisesta. Kirjal-lisella sivistyneistöllä oli vanhastaan asiantuntijan rooli, mutta 1960-luvulta lähtien se on vähentynyt niin, että nyttemmin heidän valtansa määritellä kirjallisten ilmiöiden arvo on vähäinen.⁸¹¹ Kai Häggman puhuu samasta asiasta ”kansankarnevaalin” näkö-kulmasta. Tämän hän liittää siihen, että suurella lukevalla yleisöllä oli esimerkiksi kirjakerhojen yleistymisen myötä paremmat mahdollisuudet ostaa itselleen mielekäs-tä kirjallisuutta siimielekäs-tä huolimatta, etmielekäs-tä korkeakoulutettu kirjallisuusinstituution eliitti niitä kritisoikin.⁸¹² Aiemmin kirjallisuuden määrittelyvalta oli kiistatta kuulunut kir-jallisuusinstituution asiantuntijoille tai intellektuelleille, joilla katsottiin olevan kom-petenssia erottaa hyvä kirjallisuus huonosta ja arvokas arvottomasta.⁸¹³ Sittemmin kirjallisuuskäsitys on laventunut, ja aiempien auktoriteettihahmojen määrittelyvalta kirjallisuusinstituution sisällä on kaventunut. Tämän voi katsoa ilmentyvän hyvin amatöörit asialla -diskurssissa, jossa perinteisesti asiantuntijuutta ja kirjallista eliittiä edustaneet kirjallisuustoimittajat ovat menettäneet statustaan kirjallisten ilmiöiden määrittäjinä esimerkiksi palkintoraadeille.

Kirjallisuuspalkintojen yleistymisen on nähty muuttaneen kirjallisuusinstituuti-on valtasuhteita, ja palkintoraatien kirjallisuusinstituuti-on nähty edustavan jopa kirjallisuusinstituutikirjallisuusinstituuti-on korkeinta valtaa⁸¹⁴. Anu Kantola on puhunut samasta asiasta laajemmassa yhteis-kunnallisessa kontekstissa ja esittänyt, että 1900-luvun lopulta lähtien suomalainen julkisuus alkoi muuttua, mikä näkyi muun muassa kansallisvaltion, instituutioiden ja laatujournalismin kyseenalaistamisena. Kantola kärjistää muutoksen toteamalla, että ”monet niistä [instituutioista] ovat vaarassa muuttua zombie-instituutioiksi, joissa on jäljellä komeat kulissit mutta henki on kadoksissa”.⁸¹⁵

Amatöörit asialla -diskurssi kiinnittyy selkeästi palkintoraatien toiminnan kritisoi-misen ympärille. Raatia arvostellaan ”kaikkitietävä raati”⁸¹⁶-nimityksellä, jolla otetaan ironian avulla kantaa siihen, että raati edustaisi korkeinta mahdollista kirjallisuu-sinstituution osaamista. Samoin raadin asiantuntemusta ironisoidaan toteamalla, että ”lautakunnan tietämys tulee olemaan ensyklopedinen ja ymmärrys rannaton”⁸¹⁷. Fin-landia-palkinnon ominaispiirteisiin kuuluu se, että palkintoon kuuluu eräänlainen esiraati, joka seuloo varsinaiset ehdokkaat ennen kuin yksittäinen henkilö tekee

lo-810 Arto Virtanen, Toivottomia päiviä. Parnasso III/1991, 129–133.

811 Lehtonen 2001, 117–118. Toisaalta Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander konkretisoi humoristisesti stereotypian kulttuuritoimittajien näennäisen asiantuntijuudesta ja suuren lukevan yleisön tyhmyydestä kansalaisten kirjasuosikkeja käsittelevässä kirjoituksessaan toteamalla: ”Ja luonnollisesti sopii hikeentyä siitä, että joukoilta ja enemmistöiltä ylipäätään yritetään kysellä mitään. Ne nimittäin ovat aina väärässä.

Erityisesti silloin, kun kyse on niin yksityisistä asioista kuin lukeminen, viihtyminen ja arvostaminen”. Majander 2013.

