Alkoholin ja tupakan valmisteverot 158 .1 Alkoholivero.1 Alkoholivero

Tukholman kaupungin tuloissa vuonna 1555 esiintyi myydystä oluesta kannettu vero, joka laajennettiin vuonna 1572 koko valta-kuntaa koskevaksi. Viineistä kannettiin veroa ainakin vuodesta 1572 ja paloviinasta vuodesta 1591 alkaen. Mallasjuomien valmistuksen verottamisen alku sijoittuu vuoteen 1622, jolloin kaupungilta oluen valmistukseen luvan saaneet panimot velvoitettiin maksamaan veroa valmistuneen juoman määrän perusteella. Maaseudulla saatiin olut-ta valmisolut-taa kotiolut-tarvetolut-ta varten vuoteen 1644 saakka. Silloin oluen valmistus kotona kiellettiin kokonaan. Oikeus oluen vähittäismyyn-tiin oli annettu yksinomaan kapakoitsijoille, joilta kannetvähittäismyyn-tiin aksiisia (=valmisteveroa) heidän ostaessaan mallasjuomia panimolta. Vuonna 1672 mallasjuomia alettiin verottaa käytetyn mallasmäärän mukaan.

Ensimmäinen myös Suomea koskenut asetus viinan valmistuk-sen verottamisesta annettiin vuonna 1638. Viinanpoltto jaettiin siinä kotitarvepolttoon ja myyntipolttoon, joista jälkimmäinen oli ankaramman verotuksen kohteena. Vero määräytyi käytettyjen raa-ka-aineiden mukaan. Se ei kuitenkaan koskenut maaseutua, toisin kuin vuonna 1655 käyttöön otettu anniskeluvero. Paloviinan verotus päättyi vuonna 1698, kun viinanpoltto kiellettiin koko valtakunnassa, mutta kohta 1700-luvulla viinanpoltto jälleen sallittiin. 1700-luvulla harjoitettu alkoholipolitiikka oli poukkoilevaa. Vuonna 1787 viinan-poltto julistettiin luvalliseksi maanomistajille ja kaupungeille, jotka joutuivat maksamaan tästä oikeudesta veroa, mutta vasta vuoden 1800 asetuksella asia tuli järjestetyksi.

Alkoholipitoisten juomien verotusta perusteltiin jo 1700-luvul-la paitsi valtiontaloudellisil1700-luvul-la myös kulutuksen supistamista tavoit-televilla syillä. Raittiuspoliittiset näkökohdat ovat kuitenkin olleet

158 Leila Juanto Valmisteverotuksen kehitys ja asema Suomen verojärjestelmässä (1993); Leila Juanto Valmisteverotus – Oikeustieteellinen tutkimus valmisteve-rotuksen asemasta Suomen verojärjestelmässä (1998); Leila Juanto – Esko Lin-nakangas Kolmen suuren historia: alkoholi-, tupakka- ja energiaverot, Verotus 2016 s. 465 ss.; Esko Linnakangas Verokarhun keitto- ja drinkkikirja – Terve elintarvikeverotus (2019); Esko Linnakangas – Leila Juanto Verojen historia – Synty, kehitys, kuolema, ylösnousemus, reinkarnaatio (2016) s. 147 ss.

korostetummin esillä vasta 1800-luvulta alkaen, jolloin raittiusliike voitti yhteiskunnassa enemmän alaa. Mallasjuomien aksiisiverotus oli käytössä koko 1700-luvun, mutta kulutus laski 1700-luvulla voimak-kaasti, kun paloviinan kulutus syrjäytti sitä.

