Naisten ja lasten sota näkymä

70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

– korkeintaan yhden tilaisuuden päivässä tai viikossa.

Teos on helppolukuinen, sii- nä myös keskitytään tuloksiin, siis eläkeläisten aktiviteettien kuvaa- miseen. Luettavuutta lisää se, että lähteitä on käytetty säästeliäästi ja tutkimuksen metodia, etnografiaa, on kuvattu lyhyesti. Tutkimus alkaa tutkijan saapumisella kentälle, mi- kä on yksi etnografioiden tyypilli- sistä hyvistä aloituksista. Teokses- sa liikutaan yhden teeman ympä- rillä, kiinteys on teoksen hyve. Mi- nulle tuli lukijana vahvasti ajatus, että teos pyrkii vakuuttamaan ih- miset siitä, että kolmatta ikää viet- tävät ihmiset eivät ole kansantalo- udellinen taakka. Itse asiassa ihmi- sethän osallistuvat ilmaiseksi oman lähiönsä yhteisöllisyyden tuotta- miseen. Lukijana myös vakuutuin siitä, että eläkeläisenä elämä voi maistua paremmalta kuin aiempi elämä, monet tutkimuksen haasta- tellut sanoivat tämän ääneen. Hie- man itseäni lukijana vaivasi teok- sen yksitasoisuus, sanoma olisi mi- nusta paremmin välittynyt jos mu- kaan olisi otettu myös ongelmia ja spekulaatiota tulevaisuudesta. Tar- koitan esimerkiksi pohdintoja jär- jestöjen tai kolmannen sektorin tu- levaisuudesta. Myönnän mieluusti, että toiveeni saattaa olla kohtuuton, sillä teoksen esittämä näkökulma vanhuuteen on virkistävä. Kauhu- kuvia vanhusten elämänlaadusta ja heidän aiheuttamastaan ongel- masta kansantaloudelle on maa- lattu riittävästi. Tällaiselle vasta- kirjoitukselle on siis kovasti tar- vetta. Tutkimuksen voisi myös tul- kita statementiksi kansalaispalkan puolesta.

Kirjoittaja on yhteisösosiaalityön pro- fessori Jyväskylän yliopistossa.

Naisten ja lasten sota

John Lagerbohm, Jenni Kirves, &

Olli Kleemola: Me puolustimme elämää – Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.

Sari Näre, Jenni Kirves &

Juha Siltala (toim.): Sodan kasvattamat. WSOY 2010.

Suomalaiseen lukevaan yleisöön tuntuu uppoavan lähes loputon määrä isänmaan vaiheita toisessa maailmansodassa ruotivaa kirjal- lisuutta. Tietokirjasyksy 2010 tar- josi aiheeseen muun muassa val- vontaupseerin, jääkäriupseerin, marskin sotilaspalvelijan, kauko- partiosissin ja Saksan Suomen- suurlähettilään näkökulman. Kaik- ki edellä mainitut edustavat enem- män tai vähemmän perinteistä sota- historiaa, joka keskittyy kuvaamaan diplomatian kiemuroita, rintama- tapahtumia ja noiden tapahtumien keskiössä olevia (suur)miehiä.

Akateemisen historiankirjoi- tuksen piirissä mitään virallista totuutta ei ole onneksi enää pit- kään aikaan tunnustettu. Tutkijoil- le 1970-luvulla pinnalle nousseet uudet historiat eivät tunnu enää niin uusilta, harva pitää vaikka- pa talous- ja sosiaalihistoriaa mi- nään viimeisenä villityksenä. Suu- relle yleisölle suunnatussa kirjalli- suudessa sota kuitenkin näyttäytyy edelleen pääsääntöisesti miehise- nä, jopa hiukan machona maail- mana, jossa marski ja Lauri Törni istuvat isän oikealla puolella ja ajo- puu ajelehtii yhä.

Vaikka perinteisen tulkinnan valta-asema ei olekaan merkittä- västi horjumassa kotimaisilla his- Mikä sitten vetää vanhat istu-

maan yhdistyksiin tai laulamaan kuoroon? Ensiksikin arjen järjes- tyksen ylläpito – kun työ jää taak- se on tilalle kehitettävä muita rutii- neita. Yhdistykset ovat jo valmiik- si voineet olla ikäihmisten elämäs- sä kun hän jää eläkkeelle. Toisaalta toimintaa hakemalla haetaan so- siaalisen pääoman tähden kuten Markku Hyyppänsä lukeneet van- hat tietävät. ”Omasta mielentervey- destä ja elämänilosta huolehdittiin välttämällä yksinäisyyttä ja liiallista joutenoloa” (123). Aktiivinen elä- mä voi tarkoittaa myös sellaisten uusien asioiden tekemistä, joihin ei ollut työaikana mahdollisuuksia tai jotka tuntuivat muuten ”kielletyil- tä”. Yhdeltä oli äiti kieltänyt romaa- nien lukemisen, toiselta puuttui ai- kaa akvarellien maalaamiseen.