812 Häggman 2008, 497.

813 Jokinen 2013a, 160, 163–164; Jokinen 1988, 8.

814 Ylönen 2013, 113.

815 Kantola 2011c, 168.

816 KU 25.11.1988.

817 Matti Anhava, Vuoden parhaasta kirjasta. Parnasso 3/1984, 129.

30942067_UEF_Vaitoskirja_No_186_Terhi_Leppaaho_(Nikolainen)_Yhka_sisus_18_11_19.indd 182 21.11.2018 7.49.18

pullisen päätöksen palkinnon voittajasta. Tällöin esiraati edustaa useimmiten kirjalli-suusinstituution asiantuntijatasoa tai eliittiä. Mikäli näin ei katsota olevan, teksteissä tartutaan tähän.

Vuonna 1985 palkintoraadissa toimi Oulun yliopiston röntgendiagnostiikan pro-fessori Pekka Vuoria, kun tekstissä esitetään muiden neljän raatilaisen olevan ”kir-jallisuuden tai kielen ammattilaisia”. Vuorian kirjalliseen taustaan puututtiin omana haastattelunaan, jossa häneltä tiedusteltiin paitsi suoraan, miksi hänet mahdollisesti on valittu raatiin, myös hänen kirjallisuusharrastustaustastaan. Lisäksi Vuorian ar-gumentteja punnittiin muun muassa kryptisempien ”Uskotteko Finlandia-palkinnon lisäävän kirjan arvoa nykyisen videokulttuurin aikakaudella?”-kysymysten muodossa.⁸¹⁸ Finlandia-palkinnosta käydyn julkisen keskustelun onkin nähty helposti kääntyvän nokitteluksi ja arvovaltakiistoiksi⁸¹⁹. Palkitsemiskonventioiden katsotaan edustavan Kirjasäätiön nerokasta strategiaa hyödyntää kirjoista kiinnostuneita:

”Vuosittain Finlandia-palkintoa itselleen jakavat kustantajat ovat ulkomaisten esikuvi-en avulla päätyneet nerokkaaseesikuvi-en järjestelyyn. Ensin on ahkerista pulliaisista ja muista kriitikoista valittu esiraati, joka lukee koko kirjallisuuden. Sitten muutama akateeminen tietäjä ja näköisämpi jehu päättää. Niinpä lopputulos järähdyttää yleisöä murskaavalla painollaan, vaikka ei välttämättä muuta kirjallisuudenhistorian kulkua.”⁸²⁰

Varsinaisen palkinnon jakajan päätöksiin kohdentuva kritiikki tuodaan diskurssissa esiin melko haaleasti. Otsikkotasolla saatetaan kuitenkin ottaa kantaa” ‘Hieno nai-nen’ sai romaani-Finlandian – Rouva Tellervo Koivisto etsi vaihtoehtoa mutta päätyi suosik-kiinsa”⁸²¹, jolloin valitsija esitetään kirjallisuusharrastajana, joka on tehnyt valintansa enemmän oman kirjallisen mieltymyksen perusteella kuin laajempien kirjallisuus-kriittisten aspektien ja kirjallisuussosiologisten arvottamisen perusteella. Tehty va-linta nähdään ”odotettuna ratkaisuna”⁸²², jolla korostetaan paitsi valitsijan toiminnan ennalta arvattavuutta, myös tekstin kirjoittajan kykyä hahmottaa valitsijan tekemiä valintoja. Kirjallisuusinstituution ulkopuolisten tahojen kritiikin voi nähdä odotuk-senmukaisenakin, mutta toisaalta myös enemmän asiantuntijatasoa edustaviin valit-sijoihin suhtaudutaan skeptisesti.

Diskurssissa korostuu subjektiivisten valintojen toteutuminen. Tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että esimerkiksi kirjallisuuskritiikin ei katsoa perustuvan henkilökohtaisiin näkemyksiin vaan kriitikon kykyyn suhteuttaa teokset laajempaan kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Maaria Lingon Tieto-Finlandian lopullista valitsi-jaa koskevassa haastattelututkimuksessa nousi esiin se, että palkintoraatilaiset itsekin suhtautuivat ristiriitaisesti siihen, että lopullisen päätöksen tekee yksittäinen henkilö.