Porvoon valtiopäivillä hyväksyttiin Ruotsin vallan aikainen vuonna 1800 annettu asetus olemaan edelleen voimassa, eli paloviinan valmis-tus säilyi maanomistajien ja kaupunkien etuoikeutena. Vaikka viinan kotitarvepolttoon liittyneiden suurten ongelmien vuoksi paloviina-lainsäädännön uudistamista pidettiin tarpeellisena, uudistusta ei voitu saada toteutetuksi ennen valtiopäivien koolle kutsumista 1860-luvul-la. Viinan kotitarvepolton kieltäminen ja paloviinan valmistuksen myöntäminen tehdaspolttimoille veroa vastaan olivatkin tuolloin val-tiopäiväasioista keskeisimpiä. Uudistus, jonka mukaan polttimoiden oli suoritettava valmistamastaan paloviinasta veroa, tuli voimaan vuo-den 1866 alusta. Veron tuotto jäi ensimmäisenä voimassaolovuonna merkittävästi ennakoitua pienemmäksi, mihin yhtenä syynä pidettiin katovuoden lisäksi veron korkeutta. Seuraavana vuonna päätettiinkin veron alentamisesta. Vähitellen vero muodostui valtiolle merkittäväk-si tulonlähteekmerkittäväk-si, ja vuodesta 1876 merkittäväk-sitä taas korotettiin.

Paloviinaveron tuoton käytöstä oli annettu oma asetus, ja vero liittyikin läheisesti mm. Suomen rautatieverkoston laajentamiseen.

Vuonna 1876 määrättiin suoritettavaksi myös paloviinan anniskelus-ta erityistä veroa, joanniskelus-ta voidaan luonnehtia elinkeinoveroksi. Vuoden 1887 alusta paloviinaveroa korotettiin.

Autonomian ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomessa ei ollut mallasjuomien verotusta. Mallasjuomien valmistus kotioloissa oli 1800-luvun alkupuoliskolla vähäistä.

Mallasjuomien käytön lisäännyttyä ja noiden juomien tehdas-maisen valmistuksen alettua 1850-luvulla tuli mallasjuomien verot-taminen uudelleen ajankohtaiseksi. Vuodesta 1865 alkaen olut- ja portteripanimoiden haltijat säädettiin maksamaan ylimääräistä suos-tuntaveroa jokaiselta myydyltä kannulta olutta tai portteria. Mallas-juomien verotus perustui tulosuostunnasta annettuihin säädöksiin vuoden 1882 loppuun saakka, minkä jälkeen mallasjuomien vero-tus järjestettiin oman, erillisen lain pohjalle. Vuoden 1883 alusta tuli voimaan asetus suostuntaverosta mallasjuomain valmistuksessa.

Siinä säädettiin kotimaisen valmistajan maksettavaksi veroa oluen ja

portterin valmistukseen käytetyn mallasmäärän mukaan. Vero liit-tyi osaltaan samoihin aikoihin käyttöön otetun tupakkasuostunnan kanssa asevelvollisuuden käyttöönotosta aiheutuneiden menojen kat-tamiseen. Vuonna 1897 vero porrastettiin siten, että maltaita enem-män käyttävät olutpanimot joutuivat maksamaan enemenem-män veroa.

Mallasjuomien verotus sai siis progressiivisia piirteitä. Mallasjuo mien verotusta jatkettiin tämän jälkeen lähes kieltolain voimaantuloon (1919) saakka.

Kieltolaki johti myös alkoholin valmisteverotuksen päättymiseen.

Valtio kuitenkin sai alkoholista tuloja myös kieltolain vuosina esimer-kiksi tullituloina. Kieltolain säätäminen oli yhteydessä 1800-luvun lopulla voimistuneeseen raittiusliikkeeseen. Jo vuosien 1885 ja 1888 valtiopäivillä eri säätyjen edustajat tekivät useita alkoholijuomien täyskieltoa tarkoittavia anomusehdotuksia. Eduskunta hyväksyi kiel-tolain ensimmäisen kerran vuonna 1907, mutta laki raukesi, kun sii-hen ei ennen voimaantulopäivää saatu keisarin vahvistusta senaatin kieltäydyttyä esittelemästä asiaa. Myös seuraava kieltolain säätämistä koskenut eduskunnan päätös vuonna 1909 jäi toteutumatta valtiollis-ten olojen kiristyttyä. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuon-na 1914 muodostui paljolti kieltolakia muistuttava tila, kun sevuon-naatti sotatilan vuoksi kielsi kaiken väkijuomain jakelun lukuun ottamatta anniskelua tietyissä ravintoloissa.

