Huippututkimusta tunturien sylissä näkymä

64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 KIRJALLISUUS

määrää lääketieteellisten julkai- sujen otsikoissa. Näistä esimerk- kinä state of the art -ilmaisu, jota on käytetty vuosina 1971–2010 yh- teensä 3 518 tieteellisen artikke- lin nimessä.

Wright valottaa myös akatee- misen julkaisun syntyhistoriaa 1600-luvulta lähtien. Samalla hän osuvasti kritisoi sitä, miten ve- ronmaksajien rahoilla tehtyä tut- kimusta piilotetaan isojen julkai- sujättien maksumuurien taakse.

Kirjailija esittelee lisäksi vähem- män tunnettuja vaihtoehtoja tie- teellisistä aikakausjulkaisuista, joi- hin käsikirjoituksia voi lähettää.

Esimerkiksi The Journal of Uni- versal Rejection -lehti ei jätä epä- varmaksi, mikä on mahdollisuus saada vaivalla tehty tutkimus jul- kaistuksi. Kyseinen lehti nimittäin hylkää kaikki käsikirjoitukset. Leh- ti kuitenkin painottaa, että käsikir- joitus kannattaa lähettää arvioita- vaksi, koska tutkimusten aihepiiriä ei ole rajattu, päätösprosessi on yleensä nopea ja kirjoittajat saa- vat täysin pitää oikeutensa julkai- semaansa työhön.

Wright esittelee kirjassaan myös paljon tutkimuksen vaikutta- vuutta arvioivia vaihtoehtoisia ta- poja. Yksi tällainen on niin sanottu K-indeksi eli Kardashian-indeksi.

Se vertaa tutkijan Twitter-seuraa- jien määrää vertaisarvioidun tut- kimuksen viittauksien määrään.

Mitä korkeampi tutkijan K-indek- si on, sitä todennäköisempää on, että kyseisen tutkijan julkinen profiili on rakentunut tieteellises- ti epävarmalle pohjalle. Matala in- deksiluku taas kertoo, että tutkijan sosiaalisen median vaikuttavuus on aliarvostettua.

Tieteen tunnetuksi tekemiselle sekä popularisoimiselle on omis- tettu kirjassa paljon sivuja, koska se on nykyisin merkittävä osa tut- kijan työtä. Perinteisistä popula- risoimisen tavoista kirjailija nos- taa esiin kongressit ja löytää niistä paljon mustaa huumoria. Osuviksi esimerkeiksi käyvät kongressien paneelikeskustelut, joissa yleisön kysymykset kääntyvät tuskastut- tavan pitkiksi kommenteiksi, jotka

eivät liity keskustelun aiheeseen.

Osansa saavat myös sessioiden puheenjohtajat, jotka eivät osaa huolehtia aikataulusta ja päätyvät näin ollen viemään aikaa kahvi- ja ruokatauoilta.

Nopea ja kevyt lukukokemus Kirjan huumori on lopulta hyvin erityislaatuista, eikä se välttämät- tä aukea kaikille. Koska kirja on englanninkielinen, osa sen sisäl- löstä ei toimi suomalaisessa kon- tekstissa. Silti teos herättää ajat- telemaan, mitä kaikkea tieteessä tutkitaankin sekä kuinka paljon ajatonta ja piilotettua huumoria tiede sisältää. Teoksen luvut ovat sillisalaattia, joten ne ovat help- polukuisia. Lukukokemus ei kirjan hajanaisen sisällön takia ole kovin eheä, mutta tällaisenaan teos on erinomaista vapaa-ajan lukemista tai sopii mainiosti luettavaksi pai- nettuna tai sähköisenä versiona muun muassa kongressimatkoilla.

MARKUS MYKKÄNEN

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja viestin- nän tutkija.

