KIRJALLISUUS
Muuttuva tiedekunta muuttuvassa yliopistossa
Jukka Kortti: Valtaan ja vasta- virtaan. Helsingin yliopiston val- tiotieteellinen tiedekunta 75 vuotta. Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura 2020.Tieteellisen instituution histo rian kirjoittamisessa ei vaihtoehtoja puutu. Tämä pätee myös valtio- tieteellisen tiedekunnan 75-vuo- den mittaiseen historiaan. Huo- miota voi kiinnittää tämän alan suurimman ja vanhimman – joku voisi sanoa kauneimman – insti- tuution rakenteen kehittymiseen, sen määrälliseen kasvuun, sisäi- sen organisaation muutoksiin ja asemaan koko yliopistoyhteisös- sä. Historiaa voi lähestyä myös tieteenalan keskeisten vaikuttaji- en kautta, heidän tieteellisen va- lovoimansa ja kansainvälisten yh- teyksiensä pohjalta. Sitä voidaan tarkastella myös tiedekunnan ase- man kautta tieteellisen ajattelun murroksissa: kuvailevasta tutki- musotteesta empiirisen metodin valta-asemaan ja siitä erilaisiin po- sitivismin jälkeisiin lähestymista- poihin. Lopuksi voidaan käydä ra- jaa tiedekunnan älyllisen elämän ja opetustehtävien välillä, jotka ovat jossakin mitassa erotettavis- sa toisistaan.
Jukka Kortti yrittää kosket- taa näitä kaikki lähestymistapoja ja yleensä sangen onnistuneesti.
Hänellä on ollut myös apuvoi- mia suorittamassa haastatteluja ja Seppo Hentilän johtama histo- riatoimikunta tukenaan. Tekijällä on ollut käytettävissään lisäksi yk- sityiskohtaista suullista historiaa .
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 77 KIRJALLISUUS
Perehtyminen yleiseen yhteis- kunnalliseen ja tieteelliseen kehi- tykseen tulee näkyviin runsaissa lähdeviitteissä ja laajassa kirjalli- suusluettelossa.
Valtiotieteellinen tiedekunta sai alkunsa käytännön tarpeesta. Sen aloitus 9.5.1945 oli viivästynyt toi- sen maailmansodan vuoksi, mutta perustamissyy oli säilynyt ennal- laan. Vaikka valtiotieteitä oli ope- tettu Helsingin yliopistossa ennen tiedekuntaakin, niin vähitellen tuli tarpeelliseksi oman opinahjon pe- rustaminen.
Virkamiehiksi rekrytoidut olivat aikaisemmin olleet juristeja, mutta monimutkaistunut ja laajentunut valtion- ja paikallishallinto alkoi vaatia monipuolisempaa asiantun- temusta. Tämä näkyi myös opin- to-ohjelmien suunnittelussa, jossa käytännöllisyys sai huomattavaa painoa. Alun perin valtiotieteelli- sen virkatutkinnon nimellä kulke- nut tutkinto ei kuitenkaan koskaan saavuttanut opiskelijoiden kes- kuudessa erityistä suosiota, muun muassa kelpoisuusehtoihin liittyvi- en ongelmien vuoksi.
Alussa tiedekunta oli muuta- man virkamiehen, kuten Heikki Wariksen, Jan-Magnus Janssonin ja L.A. Puntilan, yhteisö. Waris oli siinä mielessä poikkeus, että hän oli hakenut vaikutteita jo 1930-lu- vulla Yhdysvalloista ja oli yhdessä Bruno Suvirannan ja Erik Allardtin kanssa kansainvälistymisen edel- läkävijöitä tiedekunnassa. Miltei poikkeuksetta professoreiden tut- kimustyö, mikäli he sellaista yli- päätään harjoittivat, oli kuitenkin suuntautunut yhteiskunnan ra- kentamiseen sodanjälkeisissä olo- suhteissa. Varsinainen kansain- välistyminen alkoi vasta 1970- ja 1980-luvulla. Silloin kansainväli- set yhteydet yleensäkin laajeni- vat, papereiden esittäminen kon- ferensseissa tuli tavaksi, samoin työskenteleminen ulkomaisis- sa yliopistoissa, joissa suoritettiin jopa tutkintoja. Kansantalous oli tieteenala, jossa systemaattinen jatkokoulutus ja kansainvälisty- minen oli Jouko Paunion johdolla kaikkein voimakkaimmin esillä.