Kieltolaille asetetut tavoitteet eivät toteutuneet; salakuljetus ja muu rikollisuus päinvastoin lisääntyivät. Kun lama 1930-luvun alus-sa syveni, valtiolle tarvittiin uusia verolähteitä. Se ratkaisi kieltolain kohtalon. Laki kumottiin, ja alkoholijuomien verotus otettiin uudel-leen käyttöön vuonna 1932. Vuoden 1935 alusta verotus järjestettiin pysyvien lakien pohjalle.

Suomen ja EFTAn välinen vapaakauppasopimus 1960-luvun alussa aiheutti muutoksia myös alkoholijuomien valmisteverotuksessa. Vero-järjestelmää jouduttiin muuttamaan, koska sopimuksessa edellytettiin tullisuojan poistamista mallasjuomilta vuodesta 1965 lukien. Jotta maahan tuotavien mallasjuomien verotusasema ei olisi muodostunut edullisemmaksi kuin kotimaisten tuotteiden, säädettiin myös maahan tuotavat mallasjuomat valmisteverollisiksi.

Alkoholilainsäädännössä tapahtui vuonna 1969 merkittävä muu-tos: voimaan tulivat uusi alkoholilaki ja laki keskioluesta. Myös

alkoholijuomien verojärjestelmä uudistui. Alkoholitulot olivat ker-tyneet valtiolle väkijuomalain voimassaolon aikana (1932–1968) erityisesti alkoholiyhtiön vuosivoiton ylijäämänä, tullimaksuina ja valmisteveroina. Tuloutusjärjestelmän yksinkertaistamiseksi perus-tettu Oy Alkoholiliike Ab vapautettiin suorittamasta valtiolle veroa tulon ja omaisuuden perusteella, ja tilalle säädettiin laki alkoholi-juomaverosta. Tällöin myös luovuttiin väkiviinan ja marjaviinien valmisteverosta. Tavoitteena oli, että pääosa muista alkoholijuomista kuin oluesta tulevasta alkoholitulosta kertyisi valtiolle alkoholijuoma-veron muodossa.

Alkoholilainsäädännön uudistuksen yhteydessä kumottiin myös laki mallasjuomaverosta. Sen tilalle tuli samoin vuonna 1969 laki keskioluen ja vahvan oluen valmisteverosta. Vuoden 1980 alusta uudistettiin teknisesti sekä alkoholijuomaverolaki että olutverolaki.

Vuoden 1991 alusta voimaan tuli alkoholijuomaverolain muutos, jossa vero porrastettiin juomaryhmittäin ja veron rakenne muuttui mietoja juomia suosivaksi.

ETA-sopimuksen edellyttämät muutokset alkoholijuomien verotuksessa toteutettiin heinäkuussa 1994 voimaan tulleella lailla alkoholijuomaverosta. Veronluonteinen alkoholiyhtiön ylijäämä siir-rettiin kannettavaksi alkoholijuomaverona. Lisäksi alkoholijuomien verotuksessa siirryttiin järjestelmään, jossa kaikkien alkoholijuomi-en valmistevero määräytyi tuottealkoholijuomi-en alkoholipitoisuudalkoholijuomi-en perusteella.

Uudistuksen jälkeen oluen ja muiden alkoholijuomien verotus perus-tui yhteen ja samaan lakiin. Alkoholijuomat jaettiin verotuksellisesti kolmeen ryhmään: oluet, viini ja muut alkoholijuomat.