Vanhojen järjestöissä seuran- pidolla on joitakin erityispiirtei- tä. Enimmäkseen niissä ollaan tut- tavia, suhde harvoin syvenee ystä- vyydeksi. Tutkija teki kiinnostavan havainnon, että eläkeläisten järjes- töissä pidetään yllä ystävällistä ja kohteliasta ilmapiiriä, myös huu- moria ja hauskanpitoa arvostetaan.

Joissakin eläkeläisten järjestöissä myös kosketellaan toisia, halaami- nen on vaihtoehto kotona odotta- valle yksinäisyydelle. Aktiivisessa elämässä tärkeää on yhteen tulemi- nen, yhdessä oleminen – seuralli- suus kuten Georg Simmel asian il- maisee. Kokoontumisissa ei myös- kään korosteta ongelmia, henkilö- kohtaisia tai yleisiä. Yksi ongelma kuitenkin löytyi, huoli toiminnan jatkuvuudesta. Monet aktiivit va- littivat että uusia, nuorempia, ei tahdo löytyä yhdistysten pyörit- tämiseen. Tutkitut olivat sopivan osallistumisen taitureita, olivat ke- hittäneet aktiivisuudelleen rytmin

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 71 toriakirjamarkkinoilla, on viime

vuosina tuon puolivirallisen kaa- nonin rinnalla alkanut kuulua ter- vetulleita riitasointuja. Näitä ovat esimerkiksi sodan arkea ja inhimil- listä puolta valottavat artikkeliko- koelmat Ihminen sodassa (2006) ja Ruma sota (2008) sekä jossain mää- rin myös Henrik Meinanderin Fin­

land 1944 (2009, suom. 2009). Vii- me kirjasyksynä 2010 kansakun- nan kirjakaapin päälle oltiin ura- kalla nostamassa naisten ja lasten erityisnäkökulmaa teoksissa Sodan haavoittama lapsuus, Työtytöt, So­

dan kasvattamat ja Me puolustim­

me elämä. Kaksi viimeksi mainit- tua ovat tarkastelun kohteina tässä kirjoituksessa.

Vuonna 2009 ilmestyneen Me olimme nuoria sotilaita valokuva- teoksen esipuheen oli kirjoittanut puolustusvoimien entinen komen- taja Gustav Hägglund. Me puolus­

timme elämää -sisarteoksen esipu- heessa sotamuistoistaan kertoo en- tinen puolustusministeri Elisabeth Rehn. Esipuheen kirjoittajien va- linta kertoo paljon teosten paino- tuksista ja siitä, että ne lopulta si- joittuvat enemmän perinteisen kuin uuden sotahistorian jatku- moon, olkoonkin, että kummassa- kin on pyritty antamaan ääni sodan aiemmin vaietuille puolille.

Me puolustimme elämää -teok- sen takakansitekstin ja tutkija John Lagerbohmin alkusanojen mukaan

”kuvateos katsoo Suomen viime so- tia naisten silmin”. On vaikea sanoa, pitääkö väite paikkaansa, sillä kir- jan kuvien ottajien nimiä ei maini- ta. Pelkästään se, että valokuvissa esiintyy naisia, ei riitä takaamaan sitä, että ne edustaisivat naisten näkökulmaa. Puolet teoksen va- lokuvista on Lagerbohmin mu- kaan puolustusvoimien virallisia

TK-miesten ottamia, toinen puo- likas on kerätty yksityisalbumeis- ta. Valokuvat ovat toki kiinnosta- via ja monet koskettaviakin, mutta ne eivät merkittävästi avaa sotaan uutta näkökulmaa, sillä pääosa ku- vista esittää lottien arkea, kotirinta- man siviilien sijaan.

Me puolustimme elämää onkin enemmän lottahistoriaa, kuin kaik- kien naisten sotahistoriaa. Siinä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, mut- ta teoksen otsikointi antaa odottaa laajempaa tarkastelua. Monet tee- mat ovat jääneet vaille käsittelyä tai pintaraapaisun varaan. Teos ei juu- rikaan kuvaa arjen pieniä taistelui- ta elintarvikkeiden, vaatetuksen ja muiden välttämättömyyshyödyk- keiden kanssa, terveyttä ja sairaut- ta kotirintamalla, raskaiden maa- töiden organisoimista, vanhusten elämää tai toisinajattelijanaisia.