Yhteiskuntatieteen metodolo- ginen muodonmuutos tuli valtio- tieteelliseen tiedekuntaan kah- dessa vaiheessa. Kvantitatiivinen tutkimusote monimuuttuja-ana- lyyseineen ja haastattelututkimuk- sineen löi itsensä lävitse 1960-lu- vulla miltei kaikilla tieteenaloilla.
Kuitenkin 1980-luvulla sen puut- teet havaittiin yleisesti ja alkoi siir- tymä kohti konstruktionismia ja positivismin kritiikkiä sekä erityi- sesti erilaisten sosiaalisten käy- täntöjen tutkimusta. Tähän liittyi myös marxilaisen tutkimusotteen kasvava suosio erityisesti nuo- rempien sosiologien ja yhteiskun- tapolitiikan tutkijoiden joukossa.
Tämä Methodenstreit tuli näkyviin myös virkojen täytössä ja yliopis- toelämän käytännössä sekä sen seurauksena yliopistojoh tajien aseman haastamisena.
Kortti käyttää suhteellisen pal- jon, liikaakin, tilaa näiden intrigien esittelyyn. Ne ovat tietysti sikä- li perusteltuja, että ne heijastavat osaltaan tiedekunnan voimakasta miesvaltaisuutta. Vasta 1990-lu- vulta lähtien ovat naiset päässeet esille ja virkoihin Elina Haavio- Mannilan jalanjäljissä. Jonkinlais- ta tasapainoa olisi Kortin tekstis- sä kaivannut. Esimerkiksi Paavo Seppäsen pitkä dekaanikausi tie- dekuntasihteeri Tuula Jyrkämän kanssa olisi ansainnut perusteelli- semman tarkastelun: muuttihan se syvästi tiedekunnan käytäntöjä.
Valtio-oppi jää myös tässä historiankirjoituksessa sivuroo- liin Kortin kiinnittäessä enemmän huomiota sosiaalitieteisiin ja sen nuorempaan tutkijakuntaan. Ilk- ka Heiskasen älyllisesti erittäin he- delmällinen tutkijanura ja merkitys tutkijankouluttajana – ja samalla omaperäiset menettelytavat – olisi pitänyt huomioida tarkemmin.
Kortti kiinnittää perustellus- ti paljon huomiota tiedekunnan sisäisen organisaation muutok- seen sangen hajautetusta lai- tosrakenteesta laitoksettomaan tiedekuntaan. Organisaatiomuu- toksen tarkastelussa hänen yk- sityiskohtainen tutkijanotteensa tuottaa parhaimman tuloksen. Itse
asiassa voidaan kysyä, onko tie- dekunta enää sama kuin se oli vie- lä 1980-luvulla, kun taloudellinen vastuu ja avustava henkilökunta ovat siirtyneet pois lähiulottuvuu- delta. Tieteen älyllinen sisältö, pe- rinteet ja uutta luovat ajattelutavat – yliopiston keskeiset tuntomerkit – eivät ole kuitenkaan samalla ta- valla siirrettävissä. Voidaan kysyä, kykenevätkö ne elämään ja hen- gittämään tulosorientoituneessa ja johtajakeskeisessä yliopistos- sa, jonka resurssit ovat sitä pait- si entistä kovemman kilpailun koh- teena.
Kortti sijoittaa onnistuneesti valtiotieteellisen tiedekunnan ylei- seen korkeakoulupolitiikan kehyk- seen. Monet tiedekuntaa kohdan- neet muutokset ovat seurausta yhteiskunnan yleisistä syvämuu- toksista. Yliopiston konservatiivi- set perinteet – sanan myönteises- sä merkityksessä – ovat joutuneet yhteiskunnan muutosten riepotel- taviksi. Sen sijaan Kortti ei juuri pohdi tiedekunnan vaikutusvaltaa yliopiston sisällä. Se on kieltämät- tä ollut vähäinen, eikä muutos- ta ole tässä suhteessa nähtävissä.
Koko 75-vuotisen historiansa ai- kana tiedekunnalla on ollut yhden ainoan kerran vararehtorin man- daatti Heikki Wariksen pitäes sä sitä hallussaan eikä rehtorin kää- tyjä kertaakaan. Ehkä selitys löy- tyy osaksi siitä muutoksessa, jota JP Roos kuvasi läksiäisluennos- saan verrattuaan vuonna 2012 omaa professorinuraansa Heikki Wariksen vastaavaan. Hänen mu- kaansa ”Wariksella oli valtaa, mi- nulla ei”.
RAIMO VÄYRYNEN
Kirjoittaja oli Helsingin yliopiston valtio- tieteellisen tiedekunnan varadekaani ja dekaani 1987–93.