Suomen liittyessä vuoden 1995 alusta EU:n jäseneksi meillä säädet-tiin direktiivien määräysten toimeenpanemiseksi uusi laki (laki alko-holi- ja alkoholijuomaverosta). Tätä edelleen voimassa olevaa veroa on suoritettava lain liitteenä olevan verotaulukon mukaan. Vero määrä-tään tuotteen etyylialkoholipitoisuuden tai juoman määrän mukaan.

3.2.3.2 Tupakkavero

Tupakka tuli tunnetuksi Keski- ja Etelä-Euroopassa 1500-luvun alussa.

Sitä viljeltiin aluksi lääkekasvina. Nautintoainekäyttö syrjäytti kuiten-kin nopeasti lääketieteellisen käytön, ja jo 1580-luvulla tupakanpolton

on katsottu olleen vakiintunut tapa. Ruotsiin, johon Suomikin kuu-lui, tupakkaa tuotiin ensimmäisen kerran 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Suomessa tupakka tuli tunnetuksi 1630-luvulla. Ensim-mäiset tupakkatehtaat Suomeen perustettiin 1700-luvulla. Ruotsin ajan lopulla vuonna 1805 Suomessa oli 11 tupakkatehdasta.

Ruotsi oli melkein koko 1600-luvun eurooppalainen suurvalta, ja sen harjoittama sotilaallinen toiminta oli vilkasta. Suurvalta-aseman ylläpitäminen edellytti suuria taloudellisia voimavaroja, joiden lisää-misessä verotus oli yksi tärkeä keino. Tupakka tuli Ruotsissa verotuk-sen kohteeksi ensimmäiverotuk-sen kerran 1630-luvun lopulla, jolloin siitä alettiin kantaa tullia. Tulliverotuksesta luovuttiin kuitenkin pian, ja tupakan maahantuontiin alettiin soveltaa monopolia. Monopolin avulla pyrittiin hankkimaan valtiolle lisätuloja, ja toisaalta tarkoi-tuksena oli vähentää tupakan maahantuontia ja siten estää tupakan käytön laajenemista. Tupakkaa paheksuttiin hyödyttömänä ylelli-syystavarana. Vaikka esivallan olisi oikeastaan tullut kieltää tupakan maahantuonti, hallitus halusi ainoastaan aikaansaada siinä kohtuutta;

olihan tupakka piintyneen tavan ja laajan väärinkäytön takia monelle mieluisa aine.

Monopolista luovuttiin vuonna 1649, jolloin siirryttiin takaisin vapaakauppaan ja tulliverotukseen, mutta monopoli oli käytössä taas vuosina 1654–1660 ja 1662–1685. Monopolijärjestelmän aikana ja sen jälkeenkin oli tupakanviljely valtakunnassa kielletty, koska pelät-tiin, että peltopinta-alasta yhä suurempi osa olisi uhrattu tupakkakas-ville leipäviljan kustannuksella. Seuraavalla vuosisadalla valtakunnan tupakkapolitiikka olennaisesti muuttui: tupakanviljelyä alettiin nimenomaisesti edistää. Tätä koskeva julistus annettiin vuonna 1724.

Muutoksen taustalla lienevät olleet kauppa- ja maksutasepolitiikkaan liittyvät syyt. Kun tupakkaa viljeltiin kotimaassa, sen maahantuontia pystyttiin vähentämään.

Tullin lisäksi tupakasta kannettiin vuodesta 1722 alkaen leima-maksua. Vuonna 1747 alettiin tupakan ja eräiden muiden ylellisyys-tavaroiden kulutuksesta kantaa erityistä veroa (aksiisia). Vuonna 1800 säädettiin erityinen tupakkasuostuntavero niille, jotka polttivat, nuus-kasivat tai purivat tupakkaa. Veron suuruus määräytyi mm. säädyn ja varallisuuden mukaan. Tupakkasuostunnan maksamisesta olivat vapautettuja naiset sekä maa- ja merisotaväen miehistö.