Huippututkimusta tunturien sylissä

Suomi on biologian ja etenkin eko- logian suurvalta, jos tieteen me- nestystä mitataan tutkimuksen eturintamassa etenemisellä ja tun- nettuudella kansainvälisen tie-

deyhteisön parissa. Etelä–pohjois- suunnassa yli tuhannen kilometrin mittainen maamme tarjoaa oivia tutkimusmahdollisuuksia ekolo- geille, joiden kohteena ovat eliöi- den ja niiden ympäristön väliset suhteet. Suuri osa noin 50 000 eliölajistamme on levittäytynyt vain osaan maata, joten meillä piisaa le- vinneisyysrajoja, ekologille oivia tutkimuskohteita – rajan toisella puolellahan lajin elinolovaatimuk- set täyttyvät, toisella puolella ei- vät. Yhdysvaltalainen Ernst Mayr, 1900-luvun Darwiniksi sanottu evo- luutiobiologi, kehui suomalaisia lin- tutieteilijöitä jo 1960-luvun alussa juuri levinneisyysrajojen ja -muu- tosten huippututkijoiksi.

Kun Petsamo liitettiin Tarton rauhansopimuksella Suomeen, tuli siitä 1920–1930-luvuilla luonnon- tutkijoiden ja löytöretkeilijöiden paratiisi. Mutta samalla lailla tutki- joita on innostanut Lappikin omin- takeisine etelästä puuttuvine il- mastoineen ja elinympäristöineen, lajeineen sekä ekologisine ja eto- logisine sopeutumisineen.

Kevojärven rannalla, pari penin- kulmaa Utsjoen kirkolta etelään, toimivan Kevon tutkimusaseman 60-vuotishistoriikki on oiva osoitus pohjoisten alueiden ekologisen ja muunkin tutkimuksen eturintamas- ta ja samalla mainio lisä Suomen luonnon- ja yhteiskuntatieteellisen- kin tieteen historiaan. Historiikin on koonnut pieteetillä Turun yliopis- ton folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo, jonka oma tutkimustyö saamelaisten ja Pohjois-Norjaan etenkin 1860-luvun nälkävuo sien jälkeen muuttaneiden kveenien kulttuurista liittyy kevolaiseen tutki- musperinteeseen.

Alun perin Kevo perustettiin vuonna 1956 Tunturi-Lapin kasvi- ja eläinmaailman kartoitusta ja elä- vän luonnon muutosten seurantaa varten. Biologinen perustutkimus ja ympäristötieteellinen seuran- ta ovat edelleen tutkimuslaitoksen tärkeimmät toimintamuodot. Ke- volla toimii myös säähavainto- ja seismologinen seuranta-asema.

Kevon tukikohdan synty on hie- no esimerkki yhden miehen, Turun

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 65 KIRJALLISUUS

yliopiston kasvitieteen professori Paavo Kallion (1914–92) kaukokat- seisuudesta, määrätietoisuudes- ta, käytännöllisyydestä ja neu- vottelutaidoista hänelle rakkaan Lapin tutkimuksen järjestämises- sä sekä tutkimuksen hallinnolli- sen aseman vakiinnuttamisesta.

Kallio kertoi Kevosta ja Kevon tut- kimuksista omin sanoin kahdes- sa kirjassaan: Kevo – Lapin luon- non tutkimuspaikka (1962) ja Kevo – Mietteitä ja muistikuvia Kevos- ta ja Lapin luonnon tutkimukses- ta (1990). Tässä teoksessa ääneen pääsevät hänen oppilaansa ja kol- legansa sekä muutkin Kevolla työskennelleet tutkijat, taustakuo- rossa myös muutamat Kevon ase- man rahoitusta ja toimintaa tuke- neet henkilöt.

Vaikka Utsjoki tai mikään muu- kaan Lappimme kolkka ei kuulu arktiseen alueeseen sen enempää lämpötiloihin, metsänrajaan tai iki- routaan perustuvien luonnontie- teellisten määritelmien mukaan, näkyvät arktisella alueella globaa- liin keskiarvoon nähden kaksinker- taisella vauhdilla kiihtyvän ilmas- ton lämpenemisen vaikutukset toki sielläkin. Mitä pitemmiksi Kevon seurantasarjat kasvillisuudesta, eläimistöstä ja ympäristömuutok- sista pitenevät, sitä arvokkaammik- si käyvät vanhemmatkin aineistot.