Yhtäältä valintapäätöksen nähtiin olevan aina jollain tasolla subjektiivinen ja sen, että jakaja saisi mahdollisesti suuren yleisön kiinnostumaan ehkä enemmän palkinnosta, nähtiin positiivisena. Silti yksittäisen henkilön kompetenssia päättää palkinnosta kri-tisoitiin, ja lopullisen valinnan tekevän henkilön nähtiin noudattavan tiettyjä konven-tioita esimerkiksi sukupuolensa ja ikänsä perusteella, mikä konkretisoitiin esimerkiksi

818 HS 22.11.1985

819 Kuittinen 1992, 8.

820 Pekka Lounela, Palkitsemisen taide. Parnasso 216–220.

821 HS 9.12.1994.

822 HUF 9.12.1994.

184

”kunniavanhus”-termillä. Toisaalta haastatteluissa nousi esiin se, että kaunokirjalli-suuden Finlandia-palkintoon katsottiin soveltuvan paremmin yksittäisen henkilön käyttäminen lopullisen valinnan tekijänä.⁸²³

Silti esimerkiksi palkinnon valitsijana toimivan runoilija Lassi Nummen tulevaa ratkaisua veikkaillaan muiden kuin kirjallisen maun kriteereillä. Tekstissä muistute-taan, että Nummen vaimo on kotoisin Pohjanmaalta, jolloin nähdään mahdollisena, että Nummi valitsisi voittajaksi joko Lars Sundin tai Antti Tuurin, jotka kumpikin ovat kotoisin Pohjanmaalta. Toisaalta Nummen itsensä huomautetaan olevan Savos-ta, mikä puoltaisi savolaisen Kari Hotakaisen valintaa. Kuitenkin Nummen esitetään tekstissä olevan ”sen verran kokenut kirjallisuuskettu, että hän kyllä pitää päänsä valintaa tehdessään”.⁸²⁴ Olen aiemmassa tutkimuksessani havainnut muun Finlandia-palkintoa koskevan aineiston kohdalla, että kirjallisuusinstituution asiantuntijatasoa edustaviin palkinnon jakajiin suhtaudutaan muutoin hyvinkin suopeasti, eikä heidän asiantun-tijuuttaan kyseenalaisteta. Päinvastoin jakajan tekemää valintaa saatetaan korostaa alaotsikkotasolla ”asiantuntijan valintana” ja jakaja voi saada jopa enemmän palstatilaa kuin palkinnon voittaja⁸²⁵.

Amatöörit asialla -diskurssissa epäluuloa palkinnon kautta tehtyjä valintoja koh-taan tuotekoh-taan myös nostamalla esiin kirjailijoiden näkemykset. Tällöin kirjailija asemoidaan asiantuntijana, jolla on oman alansa edustajana kompetenssia arvioida palkinnon voittajan suhteen tehtyjä valintoja. Antti Tuurin palkintopuheessaan nos-tama heitto ”Jos olen rehellinen, palkintolautakunnalle on aiempina vuosina tullut joitakin huteja, mutta aika usein on pesäpallomaila kolahtanut pallon kylkeen oikein kunnolla”

Amatöörit asialla -diskurssissa epäluuloa palkinnon kautta tehtyjä valintoja koh-taan tuotekoh-taan myös nostamalla esiin kirjailijoiden näkemykset. Tällöin kirjailija asemoidaan asiantuntijana, jolla on oman alansa edustajana kompetenssia arvioida palkinnon voittajan suhteen tehtyjä valintoja. Antti Tuurin palkintopuheessaan nos-tama heitto ”Jos olen rehellinen, palkintolautakunnalle on aiempina vuosina tullut joitakin huteja, mutta aika usein on pesäpallomaila kolahtanut pallon kylkeen oikein kunnolla”

In document Kiitosta kiinnostavimmalle kirjallisuudelle : Suomessa myönnettävät kirjallisuuspalkinnot ja niistä tuotettu kirjallinen julkisuus lehdistössä 1970-2000 (sivua 178-186)