Autonomisen Suomen aikaan siirryttäessä jatkettiin Ruotsin val-lan ajalta peräisin ollutta tupakan verottamista tullilla. Kotimaisen tupakanviljelyn ja tupakkateollisuuden asema oli autonomian alku-vuosikymmeninä heikko Venäjän harjoittaman protektionistisen tullipolitiikan vuoksi: Suomesta Venäjälle viedystä tupakasta oli suoritettava tullia, mutta Venäjältä Suomeen tuotu tupakka oli tulli-vapaata. Tilanne osittain helpottui, kun vuonna 1859 venäläisistä tupakanlehdistä ja vuonna 1873 venäläisistä tupakanvarsista alettiin kantaa tullia. Venäjältä Suomeen tuotavat tupakkavalmisteet jäivät kuitenkin edelleen tullivapaiksi.

Asevelvollisuuden käyttöönotto vuonna 1881 johti sotilasmenojen kasvamiseen, minkä vuoksi valtiolle tarvittiin lisätuloja. Asiaa selvittä-nyt komitea katsoi, että yksi mahdollinen keino valtion tulojen kas-vattamiseksi oli lisätä tupakan verotusta kantamalla tupakasta tullin lisäksi suostuntaveromaksua. Aluksi suostuntaveromaksua säädettiin kannettavaksi 20. päivästä kesäkuuta 1882 vuoden 1885 loppuun, mutta myöhemmin maksun kantamista jatkettiin vuoden 1891 lop-puun. Tupakkasuostuntamaksua kannettiin vain maahan tuodusta tupakasta; kotimainen tupakkatuotanto jäi verottomaksi. Vuoden 1891 valtiopäiville annettiin esitys, jossa tupakasta ehdotettiin kan-nettavaksi aksiisia, mutta esitys hylättiin. Tupakan verotus säilyi kui-tenkin aikaisemmalla tasolla, kun tupakasta säädettiin kannettavaksi tuontimaksua sama määrä, joka aikaisemmin oli kannettu suostunta-veromaksuna.

Esitys tupakkavalmisteveron käyttöönotosta annettiin marraskuus-sa 1918. Sen taustalla olivat Suomen itsenäistyminen ja sisällissotaan liittyneet valtiontaloudelliset syyt. Tupakan verotuksen lisäämistä pidettiin mahdollisena, koska ainoa tupakasta tuolloin kannettu vero, tulli, oli tupakan hintaan nähden alhainen. Esityksessä todettiin, että tupakka oli erittäin sovelias verotuksen kohde. Veron käyttöönottoon liittyi myös ylellisyysveroajattelua; tupakkaa pidettiin nautintoaineena ja sopivana verokohteena, koska se kuului niihin kulutushyödykkei-siin, jotka eivät olleet ihmiselle välttämättömiä. Hallitus piti mah-dollisena toteuttaa tupakan lisäverotus joko valmisteverotuksen tai tupakkamonopolin muodossa. Valmisteverotukseen päädyttiin, koska se oli toteutettavissa tupakkamonopolia nopeammin ja pienemmillä kustannuksilla.

Laki tupakkavalmisteverosta annettiin keväällä 1919. Tulliverotuk-sen yhtenä puutteena oli pidetty tullin määräytymistä painon mukaan, jolloin vero tuotteen arvoon suhteutettuna muodostui kalliimmasta tupakkatuotteesta pienemmäksi kuin halvemmasta tuotteesta. Siksi tupakan valmisteverotus katsottiin tarkoituksenmukaiseksi toteuttaa arvoverotuksena. Tupakkatuotteet jaettiin veron määräämistä varten luokkiin vähittäismyyntihinnan mukaan.

Vuonna 1939 tuli voimaan uusi tupakkavalmisteverolaki. Tupa-kan verotuksen rakennetta muutettiin tuolloin siten, että tullin osuus kokonaisverorasituksesta pieneni ja valmisteveron osuus kas-voi. Savukkeet olivat veron kokonaistuoton kannalta tärkein ryhmä.

Toisaalta katsottiin, että veroa määrättäessä oli kiinnitettävä huomiota myös eri tupakkavalmisteiden käyttäjäpiireihin sekä siihen, kuinka paljon kunkin tupakkatuotteen valmistus vaati käsityötä. Kun sika-reiden valmistuksessa käsityön osuus oli suhteellisen suuri ja koska piippu- ja purutupakka sekä nuuska olivat varsinkin Pohjois-Suomen vähävaraisen väestön käyttämiä nautintoaineita, pidettiin perusteltu-na säätää niiden vero alhaisemmaksi kuin savukkeiden.

Sodasta johtuvat poikkeukselliset olot aiheuttivat sen, ettei tupak-katuotteita voitu valmistaa kysyntää vastaavaa määrää. Sodan poik-keuksellisiin oloihin liittyi sääntely, jossa valtioneuvostolle annettiin oikeus myöntää veronhuojennus tupakkavalmisteille, jotka päämajan intendenttiosasto sotatilan aikana osti ja jakoi tai sotatoimialueella myi maanpuolustusjoukoissa palveleville. Huojennus koski myös sotasairaaloiden potilaille myytäviä tupakkavalmisteita. Huojennusta perusteltiin sota-aikana maanpuolustusjoukoissa palvelevien alen-tuneella veronmaksukyvyllä. Ulkomaisen raakatupakan hankinta-vaikeuksien vuoksi Suomessa pyrittiin myös verotuksellisin keinoin edistämään kotimaista tupakanviljelyä.

Suomen solmiman vapaakauppasopimuksen seurauksiin liittyi se, että valtioneuvoston lisäveropäätöksissä aikaisemmin sovellettu kotimaisten ja ulkomaisten tuotteiden erilainen verokohtelu poistui vuonna 1964. Vuonna 1979 säädetty uusi tupakkaverolaki oli merkit-tävä siksi, että sen säätämisen yhteydessä tuotiin nimenomaisesti esille terveyspoliittiset tavoitteet. Ennenkin tupakan verotuksella oli pyritty vähentämään kulutusta terveyspoliittisten syiden vuoksi.

Liittyessään Euroopan unioniin Suomi joutui sopeuttamaan val-misteverotuksen direktiivien mukaiseksi. EU:ssa harmonisoidun valmisteverotuksen veropohjaan kuuluvat tupakkatuotteet ovat savukkeet, sikarit ja pikkusikarit sekä piippu- ja savuketupakka. Suo-messa kannetaan myös kansallista valmisteveroa, kun verollisiksi on säädetty muutkin tupakkaa sisältävät tuotteet sekä savukepaperi. Suo-mi kantaa nykyisin tupakkaveroa myös suunuuskasta, purutupakasta ja nenänuuskasta. Veromäärien osalta EU:ssa on kyetty sopimaan vain jäsenvaltioissa sovellettavista vähimmäisverotasoista, minkä vuoksi maiden verokannoissa on huomattavia eroja.

Tupakkaveroa on suoritettava lain liitteenä olevan verotaulukon mukaan. Vero määrätään tuotteen vähittäismyyntihinnasta. Savuk-keista, piippu- ja savuketupakasta sekä savukkeiksi käärittävästä hienoksi leikatusta tupakasta vero määrätään lisäksi yksikköverona.

Savukkeista ja savukkeiksi käärittävästä hienoksi leikatusta tupakasta suoritettavan veron määrä on kuitenkin aina vähintään verotaulukon mukainen vähimmäisvero. Tupakkaveroa määrättäessä vähittäismyyn-tihinnalla tarkoitetaan verovelvollisen ilmoittamaa vähittäismyynti-hintaa. Sääntöjen vastaisesti tai muuten kuin kaupallista myyntiä varten maahantuotujen tupakkatuotteiden vähittäismyyntihintana pidetään vastaavien tuotteiden vähittäismyyntihintaa Suomessa.