Kevolla ja joillakin muilla pysyvillä alueilla sekä tuhan sien harrastajien toteuttamilla luontomme seuran- noilla on korvaamaton arvo Suo- messa, jonka yliopistoissa biologit- kaan eivät enää voi tutkia kasveja ja eläimiä edes niin monta vuot- ta kuin tutkimuslajin yksilöt elä- vät, saati siinä mittakaavassa, jos- sa populaatiot toimivat. Suomen maailmanmaine esimerkillisistä pit- käaikaisista tutkimuksista on haa- listumassa kauniiksi muistoksi.

Kevo-kirjan ensimmäinen luku kuvaa lyhyesti Lapin ja lähialuei- den suomalaista tutkimushistori- aa, mainiten ansaitusti uranuurta- jana Utsjoen ja Inarin kirkkoherran Jakob Fellmanin. Lapin ja pohjoi- sen luonnontutkimuksen pionee- reina kunnianosoituksen saavat

myös mm. Lars Levi Laesta dius, Johan Petter Norrlin, Wilhelm Ramsay ja Adolf Erik Norden- skiöld, humanisteista Elias Lönn- rot, Anders Johan Sjögren ja Mati- as Aleksanteri Castren.

Kolme seuraavaa lukua kuvaa- vat yksityiskohtaisesti Kevon tut- kimuslaitoksen synty- ja raken- nusvaiheita aina ensimmäisistä ideoista nykypäivään. Kallio esitti Turun yliopiston hallinnolle ajatuk- sensa lopputalvella 1955. Hänen tavoitteenaan oli Suomen katta- va ja kokonaisvaltainen tutkiminen sekä kansainvälisen tiedeyhteis- työn kehittäminen sodanjälkeisten vaikeuksien voittamiseksi. Kirja selostaa yksityiskohtaisesti, valo- kuvin ja asiapaperein havainnol- listaen, kaikki ne lukemattomat vaiheet, anomukset, kokoukset ja kommervenkit, jotka tarvittiin ase- man aikaansaamiseksi sekä kuvin ja sanoin esiteltyjen rakennusten pystyttämiseksi. Maastotyön huvit- tavat sattumukset ja merkkihenki- löiden persoonallisten piirteiden luonnehdinnat ryydittävät histo- riaa ja luovat elämänmakua.

Niin ainutkertainen kuin Kevon- niemen historia Kallion ja muiden turkulaisten biologien telttapai- kasta yliopistolliseksi tutkimus- laitokseksi onkin, on seuraaval- la reilun sadan sivun koosteella Kevon tutkimusprojekteista ylei- sempää mielenkiintoa. Esimerkik- si Kallion oppilas Esteri Ohenoja kuvailee elävästi sieniin kohdistu- vaa tutkimusta ja siihen liittyneitä tutkimusmatkoja Huippuvuorille, Labradoriin ja Jakutiaan. Kevol- la osallistuttiin 1960-luvulta alkaen myös kansanvälisiin laajoihin tutki- musohjelmiin International Biolo- gical Programme (IBP) ja Man and Biosphere (MAB). Kevo erikois- tui etenkin kasvien ja kasvinsyö- jien vuorovaikutussuhteisiin. Poh- jois-Lapissa tunturi- ja hallamittari sekä poro vaikuttavat huomatta- vasti tunturikoivun ja jäkälien elä- mään. Ilmastonmuutokseenkin liit- tyvä metsänrajatutkimus kuuluu niin ikään Kevon keskeiseen tutki- musohjelmaan.

Muuhunkin kansainväliseen yh- teistyöhön liittyi lukuisia kirjassa kuvattuja tutkimusretkiä. Kevolla alkoi vierailla kasvavin määrin ul- komaisia tutkijoita eri puolilta poh- joista pallonpuoliskoa viime vuosi- tuhannen lopulla, ja 2000-luvulla yhä lukuisammat kansainväliset tutkimus- ja seurantahankkeet ovat kotiutuneet Utsjoelle tutkimuslai- tosten ja tutkijoiden tiivistyneiden verkostojen myötä. Kirjassa esitel- lään niin ikään saamelaiskulttuuriin liittyvää, joskin huomattavasti sup- peampaa tutkimustyötä.