Kotirintama-käsitettä ei myöskään kyseenalaisteta huolimatta siihen liittyvästä propagandistisesta, yh- tenäisyyttä korostavasta kaiusta.

Paikoitellen lukija joutuu poh- timaan, kuvataanko kirjassa todel- la sotaa naisten näkökulmasta vai naisia sodan näkökulmasta, objek- teina. Kirjan ensimmäinen varsi- nainen luku ”Kansakunta heräilee painajaisestaan” alkaa kuvauksella sotainvalidi Felix Rantalasta. En- simmäisen nimeltä mainitun nai- sen esiintymistä tekstissä saa odot- taa aukeaman viimeisille riveille.

Kirjan viimeisessä, ”Ja taas tar- vittiin naista” -otsikoidussa luvus- sa Lagerbohm ja filosofian mais- teri Jenni Kirves kirjoittavat sota- ajasta naisten itsenäistymisen ai- kana. Yhteiskunta oli toki miesten johtama ja naisiin ja miehiin koh- distui erilaisia odotuksia, mutta oli- vatko naiset sittenkään yksilöinä tai ryhmänä ennen sotaa merkittävästi

epäitsenäisempiä kuin sen jälkeen?

Maatalousvaltaisessa yhteiskun- nassa perheelliset naiset ja miehet olivat yhtä lailla riippuvaisia toisis- taan ja toistensa työvoimasta. Pu- he sodan itsenäistämistä naisista vähättelee ennen sotaa eläneiden naissukupolvien henkilökohtaisia valintoja, työpanosta ja keskeistä roolia perhetalouksissa.

Me puolustimme elämää on enemmän sotatunnelmointia kuin uutta tietoa sisältävä teos. Sen piir- tämä kuva Suomen naisista on ko- vin puhtoinen ja särötön. Erityises- ti John Lagerbohmin osuudet teok- sessa tuntuvat varsin ihanteellisilta tutkija Olli Kleemolan ja Jenni Kir- veen onnistuessa paremmin tuo- maan esiin myös harmaan sävyjä.

Kirves on mukana myös Sodan kasvattamat -artikkelikokoelman toimituskunnassa. Kirveen ja Vil- le Kivimäen artikkelit kirjassa on tuotettu osana Suomen Akatemi- an rahoittamaa Sodan haavat -tut- kimushanketta, jonka johtaja on professori Juha Siltala, hänkin yk- si kirjan toimittajia. Teoksen toimi- tuskunnan kolmas jäsen on sosio- logian dosentti Sari Näre. Kirves ja Näre toimittivat yhdessä Ruma so­

ta -teoksen, Ville Kivimäki puoles- taan oli yhdessä Tiina Kinnusen kanssa toimittamassa Ihminen so­

dassa -kirjassa.

Aiheeseen laajalti perehtyneen tutkijakaartin käsissä sodasta muo- toutuu Me puolustimme elämää -teosta selvästi tieteellisempi ja analyyttisempi kuva, paikoin jopa siinä määrin, että teos uhkaa hu- kata kohderyhmänsä. Kirjan kie- li häilyy tieteellisen ja yleistajuisen välimaastossa tavoittamatta täy- sin kumpaakaan maailmaa. Tun- teet nousevat monissa artikkeleis- sa pohdinnan keskiöön ja tämä saa

72 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

välillä tahattoman koomisia piirtei- tä, kun tekstissä vilistävät sellaiset termit kuten tunneperintö, tunne- muisto, tunnekokemus, tunnekuri ja tunneviileys.

Sodan kasvattamat onnistuu kuitenkin tuomaan käsittelemään- sä aiheeseen uusia näkökulmia ja on siksi kiinnostavaa luettavaa.

Teos ei väistä kipeitäkään teemoja, kuten Suomen miehittämien venä- läisalueiden lasten kohtaloita, jois- ta Sari Näre kirjoittaa artikkelissaan

”Suur-Suomen lapset Itä-Karjalas- sa”. Vankileireihin suljetut lapset is- tuvat huonosti Suomen sotien suu- reen kertomukseen, eikä aihetta ole aiemmin käsitelty suurelle yleisöl- le suunnatussa sotakirjallisuudes- sa, siitä huolimatta, että Antti Lai- ne käsitteli teemaa jo vuonna 1982 julkaistussa väitöskirjassaan Suur­

Suomen kahdet kasvot.

Sodan kasvattamat perustuu Weilin+Göösin julkaiseman So­

dassa koettua -sarjan osiin Haa­

voitettu lapsuus ja Uhrattu nuo­

ruus (2007–2008). Esipuheen mu- kaan kyseessä on päivitetty versio, mutta millä tavoin päivitetty, se ei käy ilmi. Monet elementit, jotka ovat saattaneet toimia hyvin kuvi- tetussa suurteoksessa, kuten info- laatikot ja tunnettujen henkilöiden kertomukset sotakokemuksistaan (Elisabeth Rehn on mukana tässä- kin kirjassa), tuntuvat irrallisilta ja jopa tarpeettomilta. Jälkimmäiset varsinkin, kun itse tekstissä sitee- rataan runsaasti niin kutsuttujen tavallisten ihmisten sotakokemuk- sia. Runsas sitaattien käyttö leipä- tekstissä onkin onnistunut ratkaisu ja tuo tekstille todistusvoimaa sekä samaistumispintaa lukijalle.

Kirjoittaja on yhteiskuntahistorian maisterivaiheen opiskelija.

Tieteen ja uskonnon köydenvetoa

Pekka Wahlstedt Juha Pihkala ja Esko Valtaoja:

Tiedän uskovani, uskon tietäväni.

Keskustelukirjeitä. Minerva. 2010.

Vuosisatoja ovat uskonto ja tiede kamppailleet siitä, kummalla on avaimet tietoon, totuuteen ja elä- mään. Uskonto yrittää avata to- tuuden portit uskolla ja myyteil- lä, tiede taas tiedolla ja tutkimuk- sella. Lähestymistapojen erilaisuu- den vuoksi sopua ei ole syntynyt, ja kiistely on jatkunut meidän päi- viimme saakka.

Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan tuore keskustelukirja on tästä mai- nio osoitus. He ovat aikaisemmin- kin ottaneet mittaa uskon ja tiedon paremmuudesta kirjassa Nurkkaan ajettu Jumala. Mutta koska sopua ei syntynyt ja kirja oli valtaisa menes- tys, he päättivät jatkaa mittelöä…

Yksimielisyyteen ei tässäkään kir- jassa päästä, mutta tärkeintä on- kin keskustelu, ei sen tulos, mistä edellisen keskustelukirjan suosio- kin kertoo.

Tämänkertaisen kirjan teemo- ja ovat muun muassa tieteen ja us- konnon suhde moraaliin, niiden suhde elämän mieleen ja merki- tykseen, elämän ja kehityksen pää- määrä tai päämäärättömyys sekä se suurin kysymys teodikeasta, eli miksi maailma on täynnä pahuut- ta ja julmuutta.

Onko maallistuneessa ja mo- niarvoisessa nyky-yhteiskunnas- sa enää sijaa moraalille, joka sitoisi kaikkia ihmisiä ja jota kaikki suo- siolla seuraisivat ja soveltaisivat elä- mässään? Esko Valtaoja toteaa, että kaikki pyrkivät hyvään, mutta heil-

lä on erilaisia käsityksiä ja tulkinto- ja siitä, mikä lopultakin on hyvää.

Nekin, jotka ovat sotineet ja tappa- neet ihmisiä, ovat – ainakin omas- ta mielestään – tehneet sen hyväksi uskomansa asian puolesta.

Filosofisia etiikan teorioitakin on vaikka millä mitalla, eivätkä ne ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on hyvää tai miksi ylipäänsä pitäisi tehdä hyvää. Hieman eksis- tentialistiseen sävyyn Valtaoja to- teaa, että on kuunneltava omaa si- sintään, omantunnon ääntä, vaikka tämä merkitseekin kuilun partaal- la seisomista. Hän lieventää väitet- tään vetoa malla evoluutioteoriaan, jonka mukaan tietyt eettiset peri- aatteet kuuluvat ihmislajille. Poh- jimmainen periaate on elämän kunnioittamisen periaate – ilman elämää ja olemassaoloa me emme pystyisi edes väittelemään siitä, mi- kä on hyvää ja mikä pahaa.

Juha Pihkala toteaa, että tieteen keinoin ei moraaliin päästä käsik- si. Hän myöntää, että uskonnon ja hyvän nimissä on tehty paljon pa- haa, mutta myös Ranskan suuren vallankumouksen pysyttämissä giljotiineissa uhrattiin suunnaton määrä ihmisiä Järjen Jumalattaren ja hänen varjelemiensa vapauden, tasa-arvon ja veljeyden alttarille.

Pihkala vetoaa sisäiseen moraali- tajuun, jota ei voida rationaalises- ti perustella. Tosin hän toteaa, että huolimatta ulkoisista eroistaan eri aikakaudet ja kulttuurit – itämai- sista filosofioista ja antiikista mei- dän päiviemme moraalifilosofiaan – ovat päätyneet hyvin samantapai- siin näkemyksiin tietyistä moraalin periaatteista: ainakaan ei saa tap- paa viattomia ihmisiä pelkän hu- vin tai ahneuden vuoksi ja lähim- mäisiä tulisi ainakin yrittää rakas- taa ja suvaita.