Kirjan loppupuolella kuvataan Kevon luonnonpuistoa tutkimus- kohteena sekä Kevon tutkimuslai- tosta monenlaisten kongressien, seminaarien ja kurssien pitopaik- kana, laitoksen hallinnollisen aseman muutoksia sekä vähän sisäpiirihenkisiä mutta elämänma- kuisia muisteluksia henkilökunnan ja tutkijoiden arkielämästä. Kaiken kaikkiaan kirjasta huokuu lämmin- henkinen kerronta.

Kevon tutkimuslaitosta, sen perustajia ja kehittäjiä sopii kiit- tää erittäin monipuolisesta ja ajan hermolla olevasta tutkimukses- ta ja tutkimusyhteistyöstä. Kirjan ansio on tuoda julki kokonaisuu- dessaan, kuinka yhdessä Suomen kaukaisimpiin kuuluvassa kolkas- sa, tunturien sylissä uinuvan jär- ven kapeassa niemenkärjessä tehdään maailmanluokan huippu- tutkimusta.

Jokaiseen kirjaan jää pikku- virheitä, jotka eivät kokonaisuut- ta himmennä. Jakob Fellmanin kasvitieteellinen retkeily ja kartoi- tus ajoittuvat vuosiin 1820–29 (ks.

Henry Väre 2011: Jacob Fellman – the botanising priest, Memoran- da Soc. Fauna Flora Fennica 87), ei 1830–40-luvuille, hänhän siirtyi Lappajärven kirkkoherraksi vuon- na 1832 (kasvitieteelliset pääjul- kaisut ovat vuosilta 1831 ja 1835, kuten myöhemmin oikein tode- taankin). Saressalon mielestä La- pin luonnon suurin muutos on tunturimittarien joukkoesiintymi- sen aiheuttama tunturikoivikoiden tuho 1960-luvun puolivälissä, jol-

66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 KIRJALLISUUS

loin 5 000 neliökilometriä Utsjoen ja Inarin ylänköjen koivikoita muut- tui paljakoiksi joiksikin vuosikym- meniksi, neljäsosa tuhoaluees- ta pysyvästi. Porojen ylilaidunnus puhumattakaan metsätaloudes- ta saati ilmastonmuutoksesta ra- vistelevat kuitenkin ravintoverkko- ja ja lajiston vuorovaikutussuhteita koko Lapissa. Myös riekkokannan poikkeuksellisen pitkäaikainen ja syvä aallonpohja sekä ilmasto- ja lumiolojen muutokseen kytketty myyräkantojen kannanvaihtelui- den muutos huolestuttavat biolo- geja. Vähistä kielikömmähdyksistä esimerkkejä olkoot Ruijan nimittä- minen Finnmarkeniksi (emmehän kirjoita Londonista tai Stockhol- mista) ja Erttetvarrin suomentami- nen samalla sivulla (227) kerran Erttigvaaraksi ja muutaman rivin päässä kahdesti Ertigvaaraksi.

Kirjan lopussa Saressalo pohtii Kevon henkeä, siellä työskentele- vien yhteenkuuluvuudentunnetta ja yhteistyöalttiutta, jonka Paavo Kallio (PK) suureksi osaksi sai ai- kaan. ”Se on PK:n innostusta Lap- piin ja tämän innostuksen ulottu- mista kasvi- ja eläintieteilijöiden varhaisten Lapin retkien ja retke- läisten mieliin, sanoisinko sielui- hin.” Tuon hengen tunnistan itses- sänikin, vaikka en Kevon asemalla ole tutkimusta tehnytkään. Kun tammikuun puolivälissä kuulen Yleisradion ykköskanavan aamu- kuuluttajan niin tutusti kertovan, että kaamos päättyy tänään Kevon luonnonpuistossa, olen kuin kissa pistoksissa. Enää kaksi kuukaut- ta kituutusta ja hiihdän jälleen yh- dessä Suomen upeimmista luon- nonaarteista.

PERTTI KOSKIMIES

Kirjoittaja on biologi, tietokirjailija ja tie- detoimittaja.

Kohti uutta poliittista taloutta?

Risto Heiskala ja Akseli Virta- nen (toim.): Talous ja yhteiskun- tateoria III: Kohti uutta poliittista taloutta. Gaudeamus 2018.

Nyt kun Risto Heiskalan ja Ak- seli Virtasen toimittaman Talous ja yhteiskuntateoria -sarjan kol- mas osa on ilmestynyt, toimittajat ovat saaneet päätökseen suurura- kan, jolla on mittaa reilusti yli tu- hat sivua. Ensimmäinen osa, jon- ka alaotsikko oli ”Vanha maailman talous ja suuri murros”, ilmestyi vuonna 2011. Se käsitteli antiikin ja keskiajan käsityksiä taloudesta ja klassista poliittista taloustiedet- tä sekä yhteiskuntatieteen klassi- koita Aristotelesta, Adam Smithis- tä ja David Ricardosta Karl Marxiin ja marginalisteihin. Toisen, vuon- na 2016 ilmestyneen, osan alaot- sikko oli ”Modernin maailman ta- lous ja sen kritiikki”. Sen aiheena oli modernin yhteiskunnan talous sosiologian klassikoista uusklassi- seen taloustieteeseen, hyvinvoin- nin taloustieteestä kulutustutki- mukseen.

Nyt käsillä olevan päätösosan teemaksi on alaotsikossa annet- tu ”Kohti uutta poliittista taloutta”.

Jos ensimmäinen osa oli painot- tunut aatehistoriallisesti ja toinen osa oli sosiologian ja taloustie- teen asiantuntijoiden kirjoituk- sia, tämä kolmas osa on sisällöl- tään heterogeenisin. Viitteellisesti siinä palataan aluksi 1800-luvul- le, Karl Marxiin, mutta varsinaises- ti esitys etenee 1920-luvulla synty- neestä niin kutsutusta Frankfurtin koulusta ja historiallisesta sosiolo- giasta saksalaiseen hermeneutii-

kan filosofi Martin Heideggeriin (1889–1976), ranskalaiseen sosio- logi-kriminologi Gabriel Tardeen (1843–1904) ja konservatiiviseen saksalaiseen valtiosääntöjuristi ja politiikan teoreetikko Carl Schmit- tiin (1888–1985). Kirjan loppuosa on ranskalaisen, usein karkeas- ti poststrukturalistiseksi kutsutun filosofian ja hieman sosiologian- kin katselmus, jossa käsitellään kirjailija-filosofi Georges Bataillen (1897–1962), niin sanotun situatio- nistisen kirjailija-elokuvaohjaaja Guy Debordin (1931–94), sosiolo- gi Jean Baudrillardin (1929–2007), dekonstruktionisti-filosofi Jacques Derridan (1930–2004), filosofi- aate historioitsija Michel Foucault’n (1926–84) sekä kirjoittajapari, filo- sofi Gilles Deleuzen (1925–95) ja psykoanalyytikko Félix Guattarin (1930–92) ajattelua eritoten niiltä osin kuin se sivuaa jotenkin talout- ta sanan laajassa mielessä.

Lukuun ottamatta Marxia ku- kaan muu yllä mainituista teoree- tikoista ei ole käsitellyt ensisijai- sesti – eikä kovin eksplisiittisesti – taloutta. Teoreetikot jakautuvat karkeasti kahteen sukupolveen, 1800-luvun lopulla syntyneisiin (Tarde, Schmitt, Heidegger, Batail- le), joiden ajattelulla ei ole keske- nään juurikaan yhteistä, ja 1920- ja 1930-luvulla syntyneiden sukupol- veen, joilla on paljonkin yhteistä, vaikka he eivät ole muodostaneet mitään koulukuntaa. Useita jälkim- mäisestä polvesta yhdistää myös viittaus edelliseen polven ajat- telijoihin sekä Marxiin ja osittain Nietzscheen.

Ottaen huomioon näiden rans- kalaisten teoreetikoiden valikoi- man hieman ihmettelen, miksei mukaan ole otettu lisäksi rans- kalaista filosofia, strukturalistista marxistia Louis Althusseria (1918–

90), joka edellä mainittuja ponte- vammin käsitteli taloutta (vrt. Lire le Capital, 1965) – olkoonkin että häneen ei nykyään näe juurikaan viitattavan etenkään Suomessa, mutta hänen koulukuntansa jä- senet – Étienne Balibar, Jacques Rancière, Pierre Macherey, Ro- ger Establet – vaikuttavat